Asunnossa leijui uuden puun tuoksu, kun Camilla saapui töistä kotiin. Olli tuli ovelle vastaan, antoi hellän halauksen ja johdatteli Camillan olohuoneeseen. Pöydällä oli kaksi lasillista kokista, jotka Olli oli koristellut kullanvärisillä pilleillä ja puisilla koristetikuilla, joiden päässä oli hapsutettua kimallefoliota. Huolellisen valokuvaamisen jälkeen Camilla maistoi viimein juomaa ja huomasi ilokseen sen olevan vaniljakokista.
– Ajattelin, että voitaisiin nostaa malja rempan valmistumisen kunniaksi, Olli kujersi ja johdatti Camillan lantiosta pidellen katsomaan lopputulosta. – En ole vielä laittanut tavaroita paikalleen, mutta ajattelin, että voitaisiin tänään yhdessä järjestellä ne.
Camilla katsoi uutuuttaan kiiltelevää keittiötä juoma kädessään. Camilla oli iltapäivätauollaan huomannut Ollin viestin, jossa kerrottin keittiön viimein valmistuneen. Loppuvuoron Camilla oli ollut kuin tulisilla hiilillä, sillä hän paloi halusta nähdä lopputuloksen.
Odotus palkittiin, sillä keittiö näytti jopa paremmalta kuin hän oli ennakoinut. Kuumeinen pähkäily vetolaatikoiden ja säilytyshyllyjen välillä oli tuottanut tulosta, sillä vetimettömät kaapit saivat huoneen näyttämään selkeälinjaiselta ja modernilta. Kaapin ovien hillitty siena toimi upeasti tummanruskeiden tasojen kanssa. Astianpesukone oli integroitu keittiön kalusteisiin, musta jääkaappipakastin ja viime hetken oivalluksena lisätty mikroaaltouuni upposivat kokonaisuuteen saumattomasti. Suunnitelmassa oli huomioitu myös ergonomia, joten lattiatasoa korkeammalle sijoitettu uuni oli…
Missä uuni oli?
Camillan katse syöksähteli pienen keittiön jokaiseen nurkkaan. Hän hylkäsi kokislasinsa lakatulle massiivipuutasolle ja avasi sydän pamppaillen jokaisen vähänkin isomman kaapin oven. Niiden takaa hän löysi vain tyhjiä hyllyjä ja remontoijalta unohtuneen kolmiovoileivän muovipakkauksen.
– Miten täältä voi puuttua uuni? Camilla huudahti kauhuissaan. Olli katsoi ensin Camillaa ihmeissään, sitten keittiötä hämmentyneenä.
– Etkö sä laittanut sitä suunnitelmaan? Olli ihmetteli ja sai Camillan ähkäisemään turhautuneena.
– Tietenkin laitoin, kenelle tulisi mieleen tilata keittiö ilman uunia! Isä ja mamma olisi ihan varmasti huomauttaneet, jos sitä ei olisi ollut suunnitelmassa. Jävla keittiöntekijä on sotkenut homman ja pahasti! Camilla pauhasi ja kaivoi kännykältä esiin viimeisen hyväksytyn version suunnitelmasta.
Suunnitelmaa selatessa Camillan kiukku näivettyi tyrmistykseksi. Vaikka hän kävi hyväksytyn piirroksen läpi suurennuslasilla, ei uunia ollut missään. Mikroaaltouuni herätti Camillan epäilykset, ja hän käänsi päänsä terävästi Olliin päin.
– Poistitko sinä suunnitelmasta uunin, kun laitoit mikron tilalle? Camilla tiukkasi ja tökkäsi Ollia keskelle rintakehää etusormellaan. Yleensä niin letkeälle Camillalle äkillinen sormi-isku oli suoranainen sodanjulistus, ja Olli otti askeleen taaksepäin silkasta hämmästyksestä.
– En tietenkään, tai en ainakaan tahallani! En mä niin tarkkaan miettinyt, kun ajattelin että laitan mikron vain malliksi editorissa. Pyysitkö itse keittiöfirmaa tekemään lopulliset piirrokset sen pohjalta ilman että tarkistit mitä tein?
Ärsyttävän hyvä kysymys. Camillalle ei ollut tullut edes mieleen, että pieni muutos viimeistä kuittausta vaille valmiisiin suunnitelmiin voisi aiheuttaa näin katastrofaaliset seuraukset. Miksei ollut olemassa järjestelmää, joka estäisi tällaisten virheiden tapahtumisen? Kuinka monen keittiöremontoijan pitää kärsiä hetken huolimattomuudesta, ennen kuin suunnittelufirmat heräävät asiaan? Kaikki syy ei mitenkään voinut olla Camillassa, ja äkkiä hän löysikin ulkopuolisen epäkohdan.
– Sinähän olet ollut täällä päivisinkin, etkö yhtään katsonut, mitä asentajat puuhaavat?
Olli otti askeleen taaksepäin, mutta oli tällä kertaa varautunut hyökkäykseen.
– Mistä mä olisin voinut tietää, milloin kodinkoneet laitetaan paikalleen? Mä oletin, että sä olisit itse seurannut rempan etenemistä jollain tavalla.
– Siellä oli kaiken maailman muoveja laitettu ovien eteen, en kai minä voi niitä mennä siirtelemään, Camilla väitti, vaikka ymmärsi itsekin kuulostavansa typerältä.
– Sinänsä ihan sama, sillä on kyllä todella ammattitaidoton keittiöfirma ollut asialla, Olli julisti kääntääkseen keskustelun suunnan pois keskinäisestä syyttelystä. – Eikö kukaan edes yrittänyt kysyä sulta, haluatko uunittoman keittiön?
Camillan vatsaan hulahti kimpale jäätä. Tuntematon numero, johon Camilla ei ollut vaivautunut soittamaan takaisin, ei tainnutkaan olla puhelinmyyjän. Samalla mieleen palasi suunnittelijalta tullut sähköpostiviesti, jonka hän oli huomannut kesken kauppareissun. Nopealla vilkaisulla hän oli olettanut viestin koskevan aamiaiskaappia, jota oli pyöritelty mukana vielä toiseksi viimeisessä versiossa, ja asiaa sen tarkemmin miettimättä hän oli kuitannut sen pois jättämisen olevan ihan OK. Kun viestiä oikein syynäsi, saattoi tarkkasilmäinen lukija huomata jo otsikosta sisällöstä vihjailevia sanoja, kuten ”uunin” ja ”poistaminen”.
Camilla laittoi kännykän pois ja katsoi epätoivoisena uutta keittiötään. Jääkimpale vatsanpohjassa suli häpeän hehkussa. Vesi nousi kuumana rintakehää polttamaan ja valui kyynelinä silmäkulmista. Olli oli heti tilanteen tasalla, ja nyyhkyttävä Camilla painautui tämän olkapäätä vasten.
– Kaikki on ihan pilalla! Camilla vaikeroi. – Miten saatoin mokata tämän näin pahasti?
– Älä nyt rakas, kaikki tekevät virheitä, Olli lohdutti ja silitti Camillan niskaa.
– Mitä vanhemmatkin sanoo? Kerrankin kun he antaa minulle vähän vastuuta, niin kaikki menee päin, päin persettä!
– Ei kai sun ole ihan pakko asiasta kertoa, Olli huomautti. – Tai ainakaan ihan heti.
Ehdotus oli niin houkutteleva ja samalla järjetön, että Camillan itku loppui kuin seinään. Nyambura äkkäisi uunin puuttumisen välittömästi, ja jopa verkkaisemmin reagoiva Gunnar kiinnittäisi puutteeseen huomiota ennemmin tai myöhemmin. Vanhemmat kävivät asunnolla toisaalta melko harvoin, mutta aikalailla varmasti ennen kuin seuraava keittiöremontti tulisi ajankohtaiseksi.
– Pakkohan tästä on kertoa, virheen huomaa ensi vilkaisulla, Camilla väitti vastaan.
– Niin, mutta jos et heti kerro, voit kokeilla itse ensin korjata tilanteen. Annat sun vanhempien ensin maksaa tämän työn ja tilaat sitten eri laskulle uunin ja asennuksen. Jos olet nopea, niin homma on hoidettu ennen kuin kumpikaan tulee kyläilemään.
– Ei se ihan ilmaista ole, Camilla huomautti. Hänen säästötililleen oli kertynyt tähän mennessä kolmesataa euroa, joista sataviisikymmentä euroa oli äskettäin käytetty uuden, paremmin sisustukseen sopivan tehosekoittimen hankintaan. Camilla olisi toki muutoin jättänyt vähäiset säästönsä rauhaan, mutta luottokortti oli jo valmiiksi tapissa ja blenderin alennusprosentti oli ollut erittäin hyvä.
– Voit kysyä mahdollisuutta maksaa osamaksulla, Olli ehdotti. – Tai ottaa pikavipin. Sulla on vakityö, maksat vaikka tonnin lainan helpolla puolessa vuodessa pois.
Suunnitelma oli häikäisevän yksinkertainen. Pienellä lainarahalla voisi ratkaista ison ongelman, eikä vanhempien tarvitsisi ikinä tietää, mitä oli tapahtunut. Luottokorttiin voisi tehdä minimilyhennyksiä sen aikaa, että ylimääräinen lainaraha olisi maksettu. Jos vanhemmat yrittäisivät tulla katsomaan keittiötä ennen korjauskierrosta, voisi Camilla väittää Ollin kärsivän mykoplasmasta tai hinkuyskästä tai malariasta, joten vierailulle ei voinut missään nimessä tulla. Puolessa vuodessa – tai ehkä vuodessa, pitihän yllättäville kuluille jättää vähän pelivaraa – kustannukset olisi hoidettu, eikä vanhempien tarvitsisi tietää koskaan virheestä.
Tärkeämpi kysymys oli, halusiko Camilla olla ihminen, joka ei ottanut vastuuta tekemisistään.
– Onko tämä sinun mielestä oikeasti paras tapa hoitaa asia? Camilla kysyi Ollilta otsa kurtussa.
Olli vaihtoi painoa jalalta toiselle ja ähisi.
– Ei paras, mutta sellainen, josta tulee vähiten sanomista, hän puolustautui. – Elämä on muutenkin niin vaikeaa, joten eikö ole parempi välttää turhia murheita?
– Ajatteletko, että niin voi oikeasti elää? Että kiertää jokaisen ongelman eikä ota vastuuta mistään, ei edes omista virheistään?
– Mutta sellaista meidän elämä joskus oli! Olli puolustautui. – Meillä ei ollut yhtäkään turhaa huolenaihetta. Rahaa ei ollut liiaksi, mutta aikaa sitäkin enemmän. Oli aikaa rakastaa, tuijottaa taivaanrantaa, ottaa käteen kylmä olut ja nauttia hetkestä.
– Ei se enää voi olla sellaista, Camilla sanoi hiljaa, tietoisena siitä, että paratiisi oli menetetty. Bali oli rentoa reissaamista, houkuttelevaa ruokaa ja rentoa rantapummeilua, mutta pinnan alta puski pintaan muitakin muistoja. Liikenteessä sai pelätä henkensä edestä, katukeittiön ihanassa annoksessa saattoi piillä salmonella ja aivan liian moni häikäisevä ranta pursusi muoviroskaa.
Olli ei niin vain hylännyt unelmaan.
– Vaan voisiko silti olla? Jos et laitakaan rahoja keittiön korjaamiseen, vaan lähdetään takaisin Balille! Tai jonnekin lähemmäs, vaikka Portugaliin! Irtisanoudutaan molemmat töistä ja aloitetaan onnellisempi elämä.
– En halua irtisanoutua, Camilla totesi hiljaa. – Tykkään työstäni. Enkä halua muuttaa Suomesta, kun tuntuu, että juuri olen ehtinyt sopeutua taas tänne. Mutta sinä taidat haluta muuta. Oliko sinun puheet yliopistolla jatkamisesta koko ajan pelkkää huijausta?
Kysymys näytti viiltävän Ollia syvemmältä kuin oli tarkoituskaan.
– Mä ihan oikeasti aioin jatkaa. Tai ajattelin, että pitäisi jatkaa. Mutta ei lääkiksessä opiskelu ole koskaan ollut mun unelmani. Tuntui vain, että kun suvussa on monta lääkäriä, jotka kaikki rakastavat työtään, niin mun pitäisi haluta samaa. Mä hain sinne neljä kertaa, mutta kun pääsin sisään, niin en nauttinut opiskelusta hetkeäkään. Mulla ei ole hajuakaan, mitä haluaisin tehdä seuraavaksi, mutta en ainakaan lääkärin hommia. Mä… en ole onnellinen. Mun on päästävä jonnekin muualle.
Olli huomasi kyynelten kihonneen jälleen Camillan silmäkulmiin, ja hän kiirehti korjaamaan sanojaan.
– Susta se ei johdu, ei ollenkaan. Mun elämäni onnellisimmat hetket ovat olleet sun kanssa. Siksi mä tulin Balilta sun luokse, ja siksi haluaisin, että tulet mun mukaani. Mutta niin ei taida tapahtua?
– Ei, Camilla sanoi vastauksestaan varmana. – Jos et ole täällä onnellinen, niin en ole lähdössä mukaan, mutta… en aio myöskään olla unelmien esteenä.
Silmäkulmat kosteina Olli rutisti Camillan tiukkaan halaukseen. He syleilivät toisiaan pitkään keittiössä, jonka värit muistuttivat meren syleilyyn laskevan auringon viimeisistä häipyilevistä valonsäteistä.
<< Edellinen luku
Seuraava luku >>