Puhe nykynuorisosta diginatiiveina piti paikkansa tasan siihen asti, kun asia hoitui sovelluksella, googlella tai tekoälyllä. Yrmeän näköinen nuorisolainen, jonka silmät jäivät pitkien punamustiksi värjättyjen hiusten peittoon, oli tullut pyytämään Pialta apua kirjan etsimiseen.
Kun Pia oli kysynyt opuksen tarkempia tuntomerkkejä, oli todennäköisesti yläkouluikäinen kirjastokävijä mumissut minkä tahansa kirjan kelpaavan, kunhan sitä voisi käyttää tutkielman lähdeluettelossa. Kuulemma ”ope oli käskenyt” etsimään vähintään yhden paperille painetun teoksen lähteeksi, ja ilman kirjaa arvosanasta tippuisi välittömästi yksi numero pois.
Pienellä lypsämisellä innoton tiedonhakija oli kertonut tutkielmansa aiheen, joka oli yllättävänkin kunnianhimoisesti Linnunradan galaksi. Pia yritti ensin suostutella tutkijanalkua täsmentämään aihetta hiukan, mutta koululainen arveli, aivan oikein, joutuvansa tutustumaan teemaan sitä syvällisemmin mitä tarkempi rajaus olisi. Jotta opettajan asettamasta ehdosta olisi mahdollisimman paljon hyötyä, päätti Pia pelkän teoksen etsimisen sijaan antaa pienen oppitunnin kunnollisesta tiedonhausta.
Ensi alkuun flegmaattinen nuori sai näyttää, miten hän normaalisti suoriutui kirjahausta. Pia ei ollut lainkaan yllättynyt, että tämä löi Googleen rimpsun ”mikä on hyvä kirja linnunradasta”, eikä myöskään siitä, että suurin osa ensimmäisistä hakutuloksista liittyi Linnunradan käsikirjaan liftareille. Pia avasi kirjaston oman hakusivun, mikä jo itsessään herätti nuoren ihmettelemään, mistä kilpaileva hakukone ilmestyi.
Mahdollisten kirjaehdokkaiden rajaaminen aineistotyypin mukaan ei tehnyt vaikutusta, mutta jokerihaku herätti jopa jonkin verran kiinnostusta. Pia oli elementissään, kun hän pääsi selittämään asteriskin hyödyllisyydestä suomen kaltaisessa kielessä, jossa sanan perusmuotoon lisäiltiin päätteitä.
– Tai sitten voi käyttää tildeä, tuota aaltoviivan näköistä merkkiä, ja tehdä sumeita hakuja, Pia selitti innoissaan. Nuorisolainen ei vaikuttanut pysyvän aivan kärryillä, mutta Pia oli liian innostunut aiheesta hidastaakseen.
– Jos et ole ihan varma, mitä oikeastaan olet etsimässä, voit laittaa tilden heti sanan jälkeen ja hausta tulee sumea, eli se ehdottaa kaikkia vähän sinne päin olevia ehdokkaita. Otetaan vaikka Stephen Hawking esimerkiksi. Tiedätkö hänet?
– Jotenkin joo, tai siis se oli se joka puhui sellaisella koneäänellä? teini arveli.
– Juuri se, kuuluisa fyysikko, ja hyvin kiinnostunut Linnunradasta. Ja sanotaan vaikka, ettemme ihan muista miten hänen nimensä kirjoitetaan. Laitetaan vaikka ”Hawkens” ja tilde perään, sitten otetaan tietokirjat rajaukseksi… Ja tadaa, Stephen Hawking nousee kärkeen. Mutta en välttämättä suosittele hänen kirjojaan kouluaineen pohjaksi, tekstit ovat aika korkealentoisia.
Ovi tiedonhaun maailmaan oli nyt niin levällään, että lisäriuhtominen olisi rikkonut karmitkin. Eksynyt katse kertoi Pialle, että tilde taisi olla hieman liian edistynyt tiedonhaun menetelmä, ja hän kehotti hämmentynyttä nuorta kokeilemaan ensin sanahakuja tietoaineistorajauksella. Hän jätti tämän jatkamaan etsimistä itsenäisesti ja kehotti vielä pyytämään apua, jos mitään sopivaa ei löytynyt.
Olikin jo aika saada tehdä päivän hyvä työ. Kello kävi puolta viittä, mikä näkyi kävijämäärän vilkastumisena. Rauhaisan alkuiltapäivän jälkeen hyllyjen välistä kuului puheenpätkiä ja naurahduksia, joku pikkulapsi hihkaisi riemuissaan löytäessään kirjasta Arielin – varmaankin Disneyn merenneidon, ei Israelin Sharonin.
Petri seisoi tiskin takana ja kuunteli asiakkaan monivaiheista kertomusta siitä, miten lähes pakasta vedetty kirja näytti lainausjakson jälkeen kuin muinaishaudasta esiin kaivetulta manuskriptiltä. Myötätuntoinen ja ymmärtävä asenne ei estänyt Petriä perimästä tuhoutuneesta kirjasta täyttä korvausta, jonka kohtaloonsa alistunut asiakas maksoi lopulta sen enempää mukisematta. Asiakkaan poistuttua Petri katsoi kirjaa surumielisesti, skannasi sen viivakoodin ja lähti poistamaan sitä järjestelmästä.
– Kevyet mullat, tai ainakin uudelleensyntymä sanomalehtipaperina, Pia totesi silmäillessään osumaa ottanutta dekkaria. – Marklundia sentään on niin paljon, että tämäkin yksilö olisi lopulta päätynyt poistomyyntiin.
– Voinko vedota tähän ajatukseen seuraavan kerran, kun hukkaan kirjan? Harri huikkasi ovelta.
Lähemmäs parimetrinen Harri tuli aina huomatuksi, halusi tai ei. Pian ongelma oli päinvastainen, sillä hän olisi kaivannut seisomakoroketta näkyäkseen kunnolla kirjaston palvelutiskin takaa. Jos Pia veti hiuksensa oikein korkealle nutturalle, sai hän satakuusikymmentä senttiä menemään rikki, mutta silloin taas joutui kuuntelemaan loputtomia Pikku Myy -vitsejä. Luonteen puolesta hahmo toki kuvasi Piaa, vaikka kotona hän tunsi olonsa useimmiten Vilijonkaksi.
– Hei vaan sullekin, Petri tervehti lakonisesti. – Ja olet muuten kadottanut niin monta kirjaa vuosien varrella, että sut voisi jo valmiiksi asettaa lainauskieltoon.
Pia oli jo aikaa sitten tottunut siihen, että Harri käyttäytyi kirjastossa kuin kotonaan, ja hän jäi mielellään juttelemaan mukavia omien töidensä sen salliessa. Tällä kertaa siihen ei ollut tilaisuutta, sillä hän huomasi kirjaa etsineen teinin seisoskelevan vaivautuneen näköisenä tietokoneella ja koettavan ottaa katsekontaktia. Pia hymyili teinille ystävällisesti ja vilkutti mennessään tervehdyksen Harrille, joka vastasi sormenpäitään iloisesti heiluttelemalla.
Galaktisen tiedonhaun avoin ovi oli osoittautunut kokemattomalle käyttäjälle kaikennieleväksi mustaksi aukoksi, josta ei löytynyt tarpeeksi yleistajuista teosta. Pieni takapakki astrofysiikasta tähtitieteeseen antoi yläkoululaisen näkökulmasta hyödyllisempiä tuloksia.
Samalla kun oppilas pohti kirjavaraustaan, huomasi Pia sivusilmällä Harrin selittävän Petrille jotain tiskin yli nojautuneena. Pia ei saanut puheesta selvää, mutta Harrin suu kävi hengästyttävällä nopeudella ja tämä naurahteli välillä hermostuneesti. Petri oli kuin sijoilleen jähmettynyt, eikä hänen hillitystä elekielestäään pystynyt päättelemään, mihin asia liittyi.
Ainakin Petri vaikutti olevan asiasta samaa mieltä, sillä selityksen lopuksi hän nyökkäsi Harrille, mikä vaikutti olevan toivottu reaktio. Harri hihkaisi ja löi kätensä yhteen niin kovaa, että muut kirjastossa olijat kääntyivät katsomaan. Hän heilutti kättään pahoitellen ja kääntyi Petrin puoleen innostuneesti supisten.
Nuori tutkija sai viimein laitettua mieluisan, tai ainakin vähiten epämieluisan, kirjan varaukseen. Hiusten alta mutistu kiitos kuulosti aidolta, mikä sai Pian tuntemaan äkillistä äidillistä hellyyttä poispäin laahustavaa teiniä kohtaan. Pia kääntyi palatakseen tiskille ja melkein törmäsi Harriin, joka harppoi kohti uloskäyntiä.
– Olipa sulla pikainen vierailu, Pia sanoi. Harrilla oli selvästi menovaihde päällä, mutta hän hidasti tarpeeksi vauhtia tarttuakseen Piaa molemmista olkapäistä.
– Ja sut on myös kutsuttu! Harri huudahti. – Tulee ihan mahtava ilta, ethän jätä väliin?
Pia ei ollut aivan varma, missä kohtaa hän oli pudonnut kärryiltä ja oliko hän noussut niiden kyytiin alun perinkään.
– Niin siis mihin, Pia ehdi vastata, mutta Harri ei aikonut pysähtyä keskustelemaan.
– Pete briiffaa yksityiskohdat, nähdään siellä! Harri huikkasi mennessään, ja sen enempää selittelemättä paineli tuulikaappiin ja ulos kirjastosta.
Tiskin takana Petri istui tietokoneen ääressä aineistopoisto kädessään, mutta katse oli paljon kauempana kuin edessä olevassa ruudussa.
– Mulle kerrottiin, että täältä saa tietoa vuoden parhaista bileistä, Pia sanoi päästyään itsekin tiskin taakse. Petri havahtui ajatuksistaan ja vaikutti yllättyneeltä Pian nopeasta paluusta.
– Ai sinutkin on kutsuttu, Petri sanoi. – No, tervetuloa ensi viikon torstaina Häröpallo Kollektiivin yhteisnäyttelyn avajaisiin. Jos oikeasti haluat tulla, niin voidaan mennä samalla kyydillä.
– Todellakin tulen, en ole koskaan ollut näyttelyn avajaisissa! Pia innostui. – Tiedätkö, onko siellä muita tuttuja?
– Pikemminkin uusia kasvoja, Petri sanoi, eikä vaikuttanut erityisen innostuneelta ajatuksesta.
Seuraava luku >>