– Palkataanko tänne hommiin vain toistaitoisia typeryksiä?
Totta kai, Pia ajatteli. Rekrytointivaiheessa nähdään erityisesti vaivaa, että kirjastoon saadaan töihin ainoastaan juuri ja juuri työn minimivaatimukset täyttäviä soheltajia, jotka suorittivat työharjoittelunsa aakkostamalla Aku Ankkoja kesämökin puuceessä ja kehittivät yleissivistäviä taitojaan osallistumalla kantakapakan pubivisaan joka keskiviikkona. Näin hyviä työelämävinkkejä oli kuitenkin turhaa jakaa ilmaiseksi asiakkaalle.
– Niin. Tässä on tosiaan päässyt käymään pieni virhe aikataulua koottaessa. Jos Reijo Mäen haastattelu tosissaan kiinnostaa, niin voitte vaikka tutustua päivän muuhun ohjelmaan tai käväistä kotona ja palata parin tunnin päästä kirjastolle, Pia tyytyi vastaamaan.
Asiakas tuhahti ja marssi matkoihinsa sen enempää sanomatta. Pia seurasi palvelutiskiltä, kun asiakas koetti mennessään pamauttaa tuulikaappiin johtavan oven perässään kiinni. Ovipumppu hidasti mielenosoituksellisen paiskauksen hitaaksi tussahdukseksi, mutta mielensäpahoittaja ei onneksi jäänyt asiaa ihmettelemään.
Pia jäi seisomaan paikalleen. Hän huomasi narskuttelevansa hampaitaan ja käytti hetken leukansa tietoiseen rentouttamiseen. Kello ei ollut vielä lähelläkään tasaa, ja edellinen asiakas oli jo viides, joka oli saapunut Teräsrautelan kirjastolle dekkaristia varten. Vastaavanlaisia iloisia asiakaskokemuksia olisi varmasti vielä luvassa useita, ja kaikille saisi esitellä samat pahoittelut ennakkomainoksessa olleesta väärästä kellonajasta.
Selittely olisi kirpaissut huomattavasti vähemmän, jos syyn olisi voinut edes omassa mielessään laittaa jonkun muun niskoille. Harmikseen Pia muisti aivan kristallinkirkkaasti, että oli juuri ennen töistä lähtöä tarkistanut viimeisen version kuvasta samalla, kun solmi lenkkareidensa nauhoja ja kirosi armottoman nopeasti juoksevaa kelloa, joka muistutti hänen olevan jo myöhässä päiväkodilta. On kai jonkinlainen huono kosminen vitsi, että tiedottaminen onnistuu ajoissa ja laajan yleisön tavoittaen vain, jos teksti on sorvattu päin helvettiä ja tarkistettu peräpeilin kautta katsoen.
– Moikka, missä se Reijo Mäen juttu olikaan?
Pian hampaat nirskahtivat yhteen ja saivat aikaan samanlaisen äänen kuin täysillä eteenpäin työnnetty lumikola, joka kouraisee lumen alla piilottelevaa asvalttia.
– Pahoittelut, tässä on käynyt pieni virhe aikatauluista viestittäessä, kirjailijahaastattelu on vasta kahden tunnin kuluttua, Pia joutui selittämään jälleen.
– Mitä, kaksi tuntia! No tulipahan taas turha reissu tehtyä, kävijä huudahti ja väänsi naamansa mutruun. Ainakaan tällä kertaa Pian ei tarvinnut kuunnella solvauksia ammattitaidottomuudestaan, sillä kävijä lähti sen enempiä kommentoimatta hortoilemaan kohti kaunokirjallisuuden osastoa, mahdollisesti Camillan vetämän bingon houkuttelemana. Pia sulki silmänsä ja hieroi leukalihaksiaan. Oikeasti, miksi kaikkien piti heittäytyä näin hankalaksi yhdestä pikkuvirheestä? Hankkisivat elämän, niin ei tarvitse murjottaa joka asiasta työntekijälle, joka ei todellakaan saanut riittävästi palkkaa kiukuttelun kuuntelemisesta.
Maailmalta tai kirjastokävijöiltä ei herunut armoa, mutta parempi asenne auttaisi kestämään päivän loppuun. Pia päätti kohdata seuraavat kyselijät iloisesti ja empaattisesti. Suurin osa asiakkaista oli mukavia ja ymmärtäväisiä, joten ehkä tähän mennessä oli käynyt vain huono tuuri. Ovi kävi jälleen, joten Pia suoristi ryhtiään, asetteli jo valmiiksi iloisen hymyn kasvoilleen ja näki, miten kirjastoon saapui viisi ”Unofficial Jussi Vares Fan Club” -paitoihin pukeutunutta ihmistä, joilla kaikilla oli omasta takaa kasa dekkareita mukanaan.
Hymy Pian kasvoilla valahti irvistykseksi. Hän nosti päivän oikeat aikataulut sisältävän infokyltin näkyvälle paikalle tiskille ja poistui takahuoneen puolelle. Pelkurimainen pako, edes pariksi minuutiksi, säästäisi ainakin palasiksi pureskeltujen poskihampaiden paikkauskuluissa.
***************************
– Ja seuraavana on… K 17!
– Ai mikä, oo vai?
– Vai gee? En mää ainaskaan tänne tullu binkoo pelaamaan!
Kommentti herätti pelikansan keskuudessa hyväksyvää mutinaa ja pari naurua muistuttavaa hyrähdystä. Camilla nielaisi, pyöritteli palloa hikisissä käsissään ja tarkisti numeron ja kirjaimen.
– Anteeksi, siis tietenkin G 7… Ei vaan seitsemäntoista! G 17!
– Johan alkaa selviämään, hihkaisi yksi eturivin pelaajista ja veti suurieleisesti rastin yhteen kolmesta bingoruudukostaan. Muutama muu pelaaja mutristeli suutaan huonommin osuneelle numerolle, mutta kaikki osallistujat syynäsivät ruudukkonsa millintarkasti osumien varalta.
Camillan oli vaikea ymmärtää pelaajien hellittämätöntä suhtautumista peliin, jonka palkinnot eivät hänen mielestään olleet erityisen kiihkeän tavoittelun arvoisia. Petri oli löytänyt takahuonetta siivotessaan Turun kaupungin logolla merkittyjä kankaisia kestokasseja, joiden alkuperää kukaan ei tiennyt ja joita kukaan ei tuntunut kaipaavan. Kun kirjastoa oli pyydetty mukaan järjestämään pientä ohjelmaa kaupunginosapäivään, oli Pia ideoinut kirjabingon. Bingon voittajat saisivat kestokassin, joita jokaiseen oli poimittu sisällöksi pari poistoon menossa olevaa kirjaa. Täydellinen ohjelmanumero, jonka toteuttamiseen ei mennyt paljoa työaikaa. Pääpalkintona oli työntekijöiden yhdessä ostama kahvipaketti, jonka houkuttamana paikalle oli tullut parikymmentä osallistujaa. Camillalle itselleen palkinto ei olisi maistunut, sillä hän joi lähinnä teetä, ja aivan liian paljon keinomakeutettuja kolajuomia.
Kofeiinille missä tahansa muodossa olisi ollut tarvetta, sillä pelin vetämisessä olisi pitänyt olla hypervalpas. Camilla oli heti alkajaisiksi selittänyt, että vain samassa ruudukossa olevat vinorivit lasketaan, vaikka tarkoitus oli puhua vaakariveistä. Hän oli kertaalleen onnistunut saamaan bingokoneen korista ulos kaksi palloa yhtä aikaa, minkä lisäksi kolmatta palloa oli jouduttu yhteisvoimin metsästämään osallistujien tuolien alta, kun Camillan ote oli hetkeksi herpaantunut. Lähinnä eläkeikäisistä koostuva osallistujajoukko ei ollut armollisella päällä, sillä elämän kahvipakettitaistelussa vain yksi voi voittaa, ja kuka nyt ei olisi halunnut kestokassia ja kirjoja jos ilmaiseksi saa?
Lannistua ei voinut niin kauan kuin palkintoja riitti. Camilla pyöräytti uudelleen bingokoneen metallista koria, jonka syövereistä valui ulos uusi punainen pallo.
– Ja seuraavaksi… B 5, Camilla jatkoi pirteällä äänellä, jossa tarkkakorvainen kuulija olisi saattanut erottaa pientä ylimääräistä värinää.
– Sää sanoit sen jo aiemmin, kuului heti vastaushuuto. Camilla meni hämilleen, mutta ennen kuin hän ehti vastata mitään, oli toinen osallistuja jo äänessä.
– Eikä sanonut, se oli än viiskytä.
– Ei vaan viisi, ihan varmasti viisi.
– Bingo, BINGO!
– Miten voi huutaa bingo, kun ei vielä tiedetä oliko äsken viisi vai viisikymmentä vai mikä?
Voittajakandidaatti ei huomioinut kysymystä, vaan suuntasi itsevarmasti Camillan luokse ja tyrkytti lappuaan nähtäville. Camilla onnitteli nopeasti voittajaa ja ja lykkäsi tälle yhden kirjakasseista.
– Kattoiko se edes, oliko siinä lapussa numerot oikein?
– Niin, voiko ihan kuka vain huutaa bingoa ja palkintoja napsuu?
– Ihan oikeasti, miten voi muka olla näin vaikeaa vetää yksi bingopeli oikein?
Kylmä hiki alkoi nousta Camillan otsalle. Tässä kohtaa oli turha toivoa, että olisi tutustunut kunnolla bingon sääntöihin ennen vetovastuun ottamista. Camilla oli ajatellut pelin vetämisen olevan hauskaa vaihtelua kirjaston normiarkeen, ja olihan hän joskus ruotsinlaivalla täytellyt ruutuja muiden mukana. Hän oli ajatellut käydä säännöt huolella lävitse, mutta niitä etsiessään hän oli muutaman ajatusharhautuman jälkeen päätynyt katsomaan taitouintivideoita ja unohtanut alkuperäisen tehtävänsä.
Nyt tilanne oli luisumassa hallinnasta, eikä Camilla tiennyt, minkä ongelman olisi ratkaissut ensimmäisenä. Paniikin noustessa liskoaivot ottivat vallan, ja Camilla sörkkäsi viimeisimmän nostamansa pallon hätäisesti telineeseen.
– Onnea voittajalle! Pidetään pieni paussi ja sitten jatketaan, hän ulvahti, ja luikki takahuoneeseen etsimään paperipussia, johon hengitellä.
*********************
– Anteeksi, onkohan täällä paikalla kirjaston johtajaa? Nyt on pakko antaa vähän palautetta.
Hyllytyspuuhissa ollut Petri kääntyi katsomaan harmistunutta asiakasta.
– Meillä ei näin pienellä toimipisteellä ole varsinaisesti johtajaa, mutta minulle voi kertoa murheista. Jos tämä liittyy päivän kirjailijatapaamiseen, on aikataulussa valitettavasti…
– Ei ei, vaan tuohon valokuvapisteen vetäjään! Löysin pappavainaan arkistoista monta kuvaa, jossa talkoolaiset kunnostavat Kuninkojaa, ja nämä on mielestäni juuri sitä mitä pyydettiin! Mutta tuo teidän kuvankäsittelijä ilmoitti, ettei hän aio minun kuvia katsoa. Ei siinä ollut edes jonoa, asiakas tilitti.
Petri manasi hiljaa mielessään ja laittoi kädessään olevan kirjan pikaisesti paikoilleen hyllyyn.
– Ääh, tuota… onpa todella ikävä kuulla, hän takelteli.
– En muuten sanoisi, mutta oikein ikävältä tuntui, kun täällä on yleensä niin hyvä palvelu ja mukavaa henkilökuntaa.
– Hän ei ole meillä töissä, vaan tuuraamassa yhtä Teräsrautela-yhdistyksen sairastunutta vapaaehtoista…
– On kyllä harvinaisen ikävä asenne vapaaehtoistyöläisellä! Vaikka ei kai pitäisi olla yllättynyt. Eikö tuo ole se Litmanen, jonka videota puitiin joku vuosi takaperin ihan oikeudessa asti? Sillä on hiukset ihan erilaiset nyt, mutta ihan yhtä nyreän näköinen se on vieläkin ja…
– No tuota, en osaa sanoa, Petri keskeytti hätäisesti. – Jos ihan hetken odotatte tässä, niin voin käydä tästä juttelemassa valokuvapisteellä.
Petri työnsi hyllytettäviä kirjoja puolillaan olevan kärryn takaisin infotiskin luo, missä Pia joutui näköjään jälleen selvittämään päivän aikatauluja hyvin ärtyneen oloiselle asiakkaalle. Hän ohitti bingokonetta pyörittävän Camillan ja jatkoi kohti kirjaston takaosan lukunurkkausta. Kirjastossa oli ehkä tusinan verran enemmän väkeä kuin normaalisti suosituimpia aikoina, mutta keskikokoisen lähikaupan kokoinen kirjastosali tuntui ahtaalta ja levottomalta.
Salin perällä olevalla pöydällä oli kyltti, jossa luvattiin tarjolla olevan mahdollisuus ottaa ”Lähiseudun muistot talteen: tallennetaan Länsi-Turun historiaa digitoinnin ja kuvankorjauksen keinoin”. Kyltin ja avatun läppärin takaa erotti juuri ja juuri Harrin lyhyttä millisiiliä kasvavan päälaen. Harri reagoi Petrin saapumiseen nousemalla tuolissaan vähän parempaan asentoon, vaikka Petrille tuli asennosta edelleen mieleen luokan takapulpetissa rohjottava yläkoululainen.
– Harri, mä en ehtisi käydä täällä koko ajan. Mitä sä sanoit edelliselle asiakkaalle?
– En edes mitään ihmeellistä, sillä oli vaan joku kuuskymmentä vinoon skannattua kuvaa jeesuksen vanhalla muistitikulla, ja jokaisesta kuvasta riitti juttua. En mun mielestä sovittu, että käy fotarilla lävitse kenenkään koko valokuvakokoelmaa, joten ilmoitin etten liikuta sormeakaan ennen kunnon ennakkokarsintaa, Harri puolustautui ja pyöritteli kosketusnäyttökynää sormiensa välissä.
– Jos olisit sanonut tuon vähän mukavammin, niin asiakas olisi varmasti ollut samaa mieltä. Miksi sun ensimmäinen reaktio on aina heittäytyä vaikeaksi?
– Anteeks nyt vaan, mutta mulla olisi todellakin parempaa tekemistä kuin korjailla suttuisia ja ylivalotettuja otoksia keski-ikäisistä ukoista, jotka kahlaa polviaan myöten mutaisessa vesistössä. Sun pitäisi polvillaan kiittää mua, että vaivauduin tänne paikkaamaan jotain tautista amatööriä, Harri sihisi puoliääneen.
Petri oli jo vastaamassa Harrille, kun hän äkkäsi, miksi Harri ei ollut ilmoittanut mielipidettään yhtä raikuvan kovaäänisesti kuin yleensä. Huonosta kohtelusta valittanut asiakas ei ollutkaan jäänyt odottamaan kauemmas vaan vaeltanut Petrin takavasemmalle. Tämä tarkasteli korostuneen keskittyneesti kirjastoon prosenttitaiteena hankittua ryijyä, jonka kunnollisesta tomuttamisesta Petri aina välillä haaveili. Asiakkaan ilmestyminen paikalle sai valmiin vastauksen takertumaan Petrin kurkkuun, eivätkä aivot olleet lainkaan valmiina ottamaan koppia tilanteesta.
– Ääh, no… Ei tätä voi jättää tekemättäkään. Tai voi, mutta… Sovitte vaikka yhdessä, että vain parhaat käsitellään. En mä tätä ehdi tuomaroida. Nyt vain teet, kun kerran täällä olet!
– Kiva. Muistutan silti, että toisin kun eräiden, niin mun ei olisi mikään pakko olla täällä!
– Selvä, jätä jatkossa tulematta! Petri ärähti puoliääneen. Huomattavasti kuuluvammalla äänellä hän jatkoi: – Olkaa hyvä rouva, voitte nyt yhdessä käydä läpi kuvia.
Asiakas parkkeerasi itsensä Harrin viereen ja hymyili ilmeisen tyytyväisenä tilanteen saamaan käänteeseen. Petri ei halunnut nähdä, mihin suuntaan Harrin suupielet ja kulmakarvat olivat kääntyneet, vaan poistui paikalta taakseen katsomatta. Korvia kuumotti, ja Petri päätti mennä ihan hetkeksi tasaamaan pulssia takahuoneen puolelle. Hän ohitti bingonpelaajat, jotka supattivat levottomasti keskenään ja vertailivat lappujaan. Camilla oli näköjään joutunut hetkeksi poistumaan, mutta niin oli myös Pia, joka oli jättänyt palvelupisteen tyhjäksi. Tuulikaapin luona samanlaisiin paitoihin sonnustautuneet asiakkaat ottivat ryhmäselfieitä eivätkä onneksi vaikuttaneet juuri kaipaavan apua. Mutta mihin molemmat työkaverit olivat kadonneet?
Mysteeri selvisi nopeammin kuin sitcom-jakson sivujuoni. Pia ja Camilla seisoivat takahuoneessa tiskipöydän luona, Pia käden puuskassa ja Camilla molemmilla käsillä vesilasiin tarraten.
– Koko jengi koossa, Pia virkkoi innottomasti.
– Anteeksi, tiedän että pidin jo tämän päivän tauon, mutta oli ihan pakko tulla hetkeksi rauhoittumaan, Camilla pahoitteli ja puristi vesilasiaan entistä tiukemmin.
– Samaa minäkin täällä, on todella levoton päivä. Mutta ei me voida kaikki olla täällä samaan aikaan, Petri huomautti.
Pia ja Camilla huokaisivat niin samantahtisesti ja syvään, ettei vastaavaan olisi kyennyt edes harjoittelemalla.
– Menen ihan kohta tiskille taas haukuttavaksi, Pia lupasi. – Joka ikinen asiakas viimeisen puolen tunnin ajan on kysynyt Mäen kirjailijavierailusta. Ihan oikeasti, korjasin sen tiedon kaikkialle muualle paitsi siihen yhteen kuvatekstiin, joka on levinnyt näköjään kaikkialle. Ärsyttää, kun tekee pienen virheen ja saa kuulla siitä koko päivän!
– Minä taas en… taida olla kovin hyvä bingoemäntä, Camilla myönsi. – En ajatellut, että siinä on niin paljon sääntöjä, ja hermostuneena joudun aina miettimään sanoja pidempään. Ihan typerää, viisi ja viisitoista ei ole sen vaikeampaa erottaa toisistaan kuin fem ja femton.
– Mä en oikein pysty keskittymään muihin töihin, kun Harri säätää omiaan, Petri huokaisi. – Pitäisi olla iloinen, että se suostui tänne parin tunnin varoitusajalla, mutta… Äh, ei saa edes hyllyttää rauhassa.
Pia katsoi kaukaisuuteen haaveksiva ilme kasvoillaan.
– Hyllyttämistä ja sisätöitä, juuri nyt en voi kuvitella parempaa päivää. Mua ei haittaisi yhtään siinä sivussa kaitsea Harria, me tullaan aina hyvin juttuun.
Camillan katse kirkastui Pian kommentista.
– Jos haluat pois tiskiltä, niin minä voin tulla päivystämään! Vaikka siinä olisi vähän enemmänkin väkeä kyselemässä, niin yleensä he osaavat ainakin asettua kauniisti jonoon. Mutta sitten Petrin pitäisi vetää bingoa…
Kaksi odottavaa katsetta kääntyi kohti Petriä, joka tunsi hiukan jo laskeneen punoituksen nousevan jälleen kohti korvia.
– Tuota noin… en ole ihan parhaimmillani yleisön edessä…
Camilla ei selvästikään ollut valmis luopumaan pelastuksestaan ilman taistelua.
– Ei siinä tarvitse olla showmies, vaan keskittyä numeroihin. Oikeastaan… oikeastaan tärkeintä on pitää huolta, että peli etenee järjestyksessä ja oikeudenmukaisesti.
– Niin, eihän toi ole esiintymistä, ainakaan tuolle joukolle. Siellä kaivataan pikemminkin erotuomaria, Pia komppasi.
Perusteluissa saattoi olla mukana hitunen epätoivoa, mutta kun Petri tarkemmin asiaa mietti, oli kummankin sanoissa perää. Ei hänestä viihdejuontajaa saisi tekemälläkään, mutta sääntöjen noudattaminen oli aina sujunut luonnostaan. Ja jos näin pienellä muutoksella saisi parannettua kaikkien päivää, niin kaipa sitä hetken kestäisi vaikka bingoisännöintiä.
– Mulla jäi osa palautuksista hyllyttämättä, eli jos aloitat niistä. Ja kun käyt Harrin luona, niin lupaa mun puolestani sille pari lisäolutta palkaksi, Petri myöntyi ja sai saman tien kaksi ihmistä hihkaisemaan riemusta.
******************************
Ojanpohjalla möyrivät keski-ikäiset äijät olivat Harrin kuvankäsittelyn jäljiltä varmasti edustavamman näköisiä kuin koskaan eläessään. Petrin saarnaamisen jälkeen Harri oli ollut aivan valmis häipymään kirjastosta siltä seisomalta, mutta kuvistaan jankannut asiakas oli ehtinyt sörkätä muistitikkunsa adapterin porttiin ennen kuin Harri oli miettinyt pakosuunnitelmaansa loppuun. Lopulta Harri oli suostunut käymään läpi kymmenen kuvaa, jotka parhaiten vangitsivat kiihkeät jännityksen hetket, kuten vanhan autonrenkaan vieressä poseeraamisen kuin se olisi ollut safarilta saatu metsästyssaalis.
Kuvankäsittely ei ollut suoranaisesti Harrin erikoisalaa, mutta eipä kuvissakaan ollut mitään erikoista käsiteltävää: monet niistä kaipasivat lähinnä suoristamista ja kevyttä värien säätämistä, ja tekoälyn avulla pari klikkausta riitti terävöittämään sumeimmat otokset. Marisevaan asiakkaaseen perustemput tekivät niin suuren vaikutuksen, että tämä kehui auttajansa maasta taivaisiin, ja kuulemma se Harrin videokin silloin oli oikein kiinnostava, sinähän olet se Litmanen, etkö olekin, vaan pitikö Suomen lippukin nyt samalla vetää lokaan, mutta kaipa taiteilijat ovat vähän tuommoisia erikoisia. Harri ei vaivautunut kommentoimaan vuodatusta mitenkään vaan irrotti muistitikun adapterista ja toivoi, että marisija häipyisi pikaisesti paikalta eikä alkaisi käydä läpi Harrin elämän muitakin tähtihetkiä.
Asiakkaalla oli Harrin onneksi kiire hakemaan kaupasta alennuskirjolohta, joten Harri jäi istumaan itsekseen ja toivomaan, että tämäkin typerä kaljapalkkakeikka olisi jo päättynyt. Petri pyysi niin harvoin palveluksia, että Harrista olisi ollut halpamaista kieltäytyä auttamasta, mutta voi nyt jumalauta. Lisäksi hän oli ilmeisesti onnistunut suututtamaan Petrin, mikä varjosti ennestäänkin ankeaa päivää. Pitäisi kai pyytää anteeksi, kun tämä jossain kohtaa palaisi muista hommistaan.
Paikalle pyrähti Petrin sijaan toinen tuttu kirjastonhoitaja. Pia kurkkasi Harrin tietokoneen ruudulle auki jäänyttä kuvaa kolmesta miehestä, joiden tyylissä yhdistyivät yli polven yltävät kahluusaappaat, mikroshortsit ja reikäiset teepaidat.
– Teet täällä tärkeää työtä, tolla kuvalla on jo kulttuurihistoriallista arvoa, Pia kehui.
– Tekisi mieli elävöittää historiaa ja ottaa näistä mallia. Melkein samanlaiset shortsit mulla on joskus ollutkin. Mitäs sä täällä, lähettikö Pete sut tänne lapsenvahdiksi? Harri hihkaisi uudesta seurasta ilahtuneena.
– Ei, mutta voin tulla valtakunnansovittelijaksi, jos työehdoista pitää vielä neuvotella asiakkaiden kanssa. Oikeastaan tulin tsemppaamaan omien töiden välissä. Menen seuraavaksi käymään aineistoja läpi työhuoneeseen ja ajattelin kysyä, haluatko pitää samalla pienen tauon henkilökunnan puolella. Saat ainakin kupillisen kahvia palkaksi… Niin, ja Petri käski sanoa, että se tarjoaa sulle vielä pari olutta lisää.
– Jos juon kaikki sen lupaamat juomat ensi matsissa, niin olen niin tuhannen perseet ettei pelin seuraamisesta tule mitään. Mutta kahvi kelpaa! Ja pääsen kurkkaamaan kulissien taakse, vähän niin kuin sakastiin pääsisi.
– Pitäähän messuasut jossain säilyttää, tai meidän tapauksessa terveyssandaalit, Pia huomautti ja lähti Harri vanavedessään kohti kirjaston etuosaa. Harrin kulmakarvat kohosivat, kun hän näki Petrin seisomassa yleisön edessä, ja vielä bingoa vetämässä. Ilmeisesti tämä pärjäsi hommassa hyvin, sillä osallistujat istuivat katse valppaina ja kynät kirjoitusvalmiina odottamassa seuraavaa numeroa.
Petri pyöräytti koneesta uuden pallon, ilmoitti sen tasaisella äänellä yleisölle ja katseli, oliko kukaan lähellä voittoa. Harrin huomatessaan hän hymyili anteeksipyytävästi, ja Harri virnisti takaisin. Pia asteli sen verran rivakasti eteenpäin, että sanaton viestintä jäi lyhyeksi, mutta ehti sellaisenaankin ilahduttaa.
Camilla oli näköjään nakitettu tiskille, jonka luona oli useita pettyneen oloisia asiakkaita. Kirjastoduunarin kestohymy ei siitä tuntunut hyytyvän, vaan tämä myötäeli mitä lie suuria tuskia, joista paikalle kokoontunut joukko kärsi. Pia ja Harri luikkivat joukon ohi, ja Harri olisi voinut vannoa, että Pia huokaisi helpotuksesta laittaessaan salin puolelle vievän oven takanaan kiinni.
– Voi hitto, eihän meillä ole kahvia valmiiksi keitettynä, Pia manasi.
– Ei haittaa, mä voin hoitaa. Laitanko vain itselleni vai muille myös?
– Ihanaa, kiitos! Mulle ja Petrille voi keittää mukilliset… Tai laita koko pannu.
– Kun vähempi ei riitä? Jaksaa jaksaa, huomenna tämäkin spedeily on mennyttä ja seuraavana änkyräpäivänä voi miettiä, että viimeksi pääsi suorastaan helpolla.
– Harvoin tällaista muutenkaan on. Yleensä se on niin päin, että töissä saa pidettyä rivit suorana, mutta oman elämän hyllyt ovat epäjärjestyksessä.
Harri kohotti kahvinkeittimen kannun korkealle ilmaan.
– Malja kaikille teille, jotka pidätte täällä kaaoksen kurissa. Mutta täältä ei siis saa vinkkejä elämänhallintaan?
– Suosittelen aineistoja hyllyluokasta 17.3… Tai aina voi nukkua riittävästi, huolehtia tasapainoisesta ruokavaliosta ja vaalia arjen pieniä iloja?
– Kolmen suora yhdellä kahvipannullisella, tai riittävän lähelle, Harri ilmoitti ja napsautti keittimen päälle.