– Kerro nyt, miten meni, Harri hihkaisi jo ennen kuin Tsyge oli saanut ovea kokonaan auki.
– Matka vai koe-esiintyminen? Tsyge kierteli, päästi Harrin sisälle ja teki tilaa pieneen eteiseen siirtymällä itse keittiön puolelle.
Ei tarvinnut olla Sherlock tai edes Watson huomatakseen, että jotain oli pielessä. Harri oli oppinut taiteilijan urallaan monenlaista, esimerkiksi parkitsemaan oravannahkoja ja tekemään satanistisia symboleita taikataikinasta, mutta enimmäkseen taidemaailma oli opettanut kohtaamaan pettymyksiä toisensa perään. Vaivalla tehty apurahahakemus saattoi päätyä suoraan mappi Ö:hön, kuusi kuukautta valmisteltu näyttely saattoi peruuntua kaksi päivää ennen avajaisia gallerian mentyä konkurssiin, kriitikko saattoi kuitata sydänverellä valellun teoksen pelkästään sanalla ”ikävystyttävä”. Tsyge ei ollut heti syöksynyt hehkuttamaan menestystään, joten Harri osasi pelätä pahinta.
Olohuoneen pienelle pyöreälle pöydälle oli katettu valmiiksi hunajaa ja suuret teekupit kahdelle. Kokomustaan verryttelyasuun pukeutunut Tsyge tuli keittiöstä teekannun kanssa ja viittoi Harrin istumaan yhdelle tuoleista. Teetä oli jo tarjolla, joten Harri oli valmis tarjoamaan sen kaveriksi sympatiaa.
– Päätä itse, kummasta ensin kerrot, Harri ehdotti. Liian innokas tenttaaminen tuskin tuntuisi mukavalta kirvelevän hylkäämisen hetkellä.
Tsyge asetti kannullisen hautumassa olevaa teetä pöydälle kuppien väliin ja istui itse toiselle tuolille.
– Matka meni tosi hyvin. Isoin stressi oli varmaan Helsinki-Vantaalla, kun turvatarkastusjono oli triplasti pidempi kuin me oletettiin ja tuli kiire lähtöportille. Meitä oli mun tuttu vastassa toisessa päässä, mutta Rennika meinasi nousta jonkun ihan tuntemattoman tyypin kyytiin, vaikka mä ja Jonah heiluttiin viereisessä autossa minkä pystyimme. Pikkujuttuja sinänsä, ja paluumatkalla ei ollut mitään ongelmia, Tsyge kertoi ja työnsi kätensä verkkaritakin taskuihin.
– Ja muuten?
– Itse asiassa ihan loistavasti. Mä olin eilen just päässyt kotiin ja lyönyt kamat pesukoneeseen, kun taiteellinen johtaja soitti. Ohjelman tekninen puoli oli kuulemma vakuuttanut ne jo videolta katsottaessa, ja tietty auttoi kun mun opettaja tunsi siellä henkilökohtaisesti porukkaa ja osasi suositella meitä. Niin, ja paikan päällä meistä kuulemma huokui esiintymisen riemu. Eli meillä on allekirjoitusta vaille vuoden sopimus San Diegoon, Tsyge selosti kuin olisi käynyt läpi viimeviikkoista ostoslistaa.
Itkuiseen myötäelämiseen valmistautunut Harri melkein pomppasi ylös tuolistaan.
– Toihan on aivan mieletöntä, hän hihkui silmät innosta suurina. – Rennika tietää tästä myös?
– Joo, tosin se sai kuulla vasta tänä aamuna, se oli lyönyt kännykästä virrat pois heti kotiin tultuaan ja nukkunut kaksitoista tuntia putkeen.
Harrin teki mieli pistää tanssiksi tai hypätä hajareisin Tsygen syliin, mutta Tsyge itse ei hehkunut menestyksen tuomaa onnea. Tämä onki teesiivilän kannusta ja kaatoi teetä Harrille, joka pyöri tuolissaan kuin se olisi ollut baarijakkara. Yhtäkkiä Harrin mieleen iski ankea ajatus ja hän jähmettyi kesken heilahduksen.
– Älä sano, että Rennika ei haluakaan lähteä, Harri tunnusteli maaperää.
– Haluaa se, totta kai, Tsyge vastasi ja kaatoi teetä itselleenkin.
– Ja sä haluat lähteä? Harri varmisti.
– Haluan.
– Ja työluvista ei tule ongelmia?
– Ei, meillä on hyvin aikaa saada ne kuntoon ennen kuin treenikausi alkaa.
Emotionaalisen suuntavaistonsa menettänyt Harri ei hetkeen tiennyt miten jatkaa, kunnes hän viimein keksi, mistä kenkä puristaa. Haikeus levisi sydämestä vatsanpohjaan, mutta ilo Tsygen menestyksen puolesta teki tunteesta siedettävän.
– Oletko sä surullinen, että meistä tulee etäpari? Vuosi on loppujen lopuksi aika lyhyt aika, vaikka ei se nyt siltä tuntuisikaan. Mä tulen ehdottomasti käymään, tai eihän mikään mua estä tulemasta vaikka muutamaksi kuukaudeksi sinne asumaan, Harri vakuutteli.
Hetken aikaa Tsyge puhalteli kupissaan olevaa vihreää teetä, mutta laski astian lopulta takaisin pöydälle.
– Mun mielestä nyt olisi luonteva hetki lähteä eri suuntiin, Tsyge totesi.
Tuoli, lattia, rakennus, oma keho, kaikki aineellinen tuntui katoavan ympäriltä. Ympärillä oli vain kylmää tyhjyyttä, joka jäädytti onnen ja pirstoi sen sirpaleiksi.
– M-mitä? Harri sai kysyttyä.
– On aika selvää, että meidän polut ovat muutenkin eroamassa, joten ei varmaan ole järkeä jäädä enää roikkumaan entiseen, Tsyge järkeili ja katsoi Harria vakaasti silmiin.
Harria pyörrytti. Istuiko hän itse vinossa vai oliko koko muu maailma tönäisty juuri kallelleen?
– Mutta miksi?
– Luulisi että tajuaisit ilman selittämistäkin, Tsyge huokaisi tarpeettoman terävästi. Kireä vastaus rysäytti Harrin hengen takaisin ruumiiseen ja nostatti vastareaktion.
– Itse asiassa en tajua. Onko tässä vieläkin kyse siitä, että en näyttänyt teostani sulle ensin? En ajatellut, että se on niin iso asia, mutta lupaan ettei vastaava toistu!
Harrin vastaus sai Tsygen vain tuhahtamaan.
– Voi luoja kun sä olet pihalla, en mä sellaisen takia ketään jättäisi! Mutta se on hyvä esimerkki sun yleisestä asenteesta.
Välillä, kun Harri joi liian paljon kahvia saman päivän aikana, alkoivat ajatukset ryntäillä päämäärättömästi ja lihaksiin syntyi värinää, joka ei kohdistunut mihinkään ja tuntui silti kaikkialla. Tänään Harri oli juonut kahvia vain yhden mukillisen, mutta nyt olo oli kuin päivän kolmannen pannullisen jäljiltä.
– Mistä ”yleisestä asenteesta” sä horiset? Harri kivahti kädet tiukasti nyrkkiin puristettuna.
– Etkö oikeasti tiedä vai haluatko vain leikkiä vaikeaa?
– Vituttaa sun epämääräinen vihjailu. Mikset itse voi suoraan sanoa, mikä minussa hiertää?
Tsyge veti kädet takin taskusta ristiin rintakehälle ja tutki tiukasti vastakkaisen seinän tapettien kuviointia.
– Me ollaan pohjimmiltaan vain liian erilaisia ihmisiä tai jotain, Tsyge mutisi.
Selitys ei saanut Harrin kierroksia laskemaan vaan tiivisti epämääräisen pahan olon kiukuksi.
– Ja sen perusteella syytät mun asennetta siitä, että haluat erota? En tiennyt, että on rikos pitää kiinni omista mielipiteistään! Olisiko tämä suhde kestänyt paremmin, jos olisin asettunut sulle kynnysmatoksi ja hokenut vain joka asian olevan ihkua? Harri tenttasi.
Sanoista tihkuva myrkky alkoi heti vaikuttaa kohteessa. Tsyge naulitsi katseensa suoraan Harriin ja veti huulensa tiukaksi viivaksi.
– Haluatko ihan tosissaan tietää, miksi en enää jaksa sua? Selvä, täältä tulee. Ennen kuin me alettiin seurustella tosissaan, ajattelin sun olevan ihan älyttömän rento, hauska ja kiinnostava. Oli ihan tosi helppo ymmärtää, miksi… joku muukin on aiemmin ollut sun kanssasi yhdessä. Tuntui, että niin kauan kuin on sun kanssa, voi tapahtua mitä vain ihmeellistä.
Harrin yritti heittää väliin oman kommenttinsa, mutta Tsyge jatkoi monologiaan.
– Sitten mulle alkoi valjeta sun todellinen luonne. Kaiken pitäisi pyöriä sun tarpeittesi mukaan, ja mun täytyy niellä se että roikut entisessä poikakaverissasi ja vedät herneen nenään vaikka mistä ihme asioista, ja sitten kiukuttelet mulle kun itselläsi on paska fiilis. Kaikki vähänkin ikävät jutut elämässä saa sut menemään ihan jumiin, ja on muuten aivan perseestä kun sä murjotat kaikesta, mihin sä tai kukaan muukaan ei oikeastaan voi vaikuttaa. Ehkä se on vain iästä kiinni, mutta sä olet vain niin helvetin ankea, että mä en jaksa katsoa tätä enää.
Harri hypähti tilityksen loputtua pystyyn niin äkisti, että tee Tsygen kupista läikkyi pitkin lasikantista pöytää.
– Luuletko ite olevasi täydellinen? Sä olet… Olet niin… Sä olet niin itseäsi täynnä, että et mieti yhtään, miten… Miten perseestä olet! Harri julisti sydän ja ajatukset riekaleina.
Tsyge jäi istumaan paikoilleen ja loi Harriin jäisen katseen.
– Joo, ihan sama. Pyysit perusteluita, sait ne. Ei tän olisi mun puolesta tarvinnut mennä näin.
– Suunnittelitko sä tätä koko ajan? Että heti, kun mahdollisuus tarjoutuu, niin vedät maton mun jalkojen alta?
– Voi vittu kun tässä ei ole vain sinusta kyse. Mulla on edessä uusia mahdollisuuksia enkä yksinkertaisesti kaipaa sua ankkuriksi kiskomaan fiilistä alas.
Harri olisi halunnut viskata tuolin ikkunasta ulos, potkia lasipöydän paskaksi tai raastaa silmät päästään. Neljäs ajatus oli toteuttamiskelpoisempi, joten hän syöksyi olohuoneen seinällä olevan valkean hyllykön luo ja alkoi käydä läpi sen suuriin neliönmuotoisiin hyllyihin aseteltuja huopakangaskoreja.
– Mitä helvettiä sä nyt puuhaat? Tsyge sanoi enemmän kyllästyneesti kuin ärtyneesti.
– Mihin olet laittanut kopion mun teoksesta? Mä haluan sen takaisin, Harri ärisi ja työnteli vanhoja latureita, naruistaan yhteen sotkeutuneita heijastimia ja parittomia sormikkaita sivuun.
– Toi on todella lapsellista.
– Miksi sä muka haluaisit pitää ikälopun kusipään ankean työn? Varmaan lataat sen nettiin, jolloin sen arvo tippuu mun kannalta nollaan, tai sit naureskelette sille yhdessä kavereiden kanssa kaljapäissänne.
Tsyge nousi yhdellä terävällä liikkeellä tuolista ja käveli keittiöön. Hän harppoi Harrin luo kädessään kotelo, joka oli edelleen käärittynä leffajulisteeseen.
– Aivan sama. Ei muutenkaan tee mieli sitä katsoa, Tsyge tölväisi ja tyrkkäsi avaamattoman lahjan Harrin käteen. – Jos sulla on täällä muita tavaroita, niin voisit kerätä ne saman tien mukaan.
Mieli kiehuen Harri yritti keksiä jotain mukaan otettavaa, mutta hän ei muistanut jättäneensä Tsygen luokse edes sukkaparia, jonka voisi noutaa dramaattisesti. Ainoa mieleen tullut asia sai hän viimein syöksymään keittiöön. Kaapissa oli puolikas pussillinen valkopippureita ja purkilliset rakuunaa ja basilikaa, jotka hän nappasi mukaansa. Kapinallisesti mulkoillen Harri marssi takaisin mausteet mukanaan. Tsyge pyöritteli silmiään Harrin saaliille.
– Selvä, oliko muuta?
– Mä en kaipaa sulta enää ikinä mitään muuta! Harri vastasi ja jatkoi suoraa tietä eteiseen. Hän murjoi lenkkarit jalkaansa ja repi takin päälleen niin, että sisävuori päästi uhkaavan risahduksen.
– Selvä. Mä en halunnut, että tää menisi näin. Toivon sulle kaikesta huolimatta pelkkää hyvää, Tsyge sanoi yhä pöydän ääressä istuen.
– Ja mä toivon, että joku tunkee ananaksen sun perseeseen! Harri karjui ja paiskasi oven takanaan kiinni niin, että ovenkarmit paukkuivat.
<< Edellinen luku
Seuraava luku >>