Aukustin autoa ei näkynyt, kun Petri kurvasi talon edustalle. Petrillä ei ollut sen kummempaa aikataulua, joten hänellä oli aikaa odotella Aukustin paluuta, mutta yleensä veljellä oli tapana ilmoittaa yllätysmenoista tai viivästyksistä. Petri parkkeerasi oman autonsa päärakennuksen viereen ja jäi mittailemaan tyhjää pihaa. Myöskään Anita ei vaikuttanut olevan kotona, sillä yleensä tämä tuli ovenpieleen vierailijoita vastaan. Navettakissa kulki tulijasta välittämättä pitkin talon vierustaa ja katosi kulman taakse.
Luonnon äänien lisäksi vanhan kotitalon ympäristö oli aivan hiljainen, aivan erilainen kuin Petrin ollessa lapsi ja pitäessä itsekin huolen siitä, että maailmaan ääntä mahtui. Vielä viisitoista, kymmenenkin vuotta sitten tänne oli aivan erilaista saapua, kun veljen lapset toivat eloa pihapiiriin, ja jos muuten oli hiljaista niin ainakin lypsylehmät pitivät omaa tuttua mölinäänsä. Silloiset lapset olivat jo perustaneet omat perheensä ja lehmistä Aukusti oli luopunut viimein, kun työn vaivalloisuuden käyrä nousi vain ylöspäin ja tulokäyrä vajosi vastakkaiseen suuntaan.
Tulevaisuudessa tila hiljenisi vielä lisää, sillä Aukustin työlle ei näyttänyt löytyvän jatkajaa. Ajatus suretti, vaikkei Petri itsekään aikonut kiivetä traktorinkoppiin tässä kohtaa elämäänsä. Aukusti itse tuntui olevan sinut asian kanssa, joten Petrikin koetti pitää mielessään, että paikka oli vain paikka. Eihän hän lopulta maaseudulla käynyt maisemia ja rakennuksia ihailemassa vaan ihmisten vuoksi.
Nytkään Petrin ei tarvinnut tyytyä ihailemaan maaleiltaan hiukan lohkeilleen peltisen taitekaton arkkitehtonisia yksityiskohtia. Vanha isäntä oli kuullut auton saapuvan pihaan, ja Jeremias saapasteli kohti päärakennuksen luokse norkumaan jäänyttä Petriä. Jeremias ei tehnyt elettäkään tervehtiäkseen tulijaa, sillä mitäpä päätä nyökyttelemään kuin pahainen toripulu tai kättä heiluttamaan kuin heikkopäinen.
– Hei isä, Petri tervehti silti omaa kättään nostaen. Toisista ihmisistä aika hioi pois terävimmät kohdat, mutta Jeremiaksesta työntyi iän myötä esiin aina uusia säleitä. Isän kanssa oleminen oli välillä raskasta, mutta toisaalta jokainen ihminen oli elämänkokemuksiensa summa. Nuoremmalla polvella oli velvollisuus ymmärtää ihmistä, jonka tie oli varmasti ollut kivikkoisempi.
– Jaa, sinä. Olisin jo odottanut Aukustia ja Anitaa takaisin, Jeremias totesi tervetulotoivotukseksi.
– Tulin ihan vain käväisemään, oli Aukustin kanssa puhetta, että vien polttopuita mukanani. Taidan olla vähän etuajassa, kun ovatkin asioilla.
– Lähtivät jo pari tuntia sitten eivätkä ole paluusta ilmoitelleet. Mutta mistä sitä koskaan tietää, kauanko aikaa sairaalassa menee.
Petrin sydän jätti lyönnin väliin ja otti sitten menetetyn iskun takaisin kiihdyttämällä pulssia.
– Sairaalassa? Miksi?
– Ei nyt mitään sellaista, mitä maailman sivu on maailman sivu päivittäin tapahtunut. Enkä ymmärrä, mitä tekoa Aukustilla ja Anitalla ylipäänsä oli asian kanssa.
– Minkä kanssa?
– Synnyttämisen. Noran synnytys alkoi ja sinne sitten lähti sitten oikein saattue mukaan. Siellä taitaa lapsen isän lisäksi olla kaikki sun veljetkin perheineen, tiedä sitten mitä toimittamassa. Kovalla kiireellä ainakin mentiin.
Nopeasti mietittynä laskettuun aikaan piti olla lähemmäs pari kuukautta. Jeremias oli mitä ilmeisimmin sanonut sanottavansa aiheesta, sillä tämä rykäisi pari kertaa ja jäi tuijottelemaan metsän reunaa. Petrin olisi tehnyt mieli ravistella isästä lisätietoja tai edes jokin reaktio tyynen patsastelun sijaan, mutta mitäpä se olisi hyödyttänyt. Sen sijaan Petri kaivoi kännykän taskustaan, näpytteli PIN-koodin kolmesti väärin ja sai viimein soitettua Pertille, joka ei tietenkään vastannut. Seuraavaksi hän yritti Aukustia, joka ei myöskään vastannut, joten hän valitsi vielä Taiston numeron, mielessään vuorotellen rukoillen ja manaten.
– … eikun soittaa mulle juuri. Moikka, tääl on ollut vähän tilanne päällä, sää olit Aukustillekin soittanut.
– Mä tulin just päätalolle ja kuulin isältä, että Noralla alkoi synnytys! Mitä kävi, tai siis mitä siellä tapahtuu… äh, tai siis kerro kaikki, mitä tiedät tilanteesta.
– Kuule, oli semmonen järkytys tää tapaus että oksat pois. Nora oli meillä vihanneksia hakemassa, kun se meni kasvihuoneessa melkein kaksin kerroin. Sillä alkoi vatsa yhtäkkiä sattua hirveen kovin ja vessassa se huomasi vuotavansa verta, niin päivystyksessä neuvoivat menemään synnärille tarkistettavaksi. Ei saatu Oskaria heti kiinni, kun se oli varmaan niin mettähommiin keskittynyt, joten minä lähdin kuskiksi. Mää sitten soitin Peralle ja käskin sen hakea Oskarin, vaikka sit varmuuden vuoksi. Kun päästiin Tyksiin niin siellä oli selvää, että nyt on tilanne päällä ja ei mikään hyvä sellanen. Nora oli niin kalpeena ja näki sen auton penkistäkin, että verta oli tullut aika paljon.
Petri olisi halunnut heti tietää, mitä Noralle ja lapselle oli käynyt, mutta Taistollakin taisivat adrenaliinitasot olla korkealla. Tämä jatkoi selitystään, ennen kuin Petri ehti esittää lisäkysymyksiä.
– Kun kerroin Marjatalle, niin se halusi ehdottomasti myös paikalle, eikä se kotoa mihinkään päässyt kun Perakin ajeli jo Oskarin kanssa Turkuun päin. Aukusti pääsi onneksi kuskiksi, ja eihän Anitaa sitten enää mikään pidätellyt. Täällä me ollaan sitten odoteltu tietoa, mitä tässä käy, ja Pera ehti just kuulumiset kertoa kun sä soitit.
– No mitä siinä sitten kävi? Petri suorastaan kerjäsi tietoa.
– Hyvin lopulta, vaikka on tää kans semmosta traamaa ollut. Aikamoinen rääpäle sieltä syntys, mut on elämässä kiinni. Oskarilta kuultiin että Nora on niin hyvässä hapessa kuin nyt tämmösen jälkeen voi olla, mutta hyvin tää lopulta päättyi. Kuule, mää soittelen kohta uudestaan, Pera ja Marjatta tulee just osastolta ja saadaan varmaan kuulumisia.
Puhelu loppui ennen kuin Petri ehti esittää yhtäkään lisäkysymystä. Mitä ”hyvässä hapessa” tällaisessa tilanteessa tarkoitti, hädin tuskin elossa vai valmiina juoksemaan vaikka maratonin? Entä lapsi, ja oliko se tyttö vai poika? Oliko Oskari ehtinyt paikalle ennen kuin synnytys oli ohi vai oliko Nora joutunut kestämään sen yksin? Vai oliko tarvittu keisarinleikkausta? Ja eikö kenellekään, edes Aukustille, ollut tullut mieleen mainita hänelle, että kaikki muut olivat koolla Turussa?
Isä katseli yhä metsään päin, vaikka oli muutaman kerran vilkaissut Petriä päin puhelun aikana. Petri tunki puhelimen takaisin taskuun ja hengitti ulos pitkään ja epätasaisesti. Olo oli kuin olisi juuri pudonnut avantoon ja seisoisi nyt pää tyhjänä rannalla palelemassa. Jeremias katsoi poikaansa silmäkulmastaan, rykäisi vielä kertaalleen ja kääntyi Petriä päin.
– Mitäs siellä sitten? Jeremias kysyi.
– Ihan… hyvää kai. Äiti ja lapsi ovat ainakin hengissä, Petri sanoi ääni vähän horjuen.
Jeremias ryki olematonta klimppiä kurkustaan ja siirteli painoa jalalta toiselle.
– Että uusi tulokas taas sukuun, onhan se siunaus ja Herralle kiitos, että kaikki selvisivät. Minä tuossa aiemmin vaan meinasin, että kyllä nuo hommat on iät ajat hoidettu vaikka saunassa ilman hirveetä touhottamista. Ja onhan sitä osaavat lääkärit, jotka pitää lopusta huolen. Turha se koko suvun on sairaalassa päivystää, mitä me tavan ihmiset siellä osattaisiin tehdä?
– Ei kai mitään Petri sanoi voimattomasti. – Tuntuu vain niin… typerältä, että mä ajoin tänne kun olisin voinut olla sielläkin, olla jotenkin avuksi… Tuoda kahvit kaikille. Mä asun kolmen kilometrin päässä Tyksistä. Eikä kenellekään tullut edes mieleen soittaa.
Jeremias murahti yrmeästi ja tunki kädet takintaskuihin.
– Sellaisia ihmiset juuri on, tuottaa pettymyksiä toisilleen kerta toisensa jälkeen.
Väite herätti Petrin ajatuksistaan. Hänellä ei ollut tapana väittää isälleen vastaan, mutta järkytyksen jälkeinen tyhjäpäisyys sai kielenkantimet irtoamaan.
– Ei se nyt ihan niinkään ole, kaikilla oli siinä tärkeämpääkin ajateltavaa. Olennaista on, että Nora ja lapsi ovat kunnossa. Mulle tuli vain jotenkin… ohitettu olo, kun kaikki muutkin veljet ovat siellä. Eivät varmaan vaan halunneet aiheuttaa mulle turhaa huolta ja vaivaa.
Kuuluva tuhahdus pohjusti Jeremiaksen vastausta.
– Jos olen jotain elämässä oppinut niin sen, että kaikkein läheisimmät tuottavat suurimman mielipahan. Miten paljon olen itsekin tehnyt muiden eteen ja mitä siitä on tuloksena? Pettymyksiä toinen toisensa perään.
Oli melko selvää, keitä Jeremias tarkoitti, kun hän puhui odotukset pettäneistä läheisistään, vaikka saattoihan mukana olla edelleen katkeruutta perinnönjaossa Kaarina-siskolle päätyneestä antiikkilipastosta. Mistä sen tiesi, vaikka isä olisi ollut jopa katkera vaimolleen siitä, että tämä oli kuolemansa myötä jättänyt aviomiehen selviämään yksin. Oli miten oli, Petrillä ei juuri nyt riittänyt voimia perustella, miksi hän tai muut veljet eivät kenenkään muun kuin isän mielestä olleet pelkkä pettymysten sarja.
Jeremias näytti hetken siltä, että oli pääsemässä taas vauhtiin lastensa kritisoinnissa, mutta äkisti hän pysähtyi ja katsoi Petriä pitkään.
– Tiedätkö, ehkä sinä olet tehnyt lopulta kaikkein viisaimmat päätökset. Kun valitsit olla… tuommoinen kuin olet…
Ei helvetti, nyt ei aloiteta tästä aiheesta.
– … niin olet välttynyt paljolta turhalta huolelta. Lapset aiheuttaa aina murheita, eikä avioliitto nykymaailmassa mitään takaa. Ja vielä kun keksit muuttaa vähän kauemmas asumaan, niin ei tarvi velloa muiden murheissa. Minä en tätä nuorempana ymmärtänyt vaan yritin olla muille mieliksi, mutta nykyään en sellaisesta enää huoli.
Petri ei ollut olettanut keskustelun lähtevän tähän suuntaan, mutta suurempi yllätys oli vielä tulossa. Jeremias laski kätensä poikansa olkapäälle, ja Petri meinasi kavahtaa taaksepäin silkasta ällistyksestä.
– Tässähän on kaksi hyvin samanlaista miestä. Me ollaan ymmärretty, mikä arvo on sillä, ettei ripustaudu muihin. Ja voin kokemuksesta luvata, että kun riittävästi pitää etäisyyttä muihin, niin kyllä ne loppujen lopuksi jättävät rauhaan.
Isän sanat olivat kuin selkään isketty jääpiikki. Sanottavansa sanottuaan isä nosti kätensä Petrin olkapäältä, mutta jätti sen hetkeksi Petrin olkapään ylle, ehkä pientä tsemppitaputusta ennakoiden. Hetken harkinnan jälkeen Jeremias tyytyi kuitenkin työntämään kätensä takaisin taskuun, rykäisemään kertaalleen ja nyökkäämään sen merkiksi, että keskustelu oli ohi. Vanha isäntä kääntyi ja käveli pois, eikä Petri saanut itsestään irti edes hyvästejä.
Isän ajatuksissa ei ollut totuuden häivääkään. Ei muita voinut lähteä syyttämään omista pettymyksistään, ja isä oli täysin omaa syytään puskenut ihmisiä kauemmas itsestään. Okei, totta oli tietysti se, että Petri oli jäänyt kauemmas asumaan ja jättänyt vaimon ja lapset hankkimatta, ja totta oli tietysti myös se, että hänelle yksinolo oli suorastaan nautinto. Vaan toisin kuin isä, Petri oli kerta toisensa jälkeen osoittanut läheisilleen näiden olevan tärkeämpiä kuin mitään muu. Ja hän oli aivan varma, että sama päti toisin päin.
Kännykän tärähdys taskussa kertoi saapuneesta viestistä. Petri kaivoi puhelimen esiin nopeasti ja katsoi, mitä tärkeitä kuulumisia Aukusti oli laittanut sairaalasta.
Piti sanoa että puut on vajassa isoissa ikea kasseissa valmiina
voit ne itsekin hakea meitä ei kannata odotella
Ei täällä mitään sellasta ole että sinuakin tarvittaisiin
Petri tuijotti ruutua, laittoi puhelimen pois mitään viestiin vastaamatta ja lähti hakemaan polttopuita kädet syvälle takintaskuihin työnnettynä, kasvoillaan synkeä ilme, joka oli kuin suoraan isältä peritty.
<< Edellinen luku
Seuraava luku >>