– Kiitos kovasti sämpylöistä, äiti, mutta me mennään heti ensimmäiseksi Kerkon kanssa syömään.
Vanhemmuudessa oli paljon hyvää, ainakin enemmän kuin suomalaisten lisääntymishaluttomuutta käsittelevissä lehtijutuissa annettiin ymmärtää. Paljon se ottaa, paljon se antaa, loppujen lopuksi yleensä enemmän jälkimmäistä. Lapset olivat kaiken riehumisen ja mölyämisen alla loppujen lopuksi hyvin hauraita, eikä heillä ollut muuta mahdollisuutta kuin luottaa vanhempiensa rakkauteen ja hyväntahtoisuuteen. Kun arjen pienten ärtymysten ja huolien keskellä pystyi edes hetkittäin olemaan tuon luottamuksen arvoinen, tuntui se suunnattomalta onnistumiselta.
Vanhemmuudessa oli silti paljon huonoja puolia, sellaisiakin, jotka jäivät Pian mielestä yllättävän vähälle huomiolle. Jos joku väitti, ettei lasten saaminen oikeastaan muuttanut mitään ja että lasten kanssa voi tehdä ihan mitä vain, oli Pia valmis väittämään, ettei tämän elämä ollut ennen lapsiakaan kovin antoisaa. Pienen lapsen ja vanhemman suhteessa ei esimerkiksi voi koskaan olla samanlaista tasa-arvoa kuin toistensa seuran valinneiden aikuisten kesken. Lapsen tarpeet menevät useimmissa tilanteissa edelle, mikä oli totta kai luonnollista ja odotettavaa.
Suurempi ongelma Pian näkökulmasta oli, että vanhemmuuden myötä aikuinen joutuu antamaan pois valtavan siivun itsemääräämisoikeuttaan. Yksi teini-ikäisten tapa tehdä repivää irtiottoa vanhemmista on vaatia oikeutta mennä ja tulla miten tahtoo. Hyvät vanhemmat pitivät huolen, ettei lupaa irronnut sellaisiin menoihin, jotka voivat olla lapselle haitaksi, ja hyvät teini-ikäiset tekivät kaikkensa kiertääkseen heille määrättyjä raja-aitoja. Alaikäisen kohdalla monet rajoitukset olivat perusteltuja, mutta täysivaltainen aikuinen on lähtökohtaisesti vapaa kulkemaan missä vain, milloin vain. Tätä oikeutta rajoittavat lähinnä laki, rahanpuute, vakityöt ja sosiaalinen häveliäisyys. Näitä oikeuksia voimakkaasti rajoittava ulkopuolinen, esimerkiksi oma puoliso tai entiseen käskyvaltaansa jämähtänyt vanhempi, nähdään poikkeuksetta negatiivisena tekijänä ihmisen elämässä.
Kun vapauden viimein on ansainnut ja siitä pääsee nauttimaan täysimääräisesti, kiskaisee oman lapsen saaminen maton yhtäkkiä jalkojen alta. Jälkikasvu laittaa stopin autonomialle ja pakottaa miettimään, voiko kauppaan lähteä jo ennen toisen ihmisen päiväunia tai miten paikasta toiseen siirtymisen voi hoitaa, jos toinen mukanaolija saattaa milloin vain heittäytyä karjumaan keskelle tietä.
Kaikkein eniten itsenäiseen elämään tottunutta koettelee silti, että mihinkään omaan menoon ei voi lähteä ilman lupaa. Kaverit ehdottavat kivaa bileiltaa? Odottakaas, pitää ensin varmistaa, pääsisikö lapsi jonnekin yökylään. Pystyisitkö tulemaan huomenna aamusta pariksi tunniksi ylitöihin? Sori, kunnan päivähoitoon pitää ilmoittaa hoitotarpeet vähintään viikkoa etukäteen. Teatterin huippukehutussa näytelmässä olisi vielä viimeisellä esitysviikolla tilaa, pitäisikö mennä? Kaava lienee jo käynyt selväksi. Pia arveli, että kahden vanhemman perheessä neuvotteluvaraa on enemmän, mutta perheenlisäyksen jälkeen heilläkin jokainen sosiaalinen meno, taidetapahtuma, liikuntaharrastus ja kauppareissu on neuvottelun tulos.
Näin synkeää ja rajoitteiden täyttämää lapsiperhearki harvoin oli. Välillä Pia silti toivoi painokkaasti, että omaa äitiä ei olisi tarvinnut sekoittaa treffi-iltojen järjestämiseen.
– Maista edes vähän, Elisan hoitoavuksi kutsuttu Irmeli maanitteli tytärtään. – Jos menette johonkin hienoon paikkaan, niin sen tietää, että siellä saa odottaa ja annos riittää hädin tuskin hiirelle.
– Ei ole fine diningia suunnitelmissa, älä huoli. Syökää te Elisan kanssa mitä syötte ja laittakaa loput pakastimeen, niin otan myöhemmin.
Äidin häsääminen kävi hermoille, mutta touhottamisen ohella tämä laittoi Elisalle välipalaa, järjesteli lapsen ponit ja toimintahahmot lelulaatikkoon ja kaivoi käsilaukustaan puuhavihon tylsistyneelle lapselle. Pia ahmi kaiken käytettävissä olevan ajan kuin nälkään kuoleva ja laittautui treffejä varten antaumuksella. Huolellisen meikkaamisen ja asuvalinnan lisäksi hän taiteili tikkusuoriin hiuksiinsa huolitellut kiharat, ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen.
Elisa murjotti tavalla, joka oli samalla sekä sydäntäsärkevää että helvetin ärsyttävää.
– Kulta, äiti lähtee pian. Tulisitko hetkeksi sohvalle juttelemaan? Pia maanitteli pöydän alle ryöminyttä lastaan.
– En.
– Me nähdään vasta huomenna seuraavan kerran. Olisi kiva sanoa kunnolla moikka, kun sä olet niin rakas.
– Ja sä olet tyhmä, heitti Elisa jäätävän kuitin.
Samalla ovikello soi. Ennen kuin Pia ehti nousta kyyrystä, oli Irmeli jo huikannut menevänsä avaamaan. Kerkon ja Irmelin puheesta ei saanut selvää, mutta äänensävy oli selvästi innokas. Pia jäi pöydän luokse odottamaan, josko Elisa suvaitsisi kaivautua esiin pöytäpoterostaan, mutta jääräpäinen lapsi ei hievahtanutkaan.
– Tules Elisa katsomaan, mitä kivaa Kerkko meille toi, Irmeli kujersi ja liihotteli olohuoneeseen.
Elisa kurkkasi epäluuloisen näköisenä pöydän alta, mutta hihkaisi nähdessään tuomiset.
– Suklaarasia! Elisa kiljaisi ja meinasi pamauttaa päänsä pöydänreunaan rynnätessään hakemaan herkkuja.
Pia kömpi myös pystyasentoon ja suoristi mekkoaan. Suklaarasioita oli näköjään kaksi, ja Kerkko ojensi niistä toista innostuksesta pompahtelevalle Elisalle. Irmeli seisoi vieressä toinen suklaarasia kädessään ja loi Kerkkoon hyväksyvän katseen. Kerkko huomasi taempana seisovan Pian ja hymyili.
– Toivottavasti ei haittaa, ettet saanut omaa. Ajattelin, että täällä tarvitaan myös piristystä, kun me ollaan huvittelemassa, Kerkko perusteli.
Elisa raastoi omaa suklaarasiaansa auki Irmelin ruoka-aikamuistutteluista välittämättä. Piaan ele ei tehnyt yhtä suurta vaikutusta. Sarkasmiin taipuvainen ihminen olisi voinut ajatella, että jos näin pienellä saa voitettua ihmiset puolelleen, niin joulun jälkeen kannattaa ostaa varastot täyteen alehintaisia Juhlapöydän konvehteja ja olla uudenvuoden jälkeen maailman kuningatar. Suklaarasiat olivat todella läpinäkyvä yritys hivuttautua äidin ja Elisan suosioon, ja Piaa hämmästytti, että kumpikin oli näin helposti vietävissä. Miksi Kerkon piti aina olla säätämässä jotain ylimääräistä?
– Onpa ihana yllätys! Irmeli kehui Kerkkoa. – Ymmärrän hyvin, miksi Pia sinusta pitää, harva osaa olla näin huomaavainen. Voisitte tulla joskus minunkin luokseni kahville yhdessä, kun ei olla päästy kunnolla tutustumaan.
– Tosi mielellään tullaan, Kerkko intoili. – Jos katsotte Pian kanssa pari ehdotusta, niin enköhän mä saa omia menoja säädettyä tarpeen mukaan.
– Äiti, milloin sä meet seuraavan kerran Kerkon kanssa jonnekin? Elisa tiedusteli säteilevästi ja tunki ensimmäisiä suklaita suuhunsa.
Juuri nyt Pia katui tätäkin tapaamista. Kerkko oli erinomaista ajanvietettä, mutta ei tuntunut ymmärtävän vetovoimansa perustetta. Tarkoitus oli päästä hänen kanssaan kauemmas perhe-elämän asettamista vaatimuksista eikä tuoda Kerkkoa osaksi niitä. Piaa alkoi melkein kaduttaa, että oli päättänyt käyttää arvokkaat vapaahetkensä treffeille menemiseen.
Ja mitä hittoa Kerkko jo sopi kyläilyjä noin tuttavallisesti, niin kuin anopin kanssa olisi jutellut?
– Katsotaan sitä kahvittelua. Mä olen valmis lähtemään, Pia puuskahti. – Elisa, tuutko vielä halaamaan… Ei, pese kädet ja suu ensin, rakas!
Pialle Kerkko tarjosi suklaarasian sijaan taksikyydin kaupungille. Matkalla Kerkko kertoi jostain työhön liittyvästä sattumuksesta, johon liittyi trusseja ja torimummoja, eikä mietteisiinsä vaipunut Pia oikein pysynyt kärryillä, oliko jollekulle seniorikansalaiselle käynyt tarinassa huonosti. Hän tyytyi äännähtelemään sopivan tuntuisissa kohdissa, mikä kannusti Kerkkoa riittävästi kertomuksen jatkamiseen.
Kerkon puhe valui ohi korvien, kun Pia pohti omiaan. Oliko Pia antanut itsensä jäädä jumiin Kerkkoon, koska tämä oli niin helppo ratkaisu? Olisi pitänyt ymmärtää, että riski suhteen vakavoitumiselle oli valtava. Pia päätti miettiä tilannetta vielä tarkemmin toiste. Hän ei ehkä voinut karata treffeille milloin huvitti, mutta ainakin hän pystyi edelleen päättämään, kenen seurassa ne vietti.
<< Edellinen luku
Seuraava luku >>