Alalanka suttasi jälleen, ja Pia kirosi ompelukoneensa alimpaan helvettiin. Ylä- ja alalankojen pujotus oli tarkistettu jo kolmesti, eikä lankojen kireydessäkään ollut mitään vikaa. Neulan tarkka syynääminen sai Pian epäilemään, että kärki saattaisi olla hiukan taipunut, mutta neulan vaihtaminen ei ratkaissut ongelmaa. Viimeisenä keinona oli vielä langan puolaaminen uudelleen, ja kun sekään ei toiminut, oli Pia valmis viskaamaan perkeleellisen rakkineen päin seinää.
Yleensä käsitöiden tekeminen oli hyvää vastapainoa työn ja perhe-elämän tuskailuille, mutta poolokauluksisen villakangasmekon työstäminen oli tänään täyttä tuskaa. Projektin sijaan Pian olisi tehnyt mieli kumota pullollinen halpaa ja makeaa valkoviiniä ja katsoa samalla jotain juoman laatuun sopivaa suoratoistoviihteen helmeä, mutta sellaisesta oli turha haaveilla arki-iltana ja Elisan ollessa kotona.
Lapsella oli ihmeellinen kyky vaistota, milloin äiti toivoi iltahommien sujuvan nopeasti, ja viivytellä joka ikistä asiaa hampaidenpesusta iltalukemisen valintaan. Päivällä töissä kiristyneet hermot olivat iltaruljanssin aikana pingottuneet entisestään, ja Pian oli päästävä tekemään edes jotain omaa, jotta jännitys olisi purkautunut.
Ompeleminen oli sijaistoimintaa, johon Pia oli tykästynyt niin paljon, että ei enää haikaillut aiempia kotiharrastuksiaan, ainakaan paljon. Ennen ompelemista hän oli maalannut tauluja akryyliväreillä, ja muutama onnistuneempi työ oli päätynyt oman kodin ja läheisten seinille. Vuosi sitten Elisan ylenpalttinen kiinnostus materiaaleja kohtaan oli johtanut katastrofiin, ja Pia muisti vieläkin lamaannuksen, jota vyöryi päälle hänen nähdessään lattialla monivärisessä sotkussa ryömivän lapsen, joka oli maalin peitossa hiuksia myöten. Uusien värien ostaminen ei tuntunut vaivan arvoiselta, joten puolitiehen jäänyt maalaus lojui edelleen viimeistelemättömänä vaatehuoneen nurkassa.
Maalaamista ennen Pia oli herätellyt henkiin soittoharrastustaan. Sellon soitto oli kuulunut hänen elämäänsä vuosien ajan, mutta lukion jälkeen hän oli kaivanut instrumentin kotelostaan vain silloin tällöin. Pitkän tauon jälkeen jousikäsi väsyi, vasemman käden sormet kipeytyivät kielten painamisesta ja kaikki aiemmin sujuvasti soineet kappaleet kuulostivat nyt tunkkaisilta ja epävireisiltä. Ei myöskään auttanut, että Elisa saattoi kesken kaiken treeniä tulla huoneeseen kädet korvilla ja karjua äitiä lopettamaan soittamisen.
Ja soittamista ennen oli tietysti ollut runojen kirjoittaminen. Kirjoittaminen oli kiehtonut Piaa aina siitä lähtien, kun hän oli ymmärtänyt, että kirjan kannessa olevalla nimellä oli jotain tekemistä sen sisältä löytyvän tekstin kanssa. Ensimmäisinä opiskeluvuosinaan Pialla oli ollut mainiosti aikaa inspiroitua kuuluisista runoteoksista ja ottaa mustavalkoisia valokuvia arjen pienistä ja katoavista hetkistä. Hän oli kirjannut muistiin kummallisia faktoja ja merkityksellisiä lainauksia lukemistaan kirjoista, yhteensä kolmen käsinkirjoitetun vihkon verran. Varsinaisia runoja oli syntynyt huomattavasti vähemmän, ja niistä suurimman osan Pia olisi voinut saman tien poistaa koneelta. Valokuvakokoelmaansa hän oli jo aiemmin karsinut kovalla kädellä, sillä kukaan ei tarvitse seitsemäätoista erilaista kuvaa marraskuisen rännän peittämistä autioista leikkipuistoista.
Unelma kirjoittamisesta oli kulkenut mukana niin kauan, että Pian oli vaikeaa myöntää haaveen olevan pystyyn kuollut. Muuta todistellakseen hän lisäsi aina välillä muistiinpanon tai lehtileikkeen tausta-arkistoonsa, joka muutoin lojui unohdettuna makuuhuoneen vaatekaapin ylimmällä hyllyllä.
Parempi siis keskittyä ompelemiseen, sillä siitä sai tällä hetkellä eniten iloa ja hyötyä. Nyt työn alla oleva talvimekko olisi täydellinen työpaikalle, missä ilmastointi oli Pian makuun aina vähän liian kovalla. Ensin pitäisi vaan ratkaista ompelukoneen jumiutumisen mysteeri, ja kun edes lankojen puolaaminen vielä kertaalleen ei auttanut alalangan suttuihin, kirosi Pia ääneen. Juuri silloin, totta kai, hänen takaansa kuului tuttu askellus. Leoparditäpläiseen uniasuun pukeutunut Elisa kurkisteli huoneen ovelta pehmokrokotiili kainalossaan.
– Äiti, mahtuisko meille kotiin sinivalas? Elisa tiedusteli ovenpielestä hyvin vakavana.
– Anteeksi kulta, heräsitkö kun minä täällä… höpisin? Pia kysyi ja pohti, miten kovaa oli pärissyt ompelukonetta setviessään. Äänenvoimakkuudelle ja kirosanojen laadulla ei välttämättä ollut mitään tekemistä sen kanssa, että lapsi oli ovella. Elisan nukkumaanmeno muistutti monina iltoina enemmän hippaa kuin hidasta vajoamista unten maille, mutta tällä kertaa lapsi oli vaipunut kesken iltasadun sikeään horrokseen, mukamas.
– Jos täällä olisi semmonen, niin liiskaisko se meidät? Elisa jatkoi pohdintaansa ja siirtyi ovensuusta äitinsä syliin.
– Sinivalaat ovat isoimpia koskaan eläneitä eläimiä, joten todennäköisesti. Sun pitäisi olla nukkumassa eikä miettiä tällaisia, Pia sanoi.
Elisa näytti niin huolestuneelta sinivalaskysymyksestä, että Pia ei hennonnut lopettaa keskustelua alkuunsa.
– Mutta ei siitä tarvitse olla huolissaan, niin ei voisi oikeasti käydä.
Elisa närkästyi äitinsä vastauksista, mutta ei siksi, että äidillinen huolenpito olisi jäänyt vajavaiseksi.
– Varmana jokin dinosaurus oli isompi!
Dinosaurukset olivat Elisan mielestä eläinkunnan huipentuma, joten oli virheliike kyseenalaistaa niiden kaikkivoipaisuutta ilman kunnollista todistusaineistoa. Kun tähän pisteeseen oli päästy, helpoin tapa saada lapsi takaisin sänkyyn oli kaivaa faktoja avuksi ja tutustua asiaan kunnolla. Pikainen googletus paljasti, että sinivalas tosiaan oli maailman painavin koskaan elänyt eläin, mutta jotkin sitä keveämmät dinosaurukset olivat olleet sitä pidempiä. Eläimen kokoluokan selvittyä Elisa halusi tietää, pystyivätkö sinivalaat syömään haikaloja, joten Pia houkutteli lapsen sänkyyn ja otti esille suuren eläinkirjan, joka osasi kertoa krillien olevan niiden pääravintoa. Sen jälkeen olikin pakko selvittää, mitä hait syövät, ja lopulta äiti ja lapsi olivat eksyneet kuuntelemaan Tiikerihaita.
Tässä kohtaa Pia havahtui siihen, että lyhyen kysymyksen setvimiseen oli mennyt lähemmäs puoli tuntia. Oli siis aika ottaa kovat keinot käyttöön. Hän laittoi Elisalle laaditun iltamusiikkilistan soimaan, asettui istumaan lattialle sängyn viereen ja antoi Elisan nukahtaa omaa käsivarttaan vasten. Lapsen simahdettua Pia siirsi tämän pään tyynylle hitaasti kuin jalokivivaras, joka tietää pienenkin harhaliikkeen johtavan hälytykseen.
Pia hipsi takaisin omaan makuuhuoneeseensa ja jatkoi ompelukoneen lankasotkun selvittämistä. Hän otti mukavamman asennon kulahtaneella nojatuolilla, joka oli kulkenut hänen matkassaan opiskeluajoilta lähtien. Sen selkänoja oli riittävän pystyssä, että tyynyllä tuettuna siinä pystyi mukavasti kirjoittamaan syväluotaavia näytelmäanalyysejä ja kirjaesseitä paikkojen menemättä jumiin, mutta toisaalta se oli niin leveä ja pehmeä, että etkoryypiskely onnistui rennosti lojuen. Tuoli oli juuri sellainen, jossa palkittu ja arvostettu, väkevä-ääninen mutta silti niin maanläheinen runoilija voisi poseerata kuvissa, joita hänen työhuoneessaan otettiin syväluotaavaa henkilöartikkelia varten.
Ihan mukavasti se toimi käsitöidenkin tekemiseen.
Hän mietti juuri, miten lähteä korjaamaan lankaa, kun puhelin soi.
– Moi äiti, Pia vastasi.
– Heippa, miten siellä on ilta mennyt? Irmeli kyseli eikä edes varmistanut, oliko Pialla jokin puuha kesken.
– Ihan tavallisesti. Oliko sulla jotain? Pia töksäytti purevammin kuin oli aikonut. Keskeytys keskeytyksen perään nakersi hermoja, joten äiti joutui maksamaan epäonnekkaasti ajoitetusta puhelusta huonoa asennetta tihkuvalla keskustelulla.
Irmeliä nihkeys ei tuntunut vaivaavan.
– Mietin vain, että laitoin ruokatilaukseen vahingossa viisi pussia appelsiineja, kun piti laittaa vain viisi kappaletta! Toisinko niitä teille, kun haen Elisan maanantaina hoidosta?
– Joo, voit tuoda, Pia vastasi puolihuolimattomasti ja syynäsi vastavaihdettua neulaa. Oliko hän hairahtunut viimeksi ostamaan vääränlaisia?
– Tai jos minä puristaisin teille niistä ihanaa tuoremehua! Se on aivan eri juttu kuin kaupan tavara. Tiesitkö, että niissä ensin erotellaan appelsiineista mehutiiviste ja hedelmäliha, jotka laitetaan taas yhteen tehtaalla ennen myyntiä? Ihan älytöntä!
– Mjuu, tolkutonta, Pia myötäili. Ei neulassa ollut vikaa. Ehkä lanka oli huonolaatuista? Ei, hän oli käyttänyt samaa merkkiä ennenkin. Voi nyt perkele. Pia päätti vielä kerran irrottaa alapuolan ja tarkistaa, pääsikö lanka kulkemaan vapaasti.
– Tuoreessa on paljon C-vitamiinia, ei tarvitse lisätä jälkeenpäin. Katsoin viimeksi, että teillä oli aika vähän hedelmiä, voin ihan hyvin tuoda mehua ja kokonaisia appelsiineja. Milloin olette viimeksi syöneet kalaa, D-vitamiiniakin olisi hyvä saada? Irmeli jatkoi ruokapohdintojaan.
Alapuolaa oli vaikeaa näprätä irti, kun toisessa kädessä oli kännykkä, ja kun pieni metallikotelo viimein irtosi koneesta, sen sisällä oleva rullattu lanka lennähti ulos ja pyöri sängyn alle. Jos kirotun koneen vain olisi saanut tähdättyä suoraan pihamoolokkiin, olisi vempele päässyt saman tien viimeiselle ilmalennolleen.
Työpäivän ärtymykset, takkuileva ompelutyö, huonosti nukkuva lapsi ja äidin motkotus vitamiineista olivat liikaa. Pia lähes tunsi muutaman ylimääräisen finnin puskevan leukapielestä esiin, kun hän taantui takaisin teini-ikäisen tasolle.
– Äiti, älä nyt jaksa! On se ihme, että pystyn pitämään itseni ja lapsen hengissä ihan itse ilman, että olet koko ajan säätämässä!
Huono omatunto seurasi sekunnin murto-osan perässä. Pia tiedosti erinomaisesti, että ilman äitiä hänen arkensa olisi ollut ankeampaa ja vankasti kotiin sidottua. Pia ja Elisa söivät vähintään kerran viikossa Irmelin tekemää ruokaa, ja lapsen hoitopaikkasäädöt olisivat olleet aivan mahdottomia ilman tämän apua. Apu olisi vain ollut helpompi ottaa vastaan, jos se olisi ollut maustettu hiukan pienemmällä määrällä ylihuolehtimista.
Pian ei oikeastaan muistanut kunnolla aikaa, jolloin oma lapsuudenperhe oli kutistunut triosta äidin ja tyttären duoksi. Pian ollessa neljä olivat Irmelin vastuulle jääneet kaikki lapseen liittyvät velvollisuudet läksyjen tarkistamisesta vaatehuoltoon ja harrastuksiin viemiseen, henkisestä tukemisesta puhumattakaan. Ei siis ihme, että kanaemon rooli oli jäänyt niin pahasti päälle, että lukiosta päästyään Pia oli tietoisesti hakeutunut eri kaupunkiin opiskelemaan päästäkseen äitinsä siipien suojasta maailmalle.
Muutos omassa perhetilanteessa oli pakottanut hänet aivan liian aikaisin takaisin Irmelin hyysäyksen piiriin, eikä Pia uskonut äitinsä vieläkään näkevän häntä täysin itsenäisenä aikuisena. Siksi Pia joutui ottamaan tarjotun avun vastaan hammasta purren vannoen samalla, että jo muutaman vuoden kuluttua hän voisi järjestää elämänsä omilla ehdoillaan ja vain itseensä luottaen.
Irmeli ei onneksi ollut sitä tyyppiä, että olisi heittäytynyt jokaisesta poikkipuolisesta sanasta arkipyhien marttyyriksi.
– En minä pahalla, kunhan sanoin. Ai mutta, mullahan on aivan ihana appelsiinilohen ohje! Jos tulette mun luokse syömään sunnuntaina, niin voin laittaa sitä?
– Sopii varmaan… Tai siis sopii. Me tullaan mielellään, Pia totesi. Ei ollut syytä heittäytyä hankalaksi ihan vain siksi, että saisi purettua harmitustaan äitiin, ja mitä muutakaan tekemistä hänellä ja Elisalla sunnuntaina olisi.
Pia vilkaisi läppärin kelloa ja huomasi hämmästyksekseen, että kello oli jo kahtakymmentä vaille yksitoista. Hän kirosi jälleen, mutta vain mielessään. Äiti ei ehkä ansainnut nihkeää kohtelua, mutta tämä keskeytys oli riistänyt Pialta loputkin omasta ajasta.
– Mun pitäisi oikeastaan selvittää, mikä ompelukoneessa on vikana, ennen kuin menen nukkumaan, Pia vihjasi painokkaasti ja toivoi äidin tajuavan vinkin.
– Oi voi, en edes katsonut mitä kello on! Mikä siinä ei toimi?
– Mä selvitän tän itse, ei sun tarvitse sitä miettiä.
– Minulla on ollut melkein samanlainen kone aiemmin, kerro nyt jos osaisin auttaa.
Piaa ei olisi huvittanut selittää asiaan, jonka hän olisi varmasti jo saanut ratkaistua ilman iltaa keskeyttänyttä soittoa, mutta arveli selittämisen olevan nopeampaa kuin aiheen välttelyn.
– Alalanka menee ihme sotkulle koko ajan. Tarkistin jo ylä- ja alalangoituksen, neulan, puolaukset…
– Milloin olet viimeksi rasvannut koneen? Siitä voi tulla ärsyttäviä ongelmia, Niin ja oletko tarkistanut, onko alapuolan kotelossa nukkaa? Minulla oli siellä kerran ihan pikkuinen langanpätkä, ja sen kun poisti niin loppuivat ongelmat, Irmeli ehdotti.
– Enköhän mä tämän itse selvitä, Pia keskeytti ehdotusten tulvan ja toivotti hyvää yötä.
Puhelun loputtua hän kaivoi lattialle pudonneen rullan sängyn alta, puolasi alalangan uudelleen ja laittoi sen paikoilleen, kokeili tehdä pienen pätkän ommelta ja sai alalangan samanlaiselle söherölle kuin aiemmin. Leuka uhkaavasti eteenpäin työnnettynä Pia kaivoi puolan vielä kertaalleen ulos koneesta ja pamautti sen pöytään niin, että muovi rusahti.
Pia otti silmälasit nenältään ja painoi hetken peukaloaan nenänvarren ja otsan väliin jäävää kaarretta vasten. Koko päivä oli ollut sarja pieniä ärtymyksen aiheita, joten mikäpä sen täydellisempi tapa kruunata päivä kuin ratkaisematon ompelukoneongelma. Pia oli laittamassa koteloa paikoilleen, mutta viime sekunnilla hän jäi miettimään äitinsä ehdotusta. Kännykän taskulamppu apunaan hän tutki sukkulapesän syvyyksiä, ja kun oikein tarkkaan tuijotti koneen sisuksia, erottui sieltä juuri ja juuri hiirenpoikasen kynnen kokoinen langanpätkä. Pia poisti sen, laittoi uuden puolan ja kokeili pienen pätkän perusommelta. Lanka soljui koneesta kankaalle kuin kevätpuron vesi kohti kirkasvetistä lampea.
Ei tehnyt mieli itkeä eikä nauraa. Pia laittoi lasit takaisin päähänsä ja avasi puolipitkät hiuksensa ponnarilta, jotta sai hierottua kiristävää päänahkaansa. Latvoissa oli kaksihaaraisia, punaruskea väri oli haalistunut sitten viimeisen värjäyksen. Samaa vanhaa ja epätyydyttävää, eikä Pia ollut muistanut edes pestä hiuksiaan aiemmin illalla. Aamulla olisi kiire saada Elisa kiskottua sängystä ylös, sillä Pialla oli kirjaston varhaisin vuoro. Kuivashampoolla ja tiukalla yläponnarilla mennään siis taas yksi päivä. Väliäkö ompelukoneella, kun omakin elämä oli pelkkää edestakaisin vedeltyä siksakkia liian kireillä langoilla.