Camilla otti tölkistä siemauksen kokista ja katsoi avokadotoastin päälle huolettoman oloisesti viskottuja tuoreita herneenversoja. Suuri osa niistä oli pudonnut ikävän samansuuntaisesti, mikä sai lopputuloksen näyttämään liian suunnitellulta. Camilla otti pari vartta lisää ja asetti toisen niistä pilkistämään vinosti muiden keskeltä. Toisen verson paikka vaati tarkkaa pohdintaa, mutta lopulta hän laski sen hieman erilleen muista, lähes putoamaan leivän reunan yli.
Camilla otti puhelimensa esiin, nappasi pari koekuvaa ja sääti viimeisen varren paikkaa puoli senttiä lähemmäs lautasen reunaa. Kymmenen uuden kuvan joukosta hän kelpuutti jatkoon yhden, joka pääsi tarkan filtteröinnin ja lyhyen saatetekstin kanssa jakoon someen. Camilla jäi hetkeksi seuraamaan, keräisikö kuva saman tien reagointeja, mutta somekansalla vaikutti juuri tällä hetkellä olevan muutakin tekemistä kuin ihailla täydelliseksi hiottua leipäkuvaa.
Camilla huokaisi ja laittoi kännykän pois.
Sitten hän söi leivän ja huuhteli sen alas jo hiukan väljähtyneellä kokiksenlopulla.
Lautasella oli toastista enää murut jäljellä, kun Camilla tarkisti nyt jo edesmenneen leivän kuolemattoman muiston aikaansaamat reaktiot. Ruokajulkaisu ei ollut kohonnut viraalihitiksi, mutta kuvalla oli pari ihkutuskommenttia ja viisi tykkäystä. Kun sovellus kerran oli sopivasti auki, jäi Camilla jäi katselemaan muiden päivityksiä. Suurimman osan hän ohitti pikaisella vilkaisulla, mutta kuva turkoosiin vivahtavista aalloista ja niiden päällä kiitävästä lautailijasta sai hänen pysähtymään ja selaamaan läpi julkaisun muutkin kuvat, joissa suolaveden kastelemat iloiset ihmiset hymyilivät aurinkoisella rannalla, lainelaudat pystyyn nostettuna.
Erityisen upealta näyttävä shortboard kiinnitti Camillan huomion, ja hän päätti välittömästi selvittää sen valmistajan. Muutama napautus ja hän oli jo selailemassa sivustoa, jolta toimituksen olisi saanut Suomeen vain viidenkymmenen dollarin kohtuulliseen hintaan. Camilla lähes aisti, miltä tuntuisi nousta aallolle nopealiikkeinen lauta allaan, reagoida veden voimaan ja etsiä vaistolla oikea tapa valjastaa villi meri hetkeksi omaan käyttöön.
Henkisesti huokaisten Camilla muisti, että lähimpänä häntä olevassa vesistössä odottivat Airiston levästä liukkaat kalliot, eikä uusi lauta muuttaisi Itämerta Tyyneksi valtamereksi. Hän laski älypuhelimensa pöydälle, mutta samalla hetkellä puhelin alkoi väristä. Viestisovelluksen kautta saapui videopuhelu Dorkalta.
– Miten menee, dorka? Camilla kysyi veljeltään, mutta ei ollut lainkaan pahoillaan, että koti-illan tylsyys katkesi edes hetkeksi.
– Miten itselläsi, dumskalle? Anton vastasi. – Haluatko tulla mukaan shoppailuseuraksi? Rikoin juuri vedenkeittimeni, ja nyt kun sirpaleet on imuroitu, niin ajattelin hommata uuden.
Camillan näkökulmasta parempaa keskeytystä itsekseen istuskelulle ei olisi voinut tulla. Viime aikoina elämään oli työn ja nukkumisen lisäksi mahtunut aivan liikaa aikaa, jonka täytteeksi ei ollut tarjolla oikeastaan mitään. Kun Camilla oli puolisentoista vuotta sitten palannut takaisin kotiseudulleen Balilla vietetyn ajan jälkeen, olivat asiat muuttuneet yllättävän paljon, etenkin sosiaalisten suhteiden kannalta. Moni vanhoista tutuista oli perheellistynyt, uponnut kiireisen työelämän syövereihin tai muuttanut niin kauas, että kahvilla käyntiä varten olisi pitänyt ottaa vapaapäivä.
Vilkkaaseen sosiaaliseen elämään tottunut Camilla oli järkytyksekseen huomannut viettävänsä useimmat illat itsekseen kotona. Sosiaalinen tyhjiö tuntui lähinnä hämmentävältä. Ei kai hänen kaltaisellaan seurallisella, hauskalla ja menevällä ihmisellä kuuluisi olla tällaisia ongelmia? Vaihtelun vuoksi olisi ollut mukava viettää aikaa jonkun muunkin kuin omien perheenjäsenten kanssa, mutta voisihan tällä reissulla tehdä itse muutaman hyvän löydön.
Suomeen palattuaan Camilla oli vakaasti päättänyt, että päämäärättömät vaellusvuodet olivat tulleet päätökseensä. Omaan elämään oli aika hakea vakautta, jota hänen entisellä ystäväpiirilläänkin vaikutti olevan. Ehkä paikoilleen asettuminen ja vakiintunut elämäntyyli olivat ne hukassa olevat avaimet, joilla ovi palkitsevaan arkielämään aukeaisi?
Vakaata elämää varten kodin pitäisi tuntua kodilta. Ehkä oli viimein aika hankkia pitkään ostoslistalla ollut soundbar? Anton osaisi kaivaa parhaat suositukset netin syövereistä lyhyelläkin varoitusajalla. Camillan mielestä ohjelmistokehittäjän koulutus teki Antonista teknologian kaikenkattavan asiantuntijan älykelloista teollisuusautomaatioon, vaikka Anton yrittikin selittää tekevänsä lähinnä mobiilisovelluksien front-end-hommia, mitä se sitten tarkoittikaan.
Tuleva soundbar-asiantuntija kurvasi Kupittaalta keskustaan vikkelästi ja innostui hänelle räätälöidystä teknisen konsultin roolista. Camilla hyppäsi sisarusten yhdessä omistaman auton rattiin, jotta pelkääjän paikalle siirtynyt Anton voisi vertailla vaihtoehtoja.
– Tämä voisi olla hyvä, Anton intoili heidän viimein päästyään elektroniikkakauppaan. Hän syynäsi kiiltävänmustaa suorakaiteen muotoista laitetta, joka ei Camillan mielestä ulkoapäin eronnut muista kaltaisistaan.
– Tässä on HDMI ARC -liitäntä ja wifi, niin voit kuunnella musiikkiakin tämän avulla! Muistatko, millaiset liitännät sinulla on telkkarissa?
– En tiedä, varmaan… normaalit?
– Ei väliä, päivität sitten telkkarinkin, jos tämä ei ole yhteensopiva.
Camilla tutkaili vaihtoehtoja. Rehellisyyden nimissä tarve soundbarille oli vähäinen, sillä hänen seuraamissaan sarjoissa äänenlaatu oli sivuseikka, joka hautautui tosielämän draaman alle. Uuden laitteen ostaminen vastasi aivan erilaiseen tarpeeseen. Ääniteknologinen palikka oli vain käyttöesine, mutta se kuiskutteli monenlaisista mahdollisuuksista, yhteisistä leffailloista ja asunnosta täynnä iloista bileporukkaa.
Uuden laitteen harkitseminen toi myös itsessään jännitystä elämään, sillä ostopäätöksen reunalla heiluminen tuntui siltä, kuin olisi odottanut pääsyä suosittuun yökerhoon. Odotuksen olisi halunnut päättyvän nopeasti, mutta viivytyksen aikana mielikuvituksella oli mahdollisuus myllästää vapaasti ja synnyttää tuhansia tarinoita illan kulusta.
Soundbar ei myöskään ollut kriittisimmin huomioita vaativa kohta nykyisessä kodissa, jonka sisustaminen oli edelleen täysin kesken. Vanhemmat olivat säilyttäneet Camillan laatikoimia tavaroita lähes kolmen vuoden ajan, kun tämä oli viihtynyt muilla mailla. Lopullisesti kotiin palattuaan Camilla oli käynyt laatikoiden sisällön pintapuolisesti läpi ja todennut makunsa muuttuneen sen verran paljon, että oli parempi laittaa sisustus ja vaatekaappi uusiksi. Eihän vanhaan kannattanut jäädä kiinni, ja hän oli aivan eri ihminen nykyään kuin lähtiessään.
Uusi sisustus oli rakentunut pala kerrallaan, kun Camilla oli ihastunut johonkin näkemäänsä ja kiirehtinyt hankkimaan sen, mutta heräteostoksena hankittu vihertävänkeltainen sohva ei yllättäen sointunut kovin hyvin yhteen murretun violetin värisen kattolampun kanssa. Hän oli päättänyt jatkossa valita ostoksensa tarkemmin, jotta huoneisiin löytyisi yhtenäinen teema. Tarkoitushan oli luoda kodista vakaan elämän keskus, jonka sopii kypsälle ja harkintakykyiselle aikuiselle. Soundbarien kanssa ei ainakaan tarvinnut tuskailla sisustuksellisen yhteensopivuuden kanssa, sillä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikki olivat samanlaisia mustia mötiköitä.
– Onko näillä oikeasti jotain eroa keskenään? Camilla pohdiskeli ääneen.
– Kalliimmissa on yleensä parempi äänenlaatu, ja hyvään kokemukseen kannattaa panostaa! Moderneissa telkkareissa on helposti tunkkainen ääni, ja eihän sinulla ole muutenkaan kunnon kaiuttimia kotona.
– Totta, yleensä käytän kuulokkeita. Minulla olisi kolme pientä bluetooth-kaiutinta, mutta ne ovat kaikki hukassa!
– Tämän löytää helposti. Järkiostos!
Camilla oli samaa mieltä ja poimi hyllystä mukaan pitkän laatikon, joka pääsi mukaan samaan kärryyn Antonin vedenkeittimen kanssa. Sisarukset lähtivät suuntaamaan kohti kassaa, mutta pelikonsolien kohdalla kumpikin pysähtyi.
– Mario Kart! he huudahtivat yhteen ääneen ja suuntasivat kohti konsoliin kytkettyä televisiota.
– Ei taida olla sama, mitä aikanaan pelattiin yhdessä, Camilla sanoi esittelyvideota katsellen.
– Päihittäisin sinut tässäkin milloin vain, Anton virnisteli.
– Hah, onko aika kullannut muistot? Muistan vaikka kuinka monta kertaa, kun lähdit kiukuttelemaan mammalle hävittyäsi!
– Onnea hei, että pieksit kolme vuotta nuoremman veljen videopelissä.
Camilla nappasi hyllystä pelikonelaatikon ja asetti sen uhmakkaasti ostoskärryyn.
– Saisin sinut vieläkin itkun partaalle! Kun olet saanut äänivehkeen ja konsolin kiinni telkkariin, niin katsotaan, kuka pääsee ensimmäisenä maaliviivan yli!
Anton ja Camilla suuntasivat kassalle päin iloista kinastelua jatkaen. Sisarukset hoitivat ostoksensa tulevista virtuaalisista kilpa-ajoista hölisten, mutta pakkausvaiheessa Anton älähti.
– Subwoofer! Ei soundbar kuulosta miltään ilman kunnon bassoja, hän voihkaisi yhtä tuskaisesti kuin lapsensa pikaruokalan kassalle unohtanut vanhempi.
Virheen ehti vielä korjata, joten Camilla jäi odottamaan ostosten kanssa, kun Anton suuntasi vertailemaan subwoofereiden taajuusominaisuuksia. Viimein veli palasi äänilaite kainalossaan, ja Camilla astui jälleen maksulaitteen eteen. Tällä kertaa maksaminen ei sujunut yhtä kätevästi. Kassahenkilö katsoi epävarmasti Camillaa ja kassan näyttöä.
– Pahoittelut, maksu ei mene läpi.
– Ai jaa, vaikka äsken toimi? Voinko kokeilla uudestaan?
Toinenkaan kerta ei tuottanut toivottua tulosta, jolloin Anton syöksyi apuun.
– Mulla on eri pankin kortti, kokeillaan tällä.
Uudella kortilla maksu sujui ongelmitta. Camilla tarjoutui siirtämään rahat Antonin tilille, mutta tämä hiljensi Camillan vakuuttelut alkuunsa.
– Ihan turha näin pienen takia säätää. Sovitaan mieluummin, että meillä on yhteishuoltajuus konsoliin. Kun on minun vuoroni pitää siitä huolta, niin hion peliliikkeet voittokuntoon.
– Hah, vieläkin kuvittelet, että sinulla on mahdollisuus muuhun kuin kakkossijaan.
– Jos tällä asenteella mennään, niin ostan sitten oman koneen. Sain isältä juuri pienen sijoituksen uuden sovelluksen kehittämiseen, eikä hän varmaan pane pahakseen, jos summasta laittaa muutaman euron rentoutumiseen.
– Kyllä isä ymmärtää! Voit myös vedota siihen, että konsoli on oikeastaan elintärkeä projektille, sillä sen avulla opit suhtautumaan tappioihin riittävällä nöyryydellä.
Kinastelevat sisarukset lähtivät takaisin Camillan luo, missä Anton luvatusti kiinnitti laitteet televisioon. Seuraavat puolitoista tuntia kuluivat kiljahtelun, naurun ja huijaussyytösten säestäminä. Vasta kun Anton oli lähtenyt kotiinsa pikaista revanssia lupaillen, Camillalle tuli mieleen tarkistaa verkkopankista, oliko sinne tullut pankin ilmoitusta väliaikaisesta häiriöistä. Ei ollut, mutta pikainen vilkaisu luottorajaan kertoi syyn äkillisiin maksuongelmiin. Selvää oli myös, että tilin saldo ei auttaisi ratkaisemaan tulevia pulmatilanteita. Camilla napautti pankkisovelluksen kiinni, puri huultaan empien, oli jo asettamassa puhelintaan pois mutta valitsi viime hetkellä isänsä puhelinnumeron. Isä ehti hädin tuskin tervehtiä, kun Camillan selitys oli jo täydessä vauhdissa.
– Isä rakas, minulla on loppukuun ihan mahdoton tilanne! On tullut niin paljon yllättäviä menoja, että nyt en pysty käymään edes ruokakaupassa, ja mietin pystyisitkö vähän auttamaan?
– Kulta, eikö sulla ole…
– En muuten tietenkään pyytäisi, mutta jouduin tekemään yhden vähän isomman ostoksen, jonka takia luottoraja on aika lailla täynnä, ja tuntuisi typerältä käydä palauttamassa se kun ennemmin tai myöhemmin päätyisin taas samaan kauppaan samaa laitetta hakemaan.
– Varmasti näin, mutta…
– Ja puhuin juuri Antonin kanssa ja olit hänellekin taas antanut apua sovelluskehitykseen, ja tässä olisi paljon pienemmistä rahoista kyse, eikä palkkapäivään ole edes kahta viikkoa, joten elämä helpottuisi jo muutamalla satasella!
Gunnar huokaisi kuuluvasti.
– Varmasti näin, mutta ei kai sinulle voi melkein joka kuussa tulla yllätyksenä, paljonko palkasta jää käteen? Sinun pitäisi tehdä kuukausibudjetti, josta näet jo ennalta, millaisiin ylimääräisiin ostoksiin on varaa.
– Ihan totta, isä, niin pitäisi, mutta kun olen saanut kaiken tarpeellisen viimein hankittua kotiin, niin tilanne varmasti tasaantuu. Kodin perushankintoihin menee vain vieläkin rahaa, kun kaiken sängystä lähtien joutui ostamaan…
– … Ja kuvittelisi, että olisit puolessatoista vuodessa jo kaiken selviytymisen kannalta olennaisen hankkinut, Gunnar huomautti.
– Tuokin on totta, ja on ihan pienestä kiinni, että saisin talouden tasapainoon! Lähitulevaisuudessa ei pitäisi olla sen kummempia hankintoja tulossa, joten jos voit nyt auttaa, niin voin käyttää ensi kuun palkat oikeasti ensi kuun kuluihin.
– Kyllä minä autan kun pyydät, mutta toivoisin, että itse mietit tilannetta. Olimme äitisi kanssa niin iloisia, kun sait tutkintosi valmiiksi ja kerroit, että haluat asettua aloillesi. Siksi minä veljeäsikin autan, että hän saisi työllään jalan oven väliin ja pääsisi tekemään itselleen merkityksellisiä asioita. Mieti tarkkaan, onko tämä oikea tapa saavuttaa tavoitteesi ja kasvaa viimein aikuiseksi.
Puhelun lopuksi Camilla oli kolmesataa euroa rikkaampi mutta tunsi olonsa henkisesti köyhäksi. Vaikka avun tarve oli tietenkin hyvin perusteltu, osuivat isän viimeiset sanat suoraan epämukavuusalueen keskipisteeseen. Tuskastuneen nolostuneisuuden puuskassa Camilla päätti ottaa itseään niskasta kiinni, laatia ensi kuuta varten kunnollisen budjetin ja miettiä, miten pienen palkan saisi jatkossa riittämään. Mielessä vilahti myös ajatus tappiinsa asti täyteen ostellusta luottokortista, mutta sen hän päätti jättää tulevaisuuden Camillan huoleksi. Eihän elämästä tullut mitään pelkällä murehtimisella, joten Camilla laittoi iloista musiikkia soimaan uusista äänentoistolaitteistaan ja jäi pohtimaan, kannattaisiko luottokorttivelkaa lyhentää sen verran, että kotiin saisi tilattua ruokaa siitä Hämeenkadun hyvästä intialaisesta ravintolasta.