Kaoottisen pakkaamisen, hektisen lähdön, kahden vessatauon ja väärällä metsätiellä tehdyn kierroksen jälkeen järvenrannalla oleva musta laatikkomökki ei tehnyt Piaan vaikutusta. Pia oli hoitanut ajamisen, vaikka sekä auto että matkasuunnitelma olivat Irmelin. Aiemmilla kolmen sukupolven autoreissuilla oli huomattu, että kaikkien hermot pysyivät parhaiten kurissa, kun Irmeli viihdytti Elisaa takapenkillä ja oli navigointiapuna, kun taas Pialle sopi parhaiten kuskin rooli. Elisan kanssa matkaaminen oli hänestä muutenkin yhtä rentouttavaa kuin korttitalon rakentaminen liikkeellä olevan tiejyrän ohjaamossa.
Mökkiolosuhteet tuntuivat alkuun hallitsemattomilta. Elisa kolusi rakennuksen kolme huonetta perin pohjin, muttei huone kerrallaan vaan edestakaisin poukkoilemalla. Kun sisätilat eivät enää riittäneet, kirmasi ylikierroksilla käyvä lapsi edestakaisin ulos ja takaisin sisään, vaikka Pia karjuen käskytti Elisaa pysymään hetken paikoillaan ja poissa laiturilta, tai edes jompaakumpaa. Irmeli suhtautui lapsenlapsensa säheltämiseen niin rauhallisesti, että Pia meinasi ottaa lisää kierroksia jo tämän provosoivasta tyyneydestä. Alkuvauhti hidastui viimein, kun Irmeli otti Elisan mukaan rikkomaan munia lettutaikinaa varten ja Pia pääsi rauhassa petaamaan sängyt ja hengähtämään hetken omassa rauhassa, makuuhuoneen ovi suljettuna.
Reissusuunnitelmista ensimmäistä kertaa kuullessaan Pia oli ollut salaa sitä mieltä, että mökkilomalle lähteminen näin myöhään elokuussa oli typerä idea. Vähitellen hän oli valmis myöntämään erehdyksensä. Pia oli puolivahingossa nukahtanut myöhäisille päiväunille, joiden aikana Irmeli oli ehtinyt sytyttää takkaan tulen, paistaa kanafileitä ja vihanneksia päivälliseksi ja taikoa lisukkeeksi lohkoperunoita, joista Elisa ei meinannut pystyä pitämään näppejään erossa. Lettutaikina oli jääkaapissa valmiina paistamista varten, eikä Pialle jäänyt muuta tehtävää kuin istua valmiiseen pöytään. Yhden aikuisen taloutta pyörittämään tottuneen Pian oli pakko myöntää, että oli silkkaa luksusta olla äidin passattavana.
– Mitä ottaisit juotavaksi? Irmeli kysyi nukkumisen jäljiltä vielä pöllämystyneeltä Pialta.
– Ihan vain vettä, Pia vastasi, mutta tuli heti toisiin ajatuksiin. – Tai oikeastaan mä haluan Spritea. Tuliko meille muuten mukaan paprikamajoneesia?
– Mäkin haluun limsaa, Elisa vaati, ja Irmeli kantoi mukisematta putelit pöytään.
Seesteinen ja sateeton sää oli täydellinen terassilla olevassa paljussa lillumiseen. Elisa uitti venettä, jonka kyytiin nostetut pienet kissafiguurit olivat jatkuvasti merihädässä, ja Pia ja Irmeli pelastivat liian syvälle uponneet eläimet paljun laidalle. Saunassa kissat eivät kuulemma viihtyneet, joten Irmeli ja Elisa lähtivät letunpaistoon ja jättivät Pian siunattuun yksinäisyyteen. Pia makasi lauteilla selällään, silmät kiinni ja ajantajunsa menettäneenä. Koko ensimmäinen ilta kului niin vauhdilla, että Unoa edes ehditty kaivaa esiin, mitä sohvalle sammahtamaisillaan ollut Elisa hädin tuskin jaksoi protestoida.
Lauantaiaamuna Pia havahtui tupakeittiön puolelta kuuluvaan lautasen kopahdukseen pöytää vasten. Huoneessa ei ollut kelloa ja kännykkä oli olohuoneessa kiinni laturissa, mutta tarkan ajan selvittäminen ei Piaa niin kiinnostanutkaan. Kukaan ei tässä hetkessä vaatinut häneltä läsnäoloa, vastauksia tai minkäänlaista panostusta mihinkään, joten hän sulki silmänsä ja vajosi vielä hetkeksi unen ja valveen välitilaan.
Jos arkielämä oli kuin painekattila, oli sen kansi unohtunut kotiin matkalle lähdettäessä. Hengitys kulki vapaasti, eikä aamun ensimmäinen ajatus ollut stressi päivän aikataulujen toteutumisesta. Mökin sänky oli halpa jenkkipeti, mutta Pia oli nukkunut siinä niin sikeästi, ettei edes huomannut Elisan nousseen jo aiemmin.
Ehkä harvinainen seesteisyys oli syy sille, että lounaan jälkeen pihamaalle kurvannut tuttu auto sai Pian välittömästi lähes räjähtämisen partaalle.
– Mitä ihmettä Kerkko täällä tekee? Pia huudahti kurkattuaan ulos keittiön ikkunasta.
– Eikö olekin mukavaa? Me viestiteltiin tuossa aiemmin, ja Kerkko ystävällisesti tarjoutui tuomaan unohtuneen talouspaperin, joten pyysin häntä liittymään seuraan, Irmeli vastasi.
Useita kysymyksiä välähti samalla kertaa Pian mieleen. Kuka ensinnäkään lähtee tuomaan talouspaperia puolentoista tunnin ajomatkan päähän? Mistä ihmeestä Kerkko oli saanut äidin numeron, ja miksi tämä viestitteli Irmelin eikä Pian kanssa? Ja ennen kaikkea: millä helvetin oikeudella Kerkko päykkäsi häiritsemään Pian vapaa-aikaa?
– Toiko se taas suklaata? Elisa vinkaisi ja syöksyi pihalle tervehtimään autosta nousevaa Kerkkoa.
Irmeli taitteli kesken jääneen puuhalehden pöydänkulmalle ja seurasi lapsenlastaan, eikä Pialla ollut mitään järkevää syytä jättäytyä tervetulosaattueesta pois. Pihalla Elisa roikkui jo Kerkossa kiinni, kenties kuvitellen voivansa ravistaa suklaat suoraan tulijan paidanhelman alta.
– Moikka kaikki, täälläkö oli paperipulaa? Kerkko huikkasi ja sai Irmeliltä hymisemään tyytyväisyyttään. Pia katsoi Kerkkoa naama pitkänä ja silmät liekehtien, mitä saapuja ei Pian valtavaksi ärsytykseksi tuntunut edes huomaavan.
– Mä en sanonut Pialle, että olet tulossa, kun ajattelin sen olevan hauska yllätys, Irmeli hössötti. – Kerkko parka oli huolissaan susta, kun olitte tehneet tälle päivälle suunnitelmia, eikä se saanut sua kiinni.
Kalenteroinnista yleensä tarkka Pia joutui ihan tosissaan miettimään, mistä oli kyse, kunnes muistikuva jysähti tajuntaan. He olivat ohimennen keskustelleet Kurjenrahkan kansallispuistoon menemisestä, jos sää suosisi Kerkon vapaalauantaina, mutta oliko puhe muka tästä viikonlopusta?
Irmeli ei edes huomannun Pian seisovan pihassa sanattomana, vaan yritti pitää Kerkon saapumisesta innostunutta Elisaa aisoissa ja viittilöidä tulijaa mökkiin päin.
– Tule ihmeessä sisälle! Joko sinulle lounas maistuisi? Me ollaa hädin tuskin saatu aamiaista syötyä, kun Pia nukkui niin pitkään, mutta minä voin ihan pian jo laittaa kantarellipastaa, Irmeli lörpötteli. Kerkko vilkaisi Piaa kuin hakeakseen kutsulle vahvistusta.
Pia seurasi perheensä hyörimistä lamaantuneena. Miten Kerkko oli onnistunut luikertelemaan näin syvälle Pian elämään, vaikka hän oli ollut koko ajan varuillaan? Syyllinen oli tietenkin Pia itse. Hän oli jäänyt roikkumaan Kerkkoon liian pitkäksi aikaa ja omaa mukavuudenhaluaan päästänyt tämän liian lähelle. Hän ei ollut tehnyt ystävilleen tai työkavereilleen selväksi, että Kerkossa ei ollut kyse mistään vakavammasta, joten nämä olivat tehneet omat johtopäätöksensä. Eikä mikään ihme, että äiti ja Elisa olivat kehittäneet tilanteesta kummallisia harhakuvitelmia, eihän Pia ollut yrittänyt niitä hälventää.
Parisuhteeseen kohdistuvien vaatimusten verkko kiristyi Pian ympärillä, kun hän katsoi Elisan iloista kirmailua ja talouspaperipakkaus kädessään seisovaa äitiä. Ystävien mukahauska vitsailu avioliitosta ei tuntunutkaan enää läpänheitolta vaan muilta tulevien odotusten sanallistamiselta. Oli lähinnä ihme, ettei äiti ollut vielä aloittanut samanlaisia vihjailuja, ja ei kestäisi enää pitkään, että Elisa alkaisi pitää Kerkon läsnäoloa itsestäänselvyytenä. Kun koko lähipiiri olisi innostunut Kerkosta, kävisi viikko viikolta vaikeammaksi irtautua tästä ilman selityksiä, voivotteluja ja loukattuja tunteita. Vaihtoehdoton loppuelämä vilahti Pian silmien edessä, ja sydän jätti pari lyöntiä väliin, kun hän näki Kerkon invaasion kauaskantoiset seuraukset. Tästä hautaan asti jokainen Prisma-reissu pitäisi tehdä saman ihmisen kanssa.
Kauhukuva yhteisten ostoskärryjen lykkimisestä herätti Pian lamaannuksestaan, ja aiempi kiukku nousi uudestaan esiin. Kerkolla ei ollut mitään oikeutta tunkeilla näin hänen elämäänsä, ja asia oli tehtävä selväksi ja heti. Mutta missä? Pienessä mökissä äänieristys ei ollut kovinkaan kummoinen, joten välienselvittely eri huoneessa kuin Irmeli ja Elisa ei ollut mahdollista. Lisäksi Elisa tuskin antaisi suosioonsa päässeen Kerkon olla hetkeäkään rauhassa, ja Irmeli varmasti haluaisi heti tietää, mistä teräväreunaisessa kuiskailussa olisi kyse. Puusaunaa lämmittäessä olisi saanut kahdestaan, mutta mökin rakentaja oli ikävästi valinnut sinne sähkökiukaan, eikä aikasäätimen vääntämiseen saisi edes kovalla yrityksellä kulumaan kovin montaa sekuntia. Pian katse poukkoili epätoivoisesti mökin ja pihamaan välillä, kunnes…
– Me mennään ensin Kerkon kanssa soutelemaan, Pia täräytti.
Irmeli näytti hölmistyneeltä ja Elisa vaati päästä veneeseen mukaan. Kerkko ei vaikuttanut olevan täysin tilanteen tasalla mutta ymmärsi olla protestoimatta, joten Pia nappasi takin ja kahdet pelastusliivit eteisestä, lupasi Elisalle oman veneretken ja raahasi Kerkon kohti lyhyttä laituria, johon oli kiinnitetty elämää nähnyt lasikuituvene. Pia kiipesi veneeseen hetkeäkään epäröimättä ja asettui istumaan airojen väliin. Kerkko katsoi Piaa ikään kuin lupaa kysyen, ja kun Pia nosti kulmakarvojaan vastaukseksi, Kerkko ujuttautui paattiin ja istui perätuhdolla kädet polvien päällä ristissä kuin karkkivarkaudesta kiinni jäänyt koululainen.
Järvi ei ollut varsinainen päijänne, mutta tarpeeksi iso, jotta veneen pystyi ohjaamaan metsittyneen maakaistaleen taakse näkymättömiin. Aurinkoinen sää olisi tosiaan ollut täydellinen luontoretkeilyyn. Soutaminen kävi kevyesti, etenkin kun Pian kihisevä kiukku purkautui aironvetoihin. Lähtöasentoon jähmettynyt Kerkko ei katsellut maisemia tai edes Piaa, vaan veneen hilseillyttä pintaa. Lopulta Pia arveli soutaneensa niin pitkälle, että ääni ei kantautuisi veden yli vuokramökille.
– MITÄ sä oikein mietit kun tulit tänne multa mitään kysymättä? Pia tiuskaisi. – Ja mistä sait mun äitini puhelinnumeron?
– Anteeksi, mä vain huolestuin, kun susta ei kuulunut mitään etkä ollut edes lukenut viestejä, Kerkko aloitti epävarmana. – Olin silloin kerran hakemassa sua kaupungille ja Irmeli oli tullut Elisaa hoitamaan, ja äitisi halusi silloin varmuuden vuoksi vaihtaa puhelinnumeroita. En muuten olisi sen kanssa viestitellyt, mutta yleensä olet viimeistään seuraavana aamuna jotain vastannut, ja kun meillä oli suunnitelmiakin…
– Mä en muista, että olisin mihinkään suostunut! Mulla on ollut tämä reissu tiedossa jo ainakin kuukauden, Pia väitti pokkana, vaikka pieni epävarmuus kaivoi mieltä. Oliko hän luvannut tarkistaa asian ja laittaa viestiä perään, jos lauantai ei sopisi? Kännykkä ei ollut mukana, mutta Pia alkoi vahvasti epäillä, että viesti oli jäänyt lähettämättä. Ja eilen mökkipuuhien lomassa Pia ei ollut vilkaissutkaan puhelintaan, edes ohimennen ennen nukkumaanmenoa.
– Ehkä se jäi vähän auki, Kerkko sovitteli. – Mutta nythän meillä toisaalta aikaa olla porukalla yhdessä. Kiva tutustua vähän paremmin Elisaan ja Irmeliin!
Jos Pia hetken oli ollut valmis myöntämään erheensä, päättyi laupeuden aika heti alkuunsa Kerkon kommentin myötä.
– Mä olen kurkkuani myöten täynnä sitä, että yrität pakolla tunkea mun elämääni! Mulla on muutenkin ihan tarpeeksi haasteita, että tarvitsen sua sekoittamaan pakkaa!
Kerkko kavahti kuin lyötynä.
– Mä luulin, että olen ollut avuksi, Kerkko soperteli. – Tai siis, en ole tahallani halunnut tehdä sun elämästä vaikeampaa.
– Mutta silti niin käy! Mä halusin käyttää tämän viikonlopun paetakseni kaikkea kuormittavaa, ja sitten sä rysähdät paikalle kuin… tonni tiiliä! Tajuatko edes, miten vaivaannuttavaa on, kun yrität tehdä itseäsi tykö mun perheelle, Pia pauhasi ja sai Kerkon kalpenemaan.
– Mä olen vain halunnut olla ystävällinen, Kerkko aloitti, mutta Pian tilitysjuna oli lähtenyt asemalta ja puksutti nyt täyttä vauhtia eteenpäin.
– Mun täytyy jatkuvasti miettiä, miten jakaisin vähän vapaa-aikani sun ja kaikkien mun läheisteni ja kavereitteni välillä. Sulta tulee jatkuvasti kyselyitä, milloin voitaisiin taas nähdä tai voisitko tulla meille hengailemaan, ihan kuin mä tai Elisa kaivattaisiin aviomiehen tai isäpuolen korviketta. Sulla on kovat luulot itsestäsi, jos luulet olevasi niin ihmeellinen, että haluan joka kauppareissunkin tehdä sun kanssasi!
– Mä en todellakaan… Kerkko yritti vähän ponnekkaammin, mutta täyttä höyryä kulkeva Pia ohitti vastauksen viuhuen.
– Kun mä vain mietinkin, miten paljon aikaa olet nakertanut mun elämästäni… Mä tunnen oloni koko ajan väsyneeksi ja pettyneeksi, enkä ehdi koskaan pysähtyä miettimään, mistä se johtuu. Nyt kerrankin oli hetki aikaa hengittää, ja saman tien sä ryntäät paikalle imemään ilman huoneesta. Jos olisin käyttänyt kaiken sun kanssasi säätämiseen tuhlatun ajan vaikka kirjoittamiseen, olisi mulla varmaan jo kustannusvalmis teos!
– Ei voi olla kaikki mun syytäni! Kerkko huudahti niin epätoivoisesti, että Pia hiljeni kuin seinään törmäten. – Kai mä olen liian läheisyydenkipeä, mutta ei kaikki paha mieli voi olla mun syytäni!
Mutta siltä se tuntuu, Pia mietti, ja hämmentyi itsekin ajatuksesta. Kerkko oli aivan oikeassa. Rehellisyyden nimissä puoltakaan Pian esittämistä syytöksistä ei voinut vierittää Kerkon niskoille, sillä aikapula, luova lama ja leipääntyneisyys arkeen olivat olleet ongelmakohtia jo ennen heidän ensitapaamistaan. Missä kohtaa Kerkko oli muuttunut todellisuuspaosta yhdeksi arkiaikataulujen ongelmakohdista?
– Se on ihan totta. Toi oli epäreilusti sanottu, Pia sanoi selväpäisyyden vallassa. Kaikki Pian lähipiirissä tuntuivat päätelleen Kerkon olevan vakavasti otettava puoliso, joten ei kai Kerkkoa voinut syyttää siitä, että tämä oli tullut samaan lopputulokseen. Pian oli pakko kääntää peili itseensä ja myöntää, mikä tilanteessa oli pielessä.
– Oikeastaan ongelma on tässä päässä. Mulla ei tässä kohtaa ole halua oikeasti sitoutua kehenkään.
Lausahdus sai Kerkon kulmakarvat kääntymään entistäkin epätoivoisemmalle kaarelle.
– Ei meidän tarvitse nähdä niin usein, jos susta tuntuu, että tukahdutan sut, Kerkko lähes aneli. – Mä nautin ihan jokaisesta hetkestä sun kanssasi. Jos sulla on nyt vaikea tilanne, niin mä olen valmis odottamaan sen parantumista.
Sanoissa oli mukana niin tujua rehellisyyttä, että niiden kuuleminen sai kyyneleet melkein kihoamaan Pian silmiin. Hän ei keksinyt heti vastausta, vaan istui hiljaa airot käsissään. Vasta nyt Pia tuli tietoiseksi heitä ympäröivän luonnon tyyneydestä, jossa voimakkain ääni oli laineiden liplatus veneen kylkeä vasten.
Kerkko ei ollut tehnyt mitään väärin. Päinvastoin, tämä oli yrittänyt niin innokkaasti tehdä kaiken oikein, että Pia oli erehtynyt pitämään sitä epärehellisenä. Heillä oli ollut usein hauskaa yhdessä, ja Pia oli nauttinut Kerkolta saamastaan huomiosta. Kerkko oli ollut kaiken kaikkiaan helppo kumppani, ja lisäksi vaivaton syntipukki, kun Pia oli tuntenut olonsa syystä tai toisesta turhautuneeksi.
Vaivaton syntipukki. Siinä oli sanapari, jolla kukkamaljakon pöydältä tönäissyt säheltäjä voisi kuvailla työn touhussa ahertavaa robotti-imuria, mutta ei sillä pitäisi kuvailla omaa seurustelukumppania. Jos hän todella sisimmässään ajatteli Kerkosta noin, ei ollut kovin reilua antaa tämän uskoa suhteesta kehkeytyvän jotain syvempää.
– Mä en voi hyvällä omallatunnolla antaa sun odotella parempia aikoja, Pia aloitti hiljaa. – Kun fakta on, että en tiedä, milloin sellaisia voisi olla tulossa. Ei ole reilua vierittää sun niskoille kaikkea ikävää. Olet selvästi etsimässä jotain vakavampaa, kun mä olen koko ajan ajatellut tämän olevan väliaikaista. Oon tosi pahoillani, etten kertonut tätä selkeästi.
Pienet lihakset Kerkon suun ympärillä nykivät ja ääni värisi, kun hän yritti kääntää keskustelun suunnan.
– Mä olisin valmis silti yrittämään. Ei meidän tarvitse tästä nyt päättää. Mä voin lähteä heti kotiin päin, ettei sun viikonloppu enempää häiriinny.
Pia kurottautui kohti veneen perässä kyyhöttävää Kerkkoa ja laski kätensä lempeästi tämän polvelle.
– Mä olen pahoillani, mutta mä en ole valmis yrittämään. Olen ihan varma, että joku toinen kuin minä ansaitsee sen, mitä sulla on antaa. Sua ei varmaan tässä tilanteessa huvita jäädä paikalle, mutta ei sun tarvitse heti myöskään ajaa pois. Äiti tekee ihan tosi hyvää sienipastaa, jos haluat jäädä syömään.
Kerkko huokaisi ja tuijotti hetken veneen pohjaa. Sitten hän nyökkäsi alistuneesti Pialle, joka hymyili ja tarttui airoihin. Kun kaikki oli sanottu, ei järvellä kuulunut enää kuin hankaimien nitinä, airojen osuminen veteen ja tuulen suhina lehdissä, joihin syksyn ensimmäiset puna oli jo hiipinyt.
<< Edellinen luku
Seuraava luku >>