– Elisa, ihan joka asiaan ei tarvitse koskea!
Taiteesta nauttimisen olisi kuulunut olla rentouttavaa, mutta Pia meinasi repiä hiukset päästään lapsen tavoitellessa kullattuja kehyksenreunoja, taulukankaaseen paksuina kerroksina levitetyn öljymaalin röpelöitä ja readymade-veistoksen halkeilleita posliinikuppeja. Mukana kiertävän Irmelin ylettömän ymmärtävä suhtautuminen lapsenlapsensa touhuiluun turhautti Piaa vielä lisää. Pia ei pitänyt itseään tiukkana kurinpitäjänä, mutta pitkin poikin saleja sinkoileva lapsi herätti hänessä halun sitoa tämä nilkastaan kiinni museon portaikon puiseen kaiteeseen. Irmelillä riitti kärsivällisyyttä ottaa Elisan kurkotteleva käsi omaansa ja kiertää museota niin nopealla tahdilla, ettei paikka käynyt tylsäksi.
Näyttelystä nauttiminen oli Pialle lähes mahdotonta oman kärttyisyyden vuoksi. Olisi pitänyt laittaa tavoitteet matalammalle ja lähteä Elisan kanssa vaikka sisäleikkipuistoon. Saliin laskeutui hetken rauha, kun Irmeli vei Elisan käymään alakertaan, ja Pia huomasi olevansa hetkellisesti täysin yksin. Kiitollisena hetken hengähdystauosta Pia keskittyi katsomaan kultaisen leikkauksen mukaan sommiteltua maalausta, jossa nainen istui päivänvarjoineen pöydän ääressä, varmaankin ulkoterassilla. Pitkäkasvoinen, tyylikkäästi pukeutunut nainen katseli keskittyneesti pientä violettia kukkaa, jonka hän oli ottanut käteensä pöydällä olevasta maljakosta.
Ollapa nainen maalauksessa, Pia haaveili. Tuolla naisella on aikaa pukeutua upeasti ihan vain sitä varten, että voi mennä istumaan aurinkoiselle terassille ja tuijotella kukkasia. Pia ymmärsi, että oli huolestuttavaa olla kateellinen maalauksen hahmolle tämän oletetusta onnesta. Järkevämpää sentään olisi kadehtia maalauksen tekijää. Mikä määrä keskeytymätöntä työaikaa oli tarvittu tämän pehmeäsävyisen maalauksen tekemiseen!
Pia kuvitteli ateljeessa istuvan miehen, jonka ei tarvinnut pyykätä lasten pissaisia rättejä tai laittaa ruokaa puuliedellä. Ukko pönötti tyytyväisenä työhuoneellaan, jonne tulvi valoa pohjoiseen aukeavista suurista ikkunoista, ja maalasi pienenpienellä pensselillä pitsireunuksia kuvan naisen puvunhihoihin. Päivän ainoa keskeytys oli vaimon tai ehkä palvelijattaren piipahdus, kun tämä kävi tuomassa lämpimän aterian suoraan työn ääreen, ettei luova työ vain häiriintyisi.
Illan hämärtyessä arvon taiteilija suvaitsi näyttää perheelleen naamaansa illallisella, jonka aikana innolla siitetyt ja sen jälkeen lähinnä vaimon vaivoiksi jääneet lapset näkivät päivän ainoan vilauksen isästään. Ruokahetken jälkeen herra taputti lapsosiaan päälaelle ja suuntasi kirjastoon, jonne naisväellä tai alaikäisillä ei ollut asiaa, ja vietti illan kirjoittamalla keskinäistä kehuskelua sisältäviä kirjeitä toisille taiteilijoille, samalla toki konjakkia siemaillen. Kun viimein oli aika mennä nukkumaan, oli vaimo jo hoitanut lapset sänkyyn ja valmis tyydyttämään miehiset tarpeet. Ja kaikki tämä oli maalarin näkökulmasta vain hyvää ja luonnollista, sukupuolen tuomaa automaattista etua. Perkele!
Epäoikeudenmukaisuuden tuomaa raivoa puhisten Pia katsoi maalauksen alla olevasta pienestä kyltistä teoksen nimen. Samalla hän huomasi, että maalauksen tekijän etunimi oli Maria. No, uunissa lässähti sekin huolella nostatettu kiukku etuoikeutettuja miehiä kohtaan.
Hetkellinen rauhan illuusio rikkoutui myös, kun Elisa pelmahti paikalle ja vaati, että koko porukka siirtyisi aiempien lupausten mukaisesti kahvilan puolelle. Pia ei ollut ehtinyt kiertää aivan koko yläkertaa, mutta ei jaksanut vastustella. Elisalta kesti noin kolme sekuntia valita mieluista syötävää, ja sen jälkeen hän syöksyi taas matkaan, tällä kertaa käpälöimään lahjapuodin esineitä. Pian ilme taisi paljastaa, miten lähellä täydellinen hermojen menetys oli, joten Irmeli reagoi tilanteeseen ennalta.
– Minä katson Elisan perään, jos sinä viet ostokset pöytään, Irmeli lupasi ja meni pelastamaan taideteoksista tehtyjä kortteja innokkaan tutkijan käsistä.
Ärsyttävää, miten äiti aina yritti napata ohjat käsiinsä, jos niitä ei itse nykinyt jatkuvasti! Pia teki silti työtä käskettyä ja istahti yrmeänä pyöreän valuraudasta valmistetun pöydän ääreen. Hän sekoitti sokeria cappuccinoonsa ja jäi katselemaan entisaikojen arvokkuutta henkivän aulan puisia yksityiskohtia. Oli huikaisevaa ajatella, että kaikki kaiverrukset oli tehnyt käsin joku alansa ammattilainen, arkipäivän taiteilija.
Irmeli saapui pöytään Elisa mukanaan. Iloisella lapsella oli käsissään pieni rasia. Sen kyljessä olevasta kuvasta saattoi päätellä sen sisältävän dinosauruksen luurangon, jonka sai itse kaivaa esiin kuin fossiilin. Pia kurtisti kulmiaan uuden lelun nähdessään.
– Ei sovittu mitään siitä, että ostatte jotain turhakkeita, Pia valitti ja turhautui saman tien omasta marmatukseensa. Lapsi tuskin menisi pilalle pienestä yllätyksestä, mutta ilon uudesta löydöstä saisi pilattua helposti. Elisa oli onneksi löydöstä niin lumoissaan, ettei kiinnittänyt huomiota äitinsä valitukseen, eikä Irmeliä saanut näin pienestä hätkähtämään.
– Sehän kehittää ajattelua ja motoriikkaa! Tuon parissa kun tyttö puuhailee, niin ehdit illalla vaikka hetken keskittyä omiin juttuihisi.
– Todennäköisemmin ilta menee siinä, kun siivoan tuosta irtoavia palasia eri puolilta asuntoa.
– Älä nyt, hemmottelet itseäsi vaikka vähän aikaa, kun Elisa on uuden lelun kimpussa. Laitat kasvonaamion, tai pitäisikö sinun värjätä hiukset? Ootko huomannut, että hiusrajasta pilkottaa jo vähän juurikasvua? Näin just kaupassa jotain uutta hennaväriä, oikein luomutuote, ja sillä saisi varmaan helposti freesattua sinunkin hiuksia. Käydään ostamassa sitä sinulle, kun lähdetään täältä!
Pia pyöräytti silmiään ja tarttui piispikseensä.
– Kiitos vain, osaan ihan itse valita oman hiusvärini. Ja kiva, että huomaat aina ne kaikkein parhaat puolet mun olemuksesta.
– Tottahan sinä itsestäsi osaat huolen pitää, en minä sitä. Ja tyylikäs nuori nainen olet, mutta millä ajalla oikeasti edes ehdit panostaa itseesi? Ehdit sentään vähän käydä liikkumassa, hyvä juttu sekin, mutta muuten olet vähän nuupahtanut ja se minua huolettaa.
Pia mutusteli leivonnaistaan ja mulkoili äitiään, kun tämä vuodatti huolensa sen enempää suodattamatta. Äidin puheista olisi voinut päätellä, että Pian elämä oli päämäärätöntä kaaosta, jonka tahdissa tämä yritti kompastellen pysyä. Eihän se pitänyt lainkaan paikkaansa. Hänellä oli arjessa pärjäämiseen erinomaiset aikataulut, joissa hän useimmiten pysyi, kunhan piti yllä olympiatasoista kävelyvauhtia.
Irmeli leikkasi palan toast skagenistaan, mutta syömisen sijaan asetti ruokavälineet pöydälle.
– Anteeksi, en nyt tuotakaan osannut oikein sanoa. Minua vaan huolettaa, miten kovalla tahdilla elät. Teet aina kaiken niin sataprosenttisesti, vaikka vähempikin riittäisi, sekä töissä että vapaalla. Esimerkiksi kun lähdet juhlimaan. Ei vapaaillan tarvitse tarkoittaa, että unohtaa baarissa kaikki kohtuuden rajat. Vähän vähempikin riittäisi, ja eikö olisi mukavampaa olla vakituisen poikaystävän kanssa kuin joka kerta katsoa uutta…
– Äiti… Pia sanoi painokkaasti.
– No voi, taas minä aloitin. Tarkoitan vain sitä, että olen huolissani sinusta. Tiedän, miten raskasta lapsen kanssa on kahdestaan. Pyydät vain rohkeasti enemmän apua, jos kaipaat hengähdystaukoa, kyllä te kaksi minulle tärkeimmät olette.
Myötätuntoinen puheenvuoro vei pohjan Pian valmistelemalta kipakalta vastaukselta. Hän tyytyi tuppisuuna siemaisemaan maitokahviaan, mutta purskautti melkein juomat suustaan huomatessaan, mitä lapsi oli puuhaillut aikuisten jutellessa.
Elisa oli kaikessa hiljaisuudessa kaivanut uuden lelunsa paketista ja alkanut tutkia, miten pakkauksen kyljessä luvatut dinosauruksen luut saisi esiin kevyen kipsikuoren alta. Lusikalla raaputtamalla Elisa oli päässyt varsin pitkälle kaivauksissa, ja rusehtavaa pölyä oli tulevan arkeologin ja hänen puoliksi syödyn pullansa päällä. Kun kärsivällisyys lusikan kanssa oli loppunut, oli Elisa keksinyt valjastaa pillimehun avukseen. Hän oli puristellut ylimakeaa päärynämehua kipsikuution päälle, jolloin materiaali oli muhjaantunut helpommin käsiteltäväksi. Lapsen sormet olivat täysin tahmaisen kipsi-mehuseoksen peitossa, ja erityisen komea kerros mönjää oli kynsien alla, sillä kaivuutöitä oli loppuvaiheessa jatkettu sormin.
– Kato äiti, mä löysin sen pään! Elisa ilmoitti rinta rottingilla. – Tää on varmaan tri… tritopsin pää, kun tässä on kolme sarvea.
– Triceratopsin, Pia korjasi ja tuijotti lapsen aikaansaannoksia. – Oikein hieno löytö. Lähdetäänpä käsipesulle.
Ennen kuin Pia ehti nousta ylös, oli Irmeli jo pystyssä ja pyyhki pahimpia sotkuja kasaan servetillä.
– Kuule, autatko mummia siivoamaan, niin mennään me sitten yhdessä pesemään kädet. Laitetaan dinosaurushommat takaisin pakettiin, voit kotona jatkaa niiden kanssa.
– Eikä laiteta tätä takaisin, Elisa protestoi ja piti tiukasti kiinni muovisesta dinosauruksen kallosta. – Se tukehtuu sinne!
Äskettäin kipsin peitosta kaivetun, sukupuuttoon kuolleen eläimen muovikallon tukehtuminen pahvirasiaan vaikutti Piasta epätodennäköiseltä, mutta Irmeliä aukot logiikassa eivät haitanneet.
– Otetaan se sitten mukaan, niin voit huuhtoa siitäkin liat pois. Mutta laitat sen lähtiessä tarkasti omaan taskuun, ettei se katoa matkalla.
Irmeli ja Elisa suuntasivat alakerran vessoihin. Pia jäi tuijottamaan pöydän kaaosta, mutta ei kyennyt tarttumaan toimeen tehdäkseen sille jotain. Pia otti pitkän siemauksen cappucinosta ja huokaisi. Äidin lupaus lisäavusta lämmitti paljon enemmän kuin kupissa viilenemään päässyt kahvi. Arvokasta tarjousta ei ollut varaa jättää käyttämättä. Vielä kun keksisi jotain niin tähdellistä tekemistä, että voisi hyvällä omallatunnolla antaa itselleen luvan laistaa perhevelvollisuuksista.