– Ota koppi!
Petri viskasi kiinni teipatun muovipussin Harrille, joka ilmeisesti kuvitteli kopin ottamisen tapahtuvan tehokkaimmin hyppäämällä taaksepäin ja ottamalla heitetyn tavaran vastaan oikealla etureidellä ja vasemmalla kyynärpäällä. Vaatteilla täytetty pussi osui löysästi Harrin keskivartaloon ja valahti lattialle.
– Loistosuoritus, Petri kehaisi ja jätti huomioimatta Harrin murhaavan katseen.
Ullakolla sijaitsevan häkkivaraston sisältö oli siirretty osittain käytävälle. Harri heitti vaatepussukan huolettomasti muiden tavaroiden sekaan varaston ulkopuolelle. Tälle Petri rypisti kulmiaan.
– Nämä pitäisi tänään saada takaisin, ja siihen auttaa, että asetellaan purkuvaiheessa kaikki siististi paikoilleen. Voitko siirtää sen vasemmalle, missä muutkin tämän hyllyn tavarat ovat.
– Mitä niin tärkeää tuossakin pussissa muka on, että sen täytyy päätyä takaisin laitettaessa millilleen samaan paikkaan? Harri protestoi.
Petri tiesi kokemuksesta, että Harrille suunnattu valistus järjestelmällisyyden hyvistä puolista menisi hukkaan. Omasta mielestään Harri oli erittäin systemaattinen, sillä hän tiesi lähes kasan tarkkuudella, mistä hänen työhuoneensa lattialle kertyneestä röykkiöstä tärkeät asiakirjat tai vesimelonikuvioidut sukat löytyivät.
– Jos näkee vähän järjestelyn vaivaa, ei tarvitse tyhjentää koko varastoa yhtä laatikkoa etsiessä, Petri luennoi tympääntyneen näköiselle Harrille. – Jos olisit laittanut sen tismalleen omalle paikalleen, niin oltaisiin voitu vain kävellä tänne ja napata laatikko mukaan. Oletko ihan varma, että edes toit sen takaisin?
Parisuhteessa toisen ihmisen kummallisuuksiin ja hiertäviin persoonallisuuspiirteisiin joko siedättyy tai ne johtavat kerta kerralta katkerampiin riitoihin. Ystävien kesken henkistä hajurakoa on hieman enemmän, sillä kummankaan osapuolen ei tarvitse vartioida oman minuutensa reviiriä niin raivokkaasti. Menneinä vuosina Harri ei varmasti olisi antanut Petrin luennoida ja päteä järjestelmällisyydestä ilman raivokasta vastaiskua, mutta nyt protesti jäi laimeaksi.
– Ei kun lahjoitin Konttiin myytäväksi. Varmasti toin, mulla ei ole varaa hukata niitä, Harri tyytyi toteamaan.
– Sitten jatketaan etsimistä, Petri huoahti ja kävi kesärenkaista kootun pinon kimppuun.
Tähän Harrilla ei ollut nasevaa vastausta, joten varaston penkominen jatkui äänettömyydessä. Ensin Petri ei pohtinut asiaa sen tarkemmin. Jutustelu ja kuulumisten vaihtaminen oli hänestä oikein mukavaa tutussa seurassa, mutta jaettu hiljaisuus sopi yhtä hyvin. Harrilla taas oli tapana täyttää tyhjä ilmatila iloisella höpinällä, nokkelilla huomioilla tai maailman epäkohdista pauhaamalla.
Petri havahtui epätyypilliseen hiljaisuuteen vasta pyöriteltyään kesärenkaat varastosta, ja kun hän kerran oli äkännyt Harrin poikkeavan puhumattomuuden, alkoi se huolestuttaa. Harri oli yleensä hiljaa vain ollessaan pahantuulinen tai väsynyt, ja jos Harri olisi ollut pahalla tuulella, olisi hän varmasti purkanut kiukkuaan tiuskimalla. Mutta ei Harri vaikuttanut myöskään väsyneeltä.
Mielentilojen tulkinta ei ollut koskaan kuulunut Petrin vahvuuksiin. Hänestä kaikkien kannalta kätevintä oli kertoa suoraan, mikä mieltä painoi. Kun ongelmalla oli nimi, niin se oli paljon helpompi ratkaista. Samalla vältyttiin turhauttavalta kiertelyltä ja kaartelulta, joka saattoi aivan yhtä hyvin paljastaa ongelman tai saada toisen osapuolen ärsyyntymään lisää. Petri oli kahden vaiheilla, kannattaisiko hänen lähteä nyhtämään tietoa Harrin hiljaisuuden perimmäisestä syystä. Juuri nyt tämä siirteli kesärenkaita pidemmälle varaston oviaukosta suhteellisen tyynenä, joten Petri päätti päästää itsensä helpolla ja pysyä hiljaa. Kaipa Harri jossain kohtaa avautuisi, jos jotain kerrottavaa olisi, tai ehkä vain huoli laatikon katoamisesta sai tämän mietteliääksi.
Renkaiden siirtelyssä oli oma vaivansa, mutta se kannatti. Seinälle kiinnitettyjen varastohyllyjen alle ja renkaiden taakse, aivan varaston perimmäiseen nurkkaan, oli jäänyt juuri harmaan muovisen varastolaatikon mentävä kolo. Laatikko sorahti betonilattiaa vasten, kun Petri veti sen piilostaan.
– Aa jes, se löytyi! Vähän ehkä jänskäsin, olinko sittenkin heittänyt sen mäkeen, kun viimeksi kämppä vaihtui, Harri hihkaisi ja syöksyi avaamaan laatikkoa.
Päällimmäisenä laatikossa oli useita ulkoisia kovalevyjä, mutta Harri suuntasi pintaa syvemmälle. Hän nosteli modernimmat tallennusmuodot laatikon kannen päälle ja paljasti pois erilaisten tallennusformaattien pohjakerrostuman. Suurin osa oli DVD- ja bluraylevyjä, mutta joukossa oli myös VHS-kasetteja. Plärättyään levyvalikoimaa hetken Harri kaivoi esiin kovamuovisen kotelon, kurkkasi sen sisään ja päästi tyytyväisen huokaisun.
– Jos tää ei olisi ollut täällä… En tajua, miten mulla ei ole tästä kopiota pilvessä. Täytyy jossain kohtaa miettiä, onko mulla muitakin töitä pelkästään fyysisessä muodossa.
Petri pinnisti kaikkensa, ettei olisi kommentoinut mitään järjestelmällisyyden ja tarkan taulukoinnin eduista teoskokoelman säilyttämisessä jälkipolville. Täysin tietämättömänä takanaan käynnissä olevasta henkisestä ponnistelusta Harri latoi DVD:t ja videokasetit mitenkuten suoriksi riveiksi ja asetteli ulkoiset kovalevyt niiden päälle.
– Mä käyn rippaamassa tän koneelle saman tien. Tai voin jättää tän alakertaan esille, jos haluat jotain katseltavaa illaksi.
– Riippuu vähän mikä teos.
– Liquids on Surfaces.
– Ai se roiskintajuttu. Siitä tulee epämääräisen likainen olo.
– Voin vakuuttaa, että sitä tehdessäkin tuli likaiseksi.
Harri suuntasi heti alakertaan hoitamaan videoteoksen kopioinnin kuntoon ja lupasi pyhästi, että palaisi välittömästi järjestämään varaston tavarat paikoilleen. Kun Harri viimein lampsi paikalle parikymmentä minuuttia myöhemmin, oli Petri jo asetellut valtaosan tavaroista siististi hyllyille.
– Mä olisin voinut auttaa, jos olisit jättänyt jotain autettavaa, Harri marmatti.
Petri kävi juuri läpi kulmistaan repeytynyttä pahvilaatikkoa, jossa oli papereita pullistelevia muovimappeja.
– Vielä tässä ehtii. Mietin just, pitäisikö tehdä vähän karsintaa, kun tavarat ovat muutenkin levällään. Täältä löytyi viisitoista vuotta vanhoja tiliotteita, veroilmoituksia ja vakuutuspapereita, Petri sanoi.
– Oletko ihan varma, että kannattaa luopua? Jos vaikka haluat selvittää, kuinka paljon pätäkkää olet laittanut Eurosportin tilaamiseen elämäsi aikana?
– Uskon ilman tarkistamista, että kaikki siihen laitettu raha on sijoitettu viisaasti. Mutta olen selvästi asunut samassa paikassa liian pitkään, kun ei ole tullut tarvetta karsia turhia.
Asuinpaikan vaihtaminen ihan vain vaihtelun vuoksi ei kiinnostanut Petriä pienimmässäkään määrin. Berliinistä takaisin Suomeen muuttaessaan hän oli asunut puolentoista vuoden verran ankeassa mutta halvassa vuokrayksiössä lähellä bussiasemaa. Kun sopivan hintainen kerrostalokaksio löytyi aivan läheltä Mikaelinkirkkoa ja Petri oli saanut pankin vakuuttumaan luottokelpoisuudestaan, oli hänellä jo kuukaudessa avaimet omaan palaseen omistusasumisen onnea. Petri oli esitellyt remontointia kaipaavaa, vielä tyhjillään olevaa asuntoa Harrille, joka oli poukkoillut ympäri asuntoa jopa enemmän riemuissaan kuin Petri itse. Harri oli nuohonnut joka nurkan vaatehuoneesta jääkaapin pakastelokeroon, vannottanut Petriä järjestämään kaikkien aikojen tuparit, tarttunut Petriä kiihkeästi haarovälistä, ehdottanut, että he vihkisivät asunnon heti käyttöön… No, se oli sitä nuoruuden huumaa. Ei sellaista enää polvet kestäisi.
Ullakkovarastoon kertyneissä tavaroissa oli niin paljon elettyjen vuosien kertymää, että joulun välipäivät eivät läpikäyntiin riittäisi. Petri ohjeisti Harria ojentamaan käytävälle jääneitä tavaroita ja varmisti itse, että jokainen laatikko ja työkalu päätyi haluttuun paikkaan. Teoskokoelman sisältävän laatikon lisäksi varastossa oli jonkin verran muitakin Harrin tavaroita: paperimuotoista kirjanpitoa useamman vuoden ajalta, kolme laatikollista teosten yhteyteen tarkoitettua tilpehööriä, harvakseltaan käytettyjä kuvausvälineitä ja muuta sekalaista rojua, joka oli välttämättömän tärkeää säilyttää mutta jota nomadielämää viettävä Harri ei viitsinyt raahata asunnosta ja maasta toiseen. Petri järjesti ne kaikki samaan osaan varastoa ja odotti, että Harri olisi laittanut puuttuvan levyn sinne.
Harri jäi pyörittelemään koteloa käsissään ja katsoi laatikkoa mietteliäästi.
– Kuusitoista vuotta uraa takana ja tossa on kaikki, mitä olen saanut aikaiseksi. Koko roskan saisi kerralla heivattua jätelavalle eikä tulisi edes hiki.
Petri valpastui. Oliko aiemman hiljaisuuden syynä taiteellinen kriisi? Tämä oli tuttua maastoa, ja yleensä näillä ongelmilla oli tapana ratketa itsekseen, kun jokin mieltä hiertänyt yksityiskohta hioutui Harrin pääkopassa oikean muotoiseksi. Juuri kun Petri pohti, kannattaisiko asiasta kysyä vai antaa Harrin aloittaa vuodatus oma-aloitteisesti, jatkoi Harri ajatustaan.
– Helpompi näitä toisaalta on säilyttää kuin vaikka maalauksia. Yhdellä frendillä on sen lapsuudenkodin autotalli täynnä viis kertaa kolmemetrisiä akryylitöitä, Harri pohti ääneen. Sitten hän hiljeni jälleen, asetti teoksen sisältävän DVD:n takaisin laatikkoon ja sulki kannen huolellisesti.
Ehkä ei sittenkään taiteellinen kriisi? Jokin päivän tunnelmassa oli vähän pielessä. Ehkä Harrilla oli vain nälkä. Tämä saattoi unohtaa syömisen, jos henkinen laajakaista oli juuri täynnä olennaisempia ajatuksia.
Mutta juuri ennen ullakolle kapuamista he olivat syöneet Vehmaalta mukaan laitettuja jouluruoan rippeitä.
Ehkä lanttulaatikko ei ollut pitänyt nälkää?
Turha arvuuttelu sai luvan riittää. Petri ei halunnut kehittää kriisejä sinne, missä niitä ei valmiiksi ollut, joten hän yritti saada kysymyksestään niin neutraalin kuin mahdollista.
– Onhan tässä aikaa saada boksi jos toinenkin vielä täyteen. Onko sulla juuri mielen päällä jonkin uuden teoksen valmistelu? Tai jotain muuta?
Petri huomasi kysymyksen uponneen otolliseen maaperään. Harri valpastui ja alkoi nyplätä vasemman peukalonsa violettia kynsilakkaa.
– Muistat varmaan, kun etsin aiemmin syksyllä näyttelijää uuteen teokseen? Blondia adonista, joka lähtisi halvalla mun kanssa Kreikan raunioille eikä pyytäisi siitä kovaa palkkaa? Löysin itse asiassa niin monta tyyppiä, että järjestin ihan koekuvauksen, ja jos apuraha järjestyy, päästään keväällä tekemään teosta.
Petri ei ollut erityisen taitava tunteiden tulkki, mutta levottomuus paistoi Harrista kauas. Tämä vaikutti siltä, että olisi halunnut kertoa jotain, mutta kiemurteli kuin olisi istunut muurahaispesän päällä. Petri päätti sohaista pesää kepillä ja katsoa, mitä sieltä vilistäisi ulos.
– Mukava juttu, että homma on edennyt! Milloin rahoituspuoli selviää?
– Varmaan pian, mutta enköhän mä keksi jotain, jos apurahat kusee.
– Eikä näyttelijä ole heittäytynyt vaikeaksi? Kai katsoit jonkun varalle, jos ensimmäisen vaihtoehdon kanssa tulee vaikeuksia?
Harri oli selvästikin päättänyt hoitaa kynsilakanpoiston siltä istumalta, ainakin päätellen siitä, miten keskittyneesti hän näpersi lohkeilevia paloja irti kynnestään.
– En, mutta tapasin siellä aika monta tyyppiä. Siellä oli yksi sellainenkin, joka ei tule projektiin, mutta… me ollaan nähty ihan muuten vain, ja viime aikoina aika usein. Ja edellisen kerran kun nähtiin, niin oli puhetta, että voitaisiin ottaa juttu ihan vakavissaan, Harri lopetti kääntämättä katsettaan kertaakaan Petriin.
Petrillä kesti hetki tajuta, mitä Harri yritti kertoa.
– Juttu? Ehdottiko se siis parisuhdetta? Petri töksäytti ja toivoi heti, että olisi edes hieman hionut vastaustaan.
Harri ei onneksi jumittunut kommentin sävyyn. Hän jätti puolipaljaaksi nypityn peukalonkyntensä rauhaan ja katsoi Petriä silmät hehkuen.
– Mä en muista, milloin olisin viimeksi tavannut ketään, jonka kanssa synkkaa näin hyvin! Sen nimi on Tsyge, tai oikeasti Jyrki mutta ei kukaan sano sitä Jyrkiksi, ja se on sirkusalalla ja tekee ihan mieletöntä pariakrobatiaa yhden Rennikan kanssa. Meillä oli Tsygen kanssa ihan sairaan hauskaa jo koe-esiintymisessä, ja siis en todellakaan yrittänyt iskeä sitä siinä tilanteessa, vaikka heti huomattiin ettei sen aikataulut natsaa mun suunnitelmiin. Ja se itse soitti myöhemmin mulle ja ehdotti, että tavattaisiin, ja nyt ollaan nähty aika useinkin, vaikka ensin en ollut ihan varma onko tässä mitään, mutta tää tuntuu niin oikealta ja vastasin joo. Siis siihen, että seurusteltaisiin vakavissaan, Harri lopetti hengästyneenä.
Vaikka Petri olikin ällikällä lyöty, niin ainakin syy Harrin epätavalliselle vaisuudelle selvisi kerralla. Saman tien myös pari muuta palasta loksahti kohdalleen, kun Petri tajusi Tsygen olevan mysteerityyppi, jonka kanssa Harri oli viestitellyt pitkin syksyä. Petri sai ajatuksiaan sen verran järjestykseen, että kykeni aiempaa huolitellumpaan itseilmaisuun.
– Sehän on… hieno juttu! Ei mulla ole, tai pitäisikään olla, tähän mitään huomautettavaa. Haluatte varmaan ensi alkuun olla rauhassa keskenänne, mutta olisi jossain kohtaa kiva tavata Tsyge, Petri sanoi niin rehellisen iloisella äänellä, että yllättyi itsekin.
Harri valahti istumaan kolmesta renkaasta kootun pinon päälle silmin nähden helpottuneena.
– Todellakin sovitaan jotain! Vitsi mä jännitin tämän kertomista, kun mä ja sä ei olla ihan vastaavassa tilanteessa ennen oltu.
– Ihan sovitun mukaisesti tää menee. Ja jatketaan varmaan myös sopimuksen mukaan? Petri varmisti.
Sopimus oli yksi Petrin ja Harrin suurimpia saavutuksia ihmissuhderintamalla, ja heidän väleilleen se merkitsi vähintäänkin samaa kuin Pariisin rauhansopimus maailmanpolitiikalle. Joitain vuosia sitten, kun pidempi platoninen jakso päättyi samassa sängyssä vietettyyn iltaan, ilmassa oli jälleen parisuhdevaaran tuntua. Kumpikaan ei vain ollut halukas ottamaan riskiä päivä päivältä kireämmäksi käyvästä tunnelmasta, riitaisasta erosta ja loputtoman pitkästä mykkäkoulusta, aivan kuin vanhoina surkeina aikoina. Silloin Petri oli ehdottanut nykyistä sopimusta varsin epävarmana siitä, miten Harri asiaan reagoisi, tällä kun ei ollut tapana kunnioittaa mitään sääntöjä muistuttavaa.
Petrin yllätykseksi Harri oli välittömästi innostunut mahdollisuudesta jatkaa ystävinä mutta maistaa silloin tällöin kiellettyä hedelmää. He olivat keskustelleet huolellisesti sopimuksen yksityiskohdista sekä mahdollisista elämäntilanteiden muutoksista. Hämmästyttävää kyllä, sopimus oli tähän päivään saakka toiminut tismalleen niin kuin piti. Vaikka Rafael oli sopimuksesta kuullessaan kommentoinut sarkastisesti, että joku muukin oli maailmanhistorian kuluessa saattanut keksiä panokaveruuden ennen Petriä ja Harria, olivat sopimuksen osapuolet olleet ylpeitä omasta saavutuksestaan.
Nyt yksi sopimuksen ehdottomimmista kohdista oli astunut voimaan. Harri oli vaatinut, että jos kumpikaan heistä alkaisi seurustella vakavasti, päättyisi sopimus siihen ja sen jälkeen ystävyys jatkuisi ilman lisäetuja. Ja nyt Petrin oli aika noudattaa sopimusta ilman mukinoita, vaikka äkillisen ilmoituksen shokkivaikutus alkoi vähitellen hiipiä tajuntaan.
– Joo, mennään sen mukaan, Harri vastasi paljon rennomman oloisesti ja hymyili kunnolla ensimmäistä kertaa koko päivän aikana. – Voin siis jatkossakin tulla sun luo juomaan kaljaa ja katsomaan Bulin pelejä?
– Kunhan Union Berlin ja Bayern München eivät satu pelaamaan vastakkain, Petri naurahti. – Tiedän kyllä, miten monta kertaa Bayern on Bundesligan voittanut ilman, että muistutat siitä joka kerta.
– Ehdottomasti joku muu peli, ei kai tässä sentään ollut tarkoitus heti välejä vetää poikki, Harri naurahti ja lähti noutamaan käytävältä viimeistä vaatepussia. Petri ei saanut edes hymähdettyä kommentille. Hän tarttui Harrin taiteellisen tuotannon sisältämään laatikkoon ja yritti etsiä sille varastosta paikkaa, johon se luontevimmin mahtuisi.