Jos kirjastonhoitajat olisivat edelleen hyssytelleet, olisivat Petri, Pia ja Camilla saaneet tänään sihistä suunsa rakoille. Oleskelualueen suuriin, keltaisiin nojatuoleihin oli asettunut puolentusinaa neulojaa, joilla juttu luisti ja naurua riitti. Aina välillä joku ringissä istujista muisti, että kirjastossa oli muitakin käyttäjiä ja rauhoitteli ryhmää. Hetken aikaa puikkojen kilinä kuului kovempana kuin maltillinen keskustelu, kunnes jokin mehevä juttu jälleen osui yhteiseen nauruhermoon.
Petrin mielestä kaikenlaisten käyttäjien piti saada nauttia kirjastosta omalla tavallaan, mutta hän tiesi pienenkin melun herättävän asiakkaissa suuria tunteita. Kännykkään karjujat ja humalassa huutelijat olivat asia erikseen, mutta kaikkein herkkänahkaisimmat kirjastokävijät saattoivat ärsyyntyä, jos mut asiakkaan pohtivat lainattavaa lautapeliä ääneen keskustellen tai joku naputteli tietokoneen näppäimistöä liian voimallisesti. Eräs vakivierailija oli jo muutamaan otteeseen mulkaissut merkitsevästi ensin käsityöharrastajia ja sitten Petriä, joka ei selvästikään tehnyt työtään kunnolla ja estänyt tiistai-iltapäivää luisumasta kaaoksen puolelle. Petri reagoi mulkoiluun standardimittaisella asiakaspalveluhymyllä, mutta pohti itsekseen, pitäisikö neulontapiirille ehdottaa ensi kerralla kokoontumista harrastehuoneen puolella.
Kirjaston etuovi avautui ja Petri näki silmäkulmastaan tummansiniseen farkkutakkiin ja mustaan pipoon pukeutuneen pitkän miehen harppovan kohti tiskiä. Petri käänsi päänsä ilahtuneena tulijaa kohti, mutta tajusi välittömästi erehdyksensä.
– Voiks teillä tulostaa sähköpostista? Harria huomattavasti blondimpi asiakas kysyi, ja Petri neuvoi tämän tietokoneelle.
Juuri nyt Harrin seura olisi tehnyt hyvää, mutta Petri ei ollut kuullut tästä vähään aikaan. Sinänsä tilanteessa ei ollut mitään uutta, sillä katoamistemput olivat ennenkin kuuluneet Harrin repertuaariin. Välillä kyse oli ollut vihanpidosta, välillä työhön hautautumisesta, ainakin kerran kännykän putoamisesta jakutialaiselta kallionkielekkeeltä Pohjoiseen jäämereen. Tällä kertaa Petrillä oli vahva epäilys radiohiljaisuuden syystä, ja hän mietti, olisiko Harria pitänyt varoittaa etukäteen Tsygen puheista. Vaan eipä asia Petrille kuulunut, eikä Harrilla ollut mitään velvollisuutta tehdä hänelle tiliä asioistaan. Silti hän kävi useamman kerran päivässä tarkistamassa, oliko Harri viimein käynyt lukemassa hänen lähettämänsä viestit.
Sitten viime Vehmaan-käynnin Petri oli muutenkin viettänyt aikaa itsekseen, jopa normaalia enemmän. Aukustilla riitti kiireitä syyskylvöissä, joissa myös Taisto oli apuna, eikä tuoreella Pertti-ukilla vaikuttanut olevan elämässään muuta sisältöä kuin ihailla ensimmäistä lapsenlastaan, jota edelleen kutsuttiin työnimellä Sipuli. Alkusyksy ei ollut kiireistä ainoastaan maaseudulla, sillä kaikilla tuntui tuntui olevan jotain tähdellisempää tekemistä, ehkä poikkeuksena yllättäen kotihiireksi muuttunut Pia, jolle Elisan hoitoapu oli vielä kesällä kelvannut. Petri yritti vihjata olevansa edelleen vapaaehtoinen auttaja, mutta Pia vain kiitteli vuolaasti, pahoitteli omaa huonoa tapaansa rasittaa muita menoillaan ja totesi, että juuri nyt Elisalle oli parasta keskittyä eskarin alkuun.
Näinhän se maailmassa menee. Jos pitää muut käsivarren mitan etäisyydellä itsestään, on turha valittaa, jos muutkin ottivat välimatkaa. Isä oli tainnut osua viime keskustelussa oikeampaan kuin Petri olisi halunnut myöntää.
Jotain hyvää sentään hiljaisesta sosiaalisesta elämästä. Ainakin kotona sohvapöydän kulmalla alati kohoava pino kiinnostavia kirjoja oli viime aikoina typistynyt Kilimanjarosta Kaskenmäeksi.
Petri ei ehtinyt sen pidempään miettiä valintojensa hintaa, kun ovi kävi jälleen. Tällä kertaa tulija oli tuttu, tosin mustan siilitukan sijaan tällä oli punaiset kiharat ja niiden kanssa sävy sävyyn oleva parta. Ossin vanavedessä kirjastolle saapuivat Luukas ja Velma, jotka vilkaisivat naureskelevia keski-ikäisiä neulojia varhaisteini-ikäiselle tyypillisellä ylenkatseella, ja heidän perässään vielä Aino ja Vilhelmiina käsikkäin. Luukas ja Velma moikkasivat Petriä löysästi ennen kuin lysähtivät varaushyllyn vieressä olevalle penkille näpeltämään kännyköitään. Aino ehti vain heilauttaa kättään tervehdykseen, sillä Vilhelmiina kiskoi äitiään kohti lastenosastoa. Harventuneesta joukosta vain Ossi pääsi tiskille asti.
– Täällähän on täysi rähinä päällä, Ossi totesi ja käveli tiskin ääreen.
– Olet viettänyt ihan liikaa aikaa poissa asiakaspalvelusta, jos tämä on sun mittakaavassa täysi rähinä, Petri kuittasi, mutta tuttu seura sai päivän heti tuntumaan vähän paremmalta. – Sä olet menettänyt kosketuksen tavallisiin kuolevaisiin, jotka viettävät aikaa kansan keskuudessa.
– Sen siitä saa, kun erikoistuu aineistoluokitteluun, Ossi valitteli, muttei vaikuttanut kovin murheelliselta. – Vaan asiaan, ennen kuin jälkikasvu jämähtää ruudulle tai Viltsu yrittää omia teidän lastenosaston maskottinallen itselleen.
– Jos odotat hetken, niin pyydän jonkun muun tiskille ja voidaan käytä autolla.
– Totta kai, sori että olet joutunut ajelemaan takakontti puita täynnä, olisi pitänyt sopia että jätät ne vain meidän pihalle. Luukas, Velma, ihan turhaan siinä istutte, kun ei olla tässä kauaa.
– Äääh, Luukas totesi irrottamatta katsettaan videosta.
– Niin eloisia nuoria minulla. Nouskaas nyt sieltä ja tulkaa Petriä moikkaamaan!
Petri oli aikanaan juhlinut kummankin lapsen varpajaisia, joista ei Petrin mielestä ollut kulunut kuin enintään viitisen vuotta. Arvioita vastaan puhui se, että Luukas oli kovaa vauhtia kasvamassa isänsä hartiapituuden ohi ja Velma oli alkanut käyttää ripsiväriä ja poskipunaa.
Ossi nappasi lapset kainaloonsa eikä ottanut näiden puolivillaisia vastusteluja kuuleviin korviinsa. Sulkapallon lomassa Ossilla saattoi tilittää perhe-elämän vaikeuksista, mutta asenteesta ei koskaan näkynyt jälkeäkään Ossin ollessa lastensa seurassa. Näennäisestä vastentahtoisuudestaan huolimatta Luukas ja Velma eivät pyristelleet isänsä kainalosta pois, ja Petri tiesi myös pienen Vilhelmiinan roikkuvan isässään kuin takiainen.
– Ai että, kun olette valmiiksi noin innokkaita, voitte auttaa puiden pilkonnassa kun päästään perille. Saadaan ukille vaja täyteen polttopuuta ja teille tervettä arkiliikuntaa.
– Ikävä pilata sun kasvatukselliset tavoitteet, mutta Aukusti veteli klapit koneella sen verran pieneksi, että lisäpilkkomisella koko satsi on pelkkää sytykettä, Petri huomautti.
– Kaiken lisäksi meillä ei ole aikaa tollaseen, Velma sanoi. – Ukki hommasi viimeinkin toisen mönkijän, niin päästään ottamaan oikea kisa.
– Sillä on homma lähtenyt aivan käsistä, Ossi päivitteli. – Yhden mönkkärin vielä ymmärsin, mutta toinenkin, ja päälle peltorata. Äijä rakentaa Lietoon oman Dakar-rallin ja hemmottelee teidät siinä sivussa lopullisesti piloille.
Ossi pörhötti vastustelevien lasten hiuksia ja nosti kulmakarvansa viekkaasti ylös.
– Ja jos luulette, etten päihitä teitä molempia, niin varautukaa ikävään yllätykseen.
– Jos aika-ajoja otetaan, niin mä väitän olevani siinä vahvoilla, Aino puuttui puheeseen tiskille saapuessaan. – Ja kiitos Petri, kun viitsit kuskata puita, sinulle ja veljellesi on kuulemma vastalahjaksi tulossa hirvipaistia.
– Miten kauan me ollaan täällä? Luukas marisi. – Voidaanko me mennä jo edeltä tilaamaan safkat?
– Älytön kiire ei-minnekään, Ossi puuskahti, mutta muutkin lapset näkivät tilaisuutensa tulleen ja alkoivat mankua hampurilaisia ja nugetteja. Käsityöpiiristä ärsyyntynyt asiakas mulkoili nyt pikaruoan perään haikailevia lapsia, joiden äänet peittivät sukanneulojien räkätyksen. Aino teki pelinaisen ratkaisun, kaappasi lapset mukaansa ja pyysi Ossia ajelemaan muun porukan perässä, kun polttopuuhommat oli saatu hoidettua.
Pienen säätämisen jälkeen myös Ossi ja Petri pääsivät tiskiltä eteenpäin. Petri ei vaivautunut vetämään päälleen takkia, sillä alkusyksyn päivä ei ollut pilvisyydestä huolimatta erityisen viileä. Markulantiellä kulki autoja tasaisena virtana ja viereisellä urheilukentällä oli käynnissä mölkkyottelu, pelaajilleen ehkä vuoden viimeinen. Ossi jutteli niitä näitä lyhyen kävelyn aikana, ja Petri vastaili kohtuullisella määrällä myötäileviä äännähdyksiä. Klapikassien siirtäminen ei vienyt kuin hetken, ja Petri oli jo tekemässä lähtöä takaisin työvuoroon, kun Ossi jatkoi juttuaan.
– Sori muuten, ettei olla ehditty sulkapalloilemaan viime aikoina. Tämän vuoden harrastuspalapeli on vielä aivan levällään, kun unohdettiin ilmoittaa Viltsu ajoissa lähikoulun tanssiryhmään ja Ainon spinningporukka menee tunnille jatkossa tiistaisin, Ossi pahoitteli. – Sulle varmaan käy mikä päivä vain? Tai ainakaan sun ei tarvitse ensin käydä läpi viiden ihmisen kalenteria.
Petri ei ollut tänään sillä tuulella, että olisi jaksanut sympatisoida Ossin perhepulmia. Tajusiko tämä edes, että ainainen valitus kuulosti pikemminkin onnelta ylpeilyllä? Ossilla riittäisi perhe-elämää vielä vuosiksi eteenpäin, ja vaikka sekaan varmasti mahtuisi kaikkea lapsien kiukuttelusta teinien kaljakokeiluihin, jäisi kaikesta tästä palkinnoksi lupaus tulevasta, uudenlaisesta suhteesta aikuisiin lapsiin ja vielä myöhemmin lapsenlapsiin.
– On mullakin menoja, Petri kommentoi lyhyesti, vaikka todellisuudessa hänen ei olisi tarvinnut tarkistaa edes yhtä kalenteria löytääkseen runsaasti vapaailtoja sulkapallopelille.
– Toki, en mä sillä. Kannattaa silti olla onnellinen, että voi vapaasti suunnitella omat menemisensä. Mä elin yllättävän pitkään omissa harhoissani sen suhteen. Aino muistaa aina mulle piikitellä, että vain mies voi kuvitella, että kolmen lapsen vanhempi voi milloin vain lähteä viikon venereissulle kavereiden kanssa päivän varoitusajalla.
Petri synkentyi entisestään. Kiitos Ossi, idyllisen elämän tajuaa vähemmälläkin, tarvitseeko ydinperheonnea tulla oikein hieromaan vasten kasvoja? Ei sellaisessa mitään vikaa ole, mutta voisiko asian ystävällisesti pitää omana tietonaan eikä tulla pitämään siitä paraatia toisen työpaikalle?
Tänään oli todellakin väärä hetki kuunnella Ossin samoja valituksia. Jeremiaksen kommentit olivat valmiiksi tehneet tuhojaan Petrin mielenrauhalle. Ne pääsivät luikertelemaan epävarmuuden ytimeen ja nostattivat sieltä tumman pilven katkeruutta, joka ensin peitti kaiken alleen ja alkoi sitten etsiä reittiä purkautua muiden vitsaukseksi. Ossi parka ei voinut tietää piilevästä vaarasta, eikä tämä todellakaan tajunnut avanneensa sille juuri portin vapauteen.
– Jos kerran niin paljon ärsyttää, niin lähde kävelemään, Petri äyskäisi niin yllättäen, että Ossin suu valahti hiukan auki. – Tai opettele olemaan tyytyväinen siihen, mitä sinulle on annettu.
– Olenhan mä… Ossi aloitti, mutta ei päässyt alkua pidemmälle.
– Vaikka et osaisi perhettäsi arvostaa, niin ainakin sulla on aina ympärilläsi ihmisiä, joiden elämään sulla on vaikutusta. Ja vaikka pitäisit huolta perheestäsi silkasta velvollisuudentunnosta, ainakin olet osa jotain suurempaa. Ja kun sun lapset saavat lapsia ja vähitellen ympärille kasvaa uusi sukuhaara, niin ainakin velvollisuudentunnosta joku käy sua katsomassa sen verran, ettet sä vain löydy joku kaunis päivä asunnostasi kuolleena ja vuosien myötä muumioituneena, kun jäit yksin etkä merkinnyt kenellekään oikeasti yhtään mitään!
Ossi kuunteli Petrin kierroksille lähtenyttä julistusta edelleen suu hiukan raollaan. Pitkään sisällä vellonut myrkyllinen pilvi oli purkautunut paineella, ja kun Petri viimein pääsi tilityksensä loppuun, tunsi hän olonsa tyhjäksi ja erittäin, erittäin noloksi.
– Onko sulla kaikki ihan hyvin? Ossi aloitti varovasti pienen hiljaisuuden jälkeen.
– Ääh, on mulla. Anteeksi, unohda äskeinen, Petri selitteli ja toivoi, että voisi kiivetä takakonttiinsa ja lukittautua sinne loppupäiväksi.
– Mietin vain tota muumioitumisjuttua…
– Unohda sekin.
– … Onko se sellainen, mikä aktiivisesti huolettaa, vai…
– Ei huoleta omalla eikä muiden kohdalla, Petri vakuutti jo vähän epätoivoa äänessään.
Ossi piirteli autonsa pölyyntyneeseen pintaan kiekurakuviota ja seurasi mölkynpelaajia, jotka olivat saaneet ottelun päätökseen ja keräsivät kapuloita takaisin pussiin.
– No hyvä. Entäs nuo muut jutut?
Petri huokaisi syvään. Itse hän oli aiheesta aloittanut, joten oli kohtuullista jatkaa kun pyydettiin.
– En mä tiedä. On tullut viime aikoina jossiteltua liikaa. Että miten mikäkin olisi mennyt, jos olisi valinnut vähän toisin.
– Sellaista on helppoa jäädä arpomaan. Mä mietin välillä, millaista olisi jos en olisi tavannut Ainoa silloin, kun mietin pääaineen vaihtamista tietojenkäsittelytieteeseen… Mutta eipä niistä pohdinnoista ole hyötyä.
– Niin, ei kai. Mutta ainakin sä voit olla tyytyväinen siihen, että teit valintoja, joiden kautta olet monelle ihmiselle tärkeä.
Toteamus sai Ossin kulmakarvat kohoamaan korkealle.
– Kai sä ymmärrät olevasi monelle ihmiselle korvaamaton?
– En samalla tavalla kuin vaikka sinä lapsillesi, tai Ainolle.
– Et ehkä samalla tavalla, mutta jos ajattelet ettei se tee susta kenellekään tärkeää, niin pieleen menee. Aina kun sun juttuja kuuntelee, niin olet auttamassa jotakuta, veljiäsi, Piaa tai vähintään Harria. Minua myös. Oon varma, että et ehtisi muumioitua kotonasi edes vuorokautta, kun ensimmäinen meistä olisi jo ovella kyselemässä, onko jotain pielessä.
Petri hymähti, mutta pieni hymynpoikanen viipyi kasvoilla vain hetken.
– Onhan se näin. Ja kaikkein typerintä on, että mä olen oikeastaan tyytyväinen valintoihini. Kaipaan vain sitä, että olisin jonkun muunkin elämässä… kokonainen luku, enkä vain helposti unohtuva alaviite.
– Kyllä sussa on ainesta vaikka pääotsikkoon. Eikä kukaan voi muiden puolesta päättää, kuinka tärkeä on kenellekin. Mietin tuota velvollisuudentuntoa… Voihan sillä saada omat lapset pitämään aikuisina yhteyttä, jos eivät muuten haluaisi olla tekemisissä. Itse olisin mieluummin muutakin kuin pakollinen paha. Eikä siihen kai muuten pysty kuin olemalla läsnä muille ja rehellinen sille, mitä on itselle hyvää elämää.
Ossi irvisti ja vilkaisi kännykkäänsä.
– Sori, mutta mua varmaan jo odotellaan syömään jämät muiden ranskalaisista. Sovitaan mahdollisimman pian se sulkapallo, mä lupaan kunnostautua tässä. Ja mulla on onneksi edelleen sun vara-avain, jos vaikka ehdit aloittaa muumioitumisen tässä välissä.
Ajatuksiinsa vaipunut Petri hädin tuskin muisti huikata Ossille hyvästit. Kettuilun lisäksi ystävä oli antanut uutta näkökulmaa kehää kiertäneisiin ajatuksiin. Jeremiaksen puheet olivat alkaneet tuntua ennustukselta ja isän elämä heijastukselta omasta tulevaisuudesta. Ehkä siksi oli vaikeaa uskoa, että omat valinnat voisivat johtaa onnellisempaan lopputulokseen.
Petri jäi vielä miettimään Ossin käyttämää ilmausta. Pakollinen paha. Isä oli kaikkine puutteineenkin rakas, mutta ei ikinä ensimmäinen ihminen, jolle Petri kertoisi murheensa, jolta hän pyytäisi apua tai jonka kanssa hän vitsailisi maailman menosta. Hänestä ei ikinä tarvitsisi tulla isänsä kuvajaista. Hänen ei tarvitsisi vääntäytyä itselleen sopimattomaan asentoon, vaan hänellä oli lupa seisoa omien valintojensa takana selkä suorana ja sallimuksen ohjaukseen tyytyväisenä. Muut näkisivät varmasti, mitä hyvää Petri voisi heidän elämäänsä tuoda.
Toivottavasti.
Pia oli joutunut olemaan tiskillä jo paljon pidempään kuin oli sovittu. Petri palasi kirjastoon ja vei avaimensa takahuoneeseen. Hän tuli vilkaisseeksi puhelintaan, johon oli saapunut viesti. Harrilta, oli ensimmäinen ajatus, mutta tekstari olikin tuoreelta isältä, Oskarilta.
Moi miten menee, ehtisitkö meille vaikka käymäään joku päivä? Noran kanssa mietittiin ketä olisi hyvä kummiksi ja kumpikin ajatteli ekaksi sua! Olisi hienoa jos suostut, ei tarvi tietty heti päättää vaan voidaan porukalla jutella 🙂
Joinain hetkinä tuntui, että kukaan ei kuullut hartaimpiakaan rukouksia. Toisina hetkinä vastaus omiin salaisiin tuskailuihin oli selkeä kuin päähän viskattu tiiliskivi. Petri lausui sanattoman kiitoksen ja oli jo mielessään myöntynyt kummiksi. Itse valittua tietä oli joskus vaikea seurata, vaikka tiesi sen olevan oikea, ja matkalle mahtui paljon epäilyksiä. Hänelle oli annettu mahdollisuus elää itsenäistä muttei itsekästä elämää, eikä hän aikonut pyydellä sitä anteeksi.
**************************
Jokaiseen kolmesta laatikosta oli kertynyt kirjoja, mutta tällä hetkellä ”Kierrätykseen” oli saanut paljon enemmän sisältöä kuin ”Myyntiin” tai ”Varastoon”. Kun Petri oli ilmestynyt takaisin tiskille, pääsi Pia takaisin Camillan luokse perkaamaan teospinoa, jossa oli kaikkea sarjakuvista sisustusoppaisiin. Radiosta kuului Ylen kuuluttajan tasaisen rauhoittava ääni, ja kumpikin keskittyi arvioimaan aineiston kuntoa. Camilla vilkaisi kriittisesti Windows 8 -käyttöopasta, siirsi sen epäröimättä kierrätykseen ja otti käteensä uuden teoksen.
– Voi ei, Camilla huudahti ja sai Pian melkein hätkähtämään.
– Mikä hätänä? Löytyikö kirjan välistä taas savusilakka? Pia kysyi.
– Ei, kun löysin kirjan, jota olin aiemmin korjannut! Ja se on… no, katso itse, Camilla huokaisi.
Puppe ja ystävät olivat kaikki tulleet esiin piiloistaan. Kirjan jokainen luukku oli revitty irti tai raastettu muodottomaksi ja lähes joka sivu oli piirrelty tusseilla täyteen alkueläimiltä näyttäviä hahmoja. Osa paksuista sivuista oli irronnut selkämyksestä ja takakansi oli taittunut koko pituudeltaan. Camilla katsoi murheellisesti tuhoutunutta teosta ja laski sen kunnioittavasti viimeiselle matkalleen.
– Kai se on hyväksyttävä, että jotkut asiat on vain tuomittu hajoamaan, hän valitteli. Pia tyrskähti kuuluvasti, ja Camilla kääntyi katsomaan työtoveriaan.
– Sori, en naureskellut sun työsi jäljelle. Kuvasit vaan täydellisesti mun viimeaikaista rakkauselämääni, Pia selitti. – Toisaalta juuri nyt on suorastaan vapautunut olo, kun Kerkko on historiaa ja uusia sotkuja ei ole näköpiirissä.
Kirjastolla käynyt sympaattinen kukkalähetti oli jäänyt Camillan mieleen. Pian reaktiosta tämän vierailuun oli voinut päätellä, että aviopuolisomateriaalista ei tainnut olla kyse, mutta Camilla oli silti pahoillaan työkaverinsa puolesta. Hän ei ehtinyt tarkemmin kysellä Pian tuntemuksista, kun tämä jo jatkoi.
– Toivottavasti sulla ja Ollilla menee paremmin. Nyt kun keittiöremontti on pois alta, niin ei ainakaan tarvitse pelätä, että remonttimiehet paukkaavat sisälle asuntoon, kun laittaa dödöä alushoususillaan.
– Ei ole tullut puheeksi, mutta Olli muutti pois viime viikolla, Camilla totesi ja rapsutti kynnellään työtason reunaan liimautunutta kontaktimuovin palasta. – Ei tarvitse pahoitella. Jälkikäteen ajateltuna oli aika selvää, ettei meitä ollut tarkoitettu ikuisesti yhteen, ja erosimme ihan hyvissä väleissä.
Pia taputti Camillaa olkapäälle.
– Paska juttu silti. Jos jotain hyvää tästä täytyy kaivaa, niin arvostan sitä, että mulla on kohtalotoveri. Omassa ystäväpiirissä ei ole ketään, jolla olisi samanlainen tilanne päällä. On vaikea selittää, miten voi olla samaan aikaan huojentunut ja silti tuntea olevansa viallinen, kun ei ole aivan rikki erosta.
– Joo, sama juttu! Minulla koko perhe on niin vakuuttunut, että tämän täytyy olla tosi surullinen kokemus, etten kehtaa myöntää kaiken olevan ihan okei.
Pia röyhisti rintaansa ja virnuili leveästi.
– Me ollaankin normaalia vahvempaa lajia! Voidaan perustaa oma kerho, joka on tarkoitettu vain erostaan ilman vaurioita selvinneille yksilöille.
– Loistava idea! Sen nimi voisi olla vaikka ”Erittäin vahvojen erokerho”, Camilla jatkoi ajatusta.
– Aika hyvä, mutta olisiko ”Murtumattomat muijat” napakampi?
– Se voisi olla vaikka punkbändi nimi.
– Voidaan me sellainenkin perustaa, mutta mä varoitan, osaan soittaa vain selloa, enkä tiedä miten punk se on.
Pian sanat saivat Camillan silmät loistamaan.
– Onko sulla edelleen oma soitin? Soitin itse vuosikaudet viulua, mutta nykyään harmittaa, kun se kerää pölyä hyllyn päällä.
Sama loiste syttyi Pian silmiin.
– Eikä, mulle on käynyt ihan samoin… tai sellokotelo ei mahdu hyllyn päälle, mutta kuitenkin! En edes muista, milloin olen viimeksi kaivanut soitinparan kotelosta. Aika ei koskaan mukamas riitä harjoittelemiseen, eikä ole oikein syytäkään kaivaa samoja vanhoja nuotteja esiin.
Camilla ja Pia katsoivat toisiaan silmiin kasvavan kiihtymyksen vallassa.
– Voisiko ”Murtumattomat muijat” olla punkbändin sijaan jousiduo? Camilla ehdotti ääni innostusta tihkuen.
– Ei siinä ihan samaa fiilistä ole kuin mun lapsuuden ”Trio Pizzicatossa”, mutta ainakin voidaan kantaa nimeä ylpeydellä, Pia nauroi.
**************************
Juna sihisi hetken Rosenheimin asemalla, jolla ei puolenyön jälkeen liikkunut kuin yksittäisiä matkailijoita. Harri oli jo aiemmin kääntänyt hytin ainoan istuimen esiin ja tuijotti nyt väsyneenä ulos ikkunasta. Pöydällä hänen edessään oli avonainen muistikirja, vihreä tussikynä ja puoliksi syöty pussillinen juustonachoja. Konduktööri oli kysyttäessä kertonut, että hytin toinen sänkypaikka olisi vapaa koko matkan Zagrebiin, joten Harri oli levittänyt kaatosateessa vettyneen teddytakkinsa yläsängylle kuivumaan ja rojahtanut alasängylle valmiina nukahtamaan kosteat farkut edelleen yllään.
Kiskojen tikutus oli toistuvuudessaan tyynnyttävää, muttei vetänyt vertoja Itämerta kyntävän laivan sisähytin ikkunattomalle, hautamaiselle rauhalle. Harri oli nukkunut matkan ainoat kunnon yöunet Helsingin ja Travemünden välisellä osuudella, vaikka reissua oli takana jo kolme vuorokautta. Kun keho ja mieli eivät nytkään olleet suostuneet rauhoittumaan yöunille, nousi Harri suosiolla pöydän ääreen ja yritti jäsennellä ajatuksiaan piirtämällä ja kirjoittamalla. Tähän mennessä hän oli kirjoittanut vihkoon ”kalmankeltainen mutta kankea” ja piirtänyt suttuisen kuvan jostain meren syvyyksien olennosta, jonka valtavat silmät olivat kuin auton etuvalot ja otsassa törötti fallistinen uloke. Nachoista levinnyt oranssi juustotomu oli jättänyt muutaman rasvaisen viirun avonaiselle aukeamalle, mikä oli tässä tilanteessa laskettava taiteelliseksi saavutukseksi.
Pieni nytkähdys, sitten hidas liukuminen asemalta, kiihdytyksen tuntu ja tasainen raiteiden tika-tik, tika-tik, tika-tik. Nimettömät maisemat ja kaukaisten rakennusten valot vilisivät ohitse. Harri nojautui hytin kylmää muoviseinää vasten. Heilahteleva vaunu ei ollut paras paikka nukkumiseen, mutta mikään ei tyynnyttänyt mieltä kuin pitkä junamatka. Niin kauan kuin juna pysyi liikkeessä, maailmassa ei ollut muuta kuin nykyhetki. Viimeistelemättömät teokset, saamatta jääneet apurahat, sanat jotka olisivat saaneet jäädä sanomatta, pelot tulevista vastuista. Kaikki se oli kuin houretta, joka katosi mielestä polttavan kuumeen laskiessa.
Väliaikaista kaikki on vaan, Harri mietti uupuneesti, ja pohti mistä oli tuonkin sananparren oppinut. Oliko se laulusta, jota äidillä oli tapana laulaa pyykkejä silittäessä, vai jonkin nuoruudessa nähdyn elokuvan nimi? Ainakin se kuvasi Harrin elämää täydellisesti. Kaikki tavoittelemisen arvoinen valui läpi sormien, ja hyvien hetkien onnesta oli yhtä vaikeaa pitää kiinni kuin pilvenhaituvasta. Harri oli aina arvostanut vapauttaan yli kaiken muun, mutta toisinaan se tarkoitti vain välitilasta toiseen liikkumista. Hän vaelsi paikasta ja rakkaudesta toiseen eikä jättänyt jälkeä mihinkään tai kehenkään.
Ehkä ajatus ei pitänyt täysin paikkansa. Päämäärättömyyden keskeltä erottui yksi kallio, jonka luokse saattoi suunnistaa. Ihminen, joka oli kerta toisensa jälkeen antanut anteeksi ja auttanut vastoinkäymisissä, jonka niska tuoksui huumaavalta ja kosketus tuntui lempeältä.
Harri sulki muistikirjansa ja kaivoi esiin kännykän, joka oli ollut viikon verran pois päältä. Netti ei ottanut ensin toimiakseen, mutta lopulta puhelin yhdistyi verkkoon ja viestisovelluksen kuvakkeeseen ilmestyi punainen piste kertomaan saapuneista viesteistä. Kaikki muut Harri ohitti, mutta viesteistä kolme oli tullut Petriltä. Ensimmäisessä Petri kyseli Harria pitsalle tai peliä katsomaan, toisessa tiedusteli, oliko kaikki ihan kunnossa, ja kolmannessa mainitsi olevansa tavoitettavissa, jos Harrilla olisi tarve puhua ihan mistä vain.
Harri tuijotti kännykän ruutua hetken paikalleen jähmettyneenä ja alkoi sitten naputella vimmaisesti. Pitkään viestiin mahtui paljon asiaa, mutta tärkein kysymys jäi esittämättä. Siihen Harri halusi vastauksen henkilökohtaisesti Petrin ollessa niin lähellä, että rehellisyyden pystyi aistimaan poskipään värähdyksestä ja sanojen soinnista.
Harri lähetti viestin matkaan ennen kuin ehti jäädä miettimään kirjoittamaansa. Sanat suuntasivat eteenpäin halki matkanteon välitilan, kohti maailmaa, jossa painavat päätökset odottivat. Harri laittoi puhelimen takaisin reppuun ja jäi katsomaan kaukana erottuvan moottoritien keltaista valonauhaa.
**************
Yöpöydällä oleva puhelin värähti, ja Petri havahtui seesteisestä unesta.
<< Edellinen luku
Kiitos, että luit Sumean haun! Jos pidit kirjasta, suosittele sitä vaikka ystävälle.