– Anna mennä nyt vaan… jatka jatka jatka eiiih!
Harrin ulvahdus pallon kiitäessä ohi maalin sekoittui muihin katsomosta kuuluviin kirouksiin ja älähdyksiin. Seesteinen syyskeli oli iltaa kohden muuttunut kolkoksi ja tuuliseksi, mutta sää ei ollut onnistunut karkoittamaan aivan kaikkia jalkapallon ystäviä. Innokkaimmat pukeutuneet kannattajat pitivät itsensä lämpiminä hakkaamalla käsiään rytmikkäästi yhteen ja hoilaamalla kannatuslauluja, mutta suurin osa katsojista nökötti lannistuneina penkeillään. Mustavalkoisesta huumasta ei muutenkaan voinut puhua stadionilla, jonka värimaailmaa hallitsi tyhjien penkkien vihreä.
Harri vetäytyi syvemmälle takkinsa sisuksiin ja tuijotti synkeänä kotijoukkueen hyökkääjää, joka oli toisen puoliskon alun kunniaksi kiskaissut avopaikasta kaksi metriä maalin ohi. Ilma oli niin viileä, että hänen ei ollut lopulta tehnyt mieli lunastaa yhtäkään Petrin kirjastohommista palkaksi lupaamista oluista. Peli oli suorituksena sitä luokkaa, että koko ikänsä jalkapallon pelaamista kuin ruttoa vältellyt Harri olisi voinut olla varteenotettava vaihtopelaaja. Irvistellen hän katsoi, miten vastustajat nappasivat pallon haltuunsa suoraan maalivahdin pitkästä syötöstä ja lähtivät etenemään määrätietoisesti kohti vastakkaista päätyä.
– Taas menee loppukausi päin helvettiä, hän puuskahti huppunsa suojista. – Mikä siinä on, kun ei tilanteita viedä loppuun asti? Linjan taakse ei saada yhtään kunnon syöttöä, vaikka ihan sama toisaalta, kun ei sinne yhden kärjen kanssa olisi menijöitäkään.
– Avainpelaajat ovat jäässä sen myötä muulta joukkueelta murtuu selkäranka, Petri analysoi ja lämmitteli käsiään tunkemalla ne takin taskuihin. – Toisaalta saatetaan päästä todistamaan historiallisia hetkiä, koska tässä pohjustetaan taas seurahistorian huonointa tulosta.
Vuosien kokemus hyvien ja huonojen hetkien jakamisesta oli valmistanut Harrin ja Petrin tämänkin illan epäonnistumisiin, mutta helpoksi se ei sitä tehnyt. Usein Harri oli miettinyt, mikä lajissa ylipäänsä jaksoi viehättää vuodesta toiseen. Mikään muu urheilu ei kiinnostanut häntä pätkääkään, mutta jalkapallo tarjosi oikean yhdistelmän nostalgisia muistoja ja jännityksensekaista masokismia, jotta naiivi katsoja jaksoi kerta kerran jälkeen uskoa saavansa siitä muutakin kuin mielipahaa.
– Jotain hyvää sentään, tätä katsoessa omat murheet ei niin paljon vituta, Harri sanoi ja mulkoili pelaajia kädet puuskassa ja hampaita kiristellen.
Jos Harri olisi juuri nyt istunut pelikatsomon sijaan Kauppatorin laidalla, moni bussiin tai kaupoille kiirehtivistä kunnon kansalaisista olisi ottanut muutaman sivuaskeleen kiertääkseen hänet kauempaa. Lyhyeksi siiliksi ajellut mustat hiukset, lävistetyt korvat ja vuosien käytön haalistama takki olisivat toisaalta voineet houkutella hieman toisenlaiset ohikulkijat kyselemään, mitä Harrilla oli myynnissä.
Viereisellä penkillä istuva Petri seurasi vastustajan sivurajaheittoa – omat puolustajat onnistuivat sentään purkamaan tilanteen vaarattomaksi – mutta vilkaisi Harria kysyvästi. Petri jos kuka osasi lähestyä huonotuulista Harria oikein ottein, vaikka ei aina välttynytkään naarmuilta.
– Onko jotain, missä mä voisin auttaa? Petri kysyi.
– Njää, rahahommat ei vain skulaa. Apurahaonnettaret eivät ole olleet suopeita, ja nyt niiltä pitäisi jälleen anella armoa.
– Voin ainakin katsoa budjetin läpi, kun saat hakemuksen valmiiksi.
Jos Petri ei olisi päätynyt kirjastoalalle, olisi hänelle varmasti löytynyt sielunveljiä ja -sisaria kirjanpitäjien tai verovirkailijoiden joukosta. Harri ei voinut käsittää, miten Petri jaksoi setviä veljensä maataloustukihakemuksia tai istua ties monennettako vuotta taloyhtiön hallituksessa laskemassa remonttikuluja, ja vielä täysin vapaaehtoisesti. Harrin kannalta auttamishaluinen excelinpyörittelijä oli hyvä asia, sillä lähes poikkeuksetta Petri huomasi jonkin puuttuvan kuluerän tai huomautti, että hakemukseen arvioidut matkakulut Suomesta Japaniin riittäisivät hädin tuskin bussireissuun Turusta Jyväskylään.
Apua oli helppo pitää itsestäänselvyytenä, eihän Petri ei ollut koskaan kieltäytynyt auttamasta, edes aikoina, jolloin kuka tahansa järkevä ihminen olisi vain haistattanut Harrille pitkät paskat. Tähän mennessä kaikki yhteisen historian varrelle sattuneet kolhut oli saatu lopulta tasoitettua, mutta toisinaan Harri ajatteli pelolla sitä mahdollisuutta, että joskus heidän välinsä vielä rysähtäisivät lopullisesti lunastuskuntoon.
Kun viime vuosia oikein mietti, yletön huoli tuntui turhalta. Petrin kanssa sai edelleen kehitettyä riitaa aiheesta kuin aiheesta, mutta jos aiemmin riidat olivat johtaneet kummallekin osapuolelle tuhoisaan ydinasekonfliktiin, oli kinaaminen nykyään pikemminkin florettien kalistelua ja satunnaisia pistoja. Monella tavalla heidän välinsä olivat paremmassa kunnossa kuin koskaan. Jopa niin hyvässä, että Harrin oli myönnettävä, että hän kaipasi edelleen jotain jalkapallomatseja, kaljan lipitystä ja satunnaista saman sängyn jakamista syvempää. Jos vaikka itsetuntemus tai elämänkokemus tai ihan vain vanheneminen riittäisivät liimaksi uudelleenlämmiteltyyn parisuhteeseen?
Harri tajusi jääneensä kelailemaan ylioptimistisia haavekuvia ja unohtaneensa vastata Petrin ehdotukseen. Hän otti hupun päästään ja hymyili.
– Kiitos, voin laittaa sulle sähköpostia vaikka heti matsin jälkeen, Harri sanoi. – Oon ollut niin harvinaislaatuisen epätoivoinen, että sain budun jo valmiiksi, vaikka haku alkaa vasta viikon päästä.
– Taitaa olla ennätys.
– Onneksi mikään ei estä palauttamasta hakemusta viime sekunneilla ja tökkivää palvelinta kiroillen!
– Perinteitä pitää kunnioittaa. Sanot sitten vaan, jos voin auttaa jossain muussa.
Totinen kehotus käänsi Harrin ajatukset aivan uusille urille. Kulmakarvojen väliset pystyrypyt silisivät, ja Harri virnisti.
– Voit tietty auttaa castingissa. Tiedätkö ketään timmikroppaista nuorta kundia, joka lähtisi Kreikkaan tekemään mun kanssa videotaidetta puoli-ilmaiseksi?
– Kuvaillunkaltaisia yksilöitä ei nykyään pörrää mun ympärillä kiusaksi asti.
– Perse. Ei kirjastosta sitten saisi lainattua viikoksi tai pariksi ketään, jolla on kroppa kuin antiikin jumalhahmolla?
– Ei valitettavasti kuulu valikoimaan tällä hetkellä. Roskapihdit tai ukulele löytyisi?
– Hittoako tollasista on iloa. Miksei kirjastolaitos tarjoa asiakkailleen oikeasti hyödyllisiä asioita?
– Arvostamme palautetta ja kehitämme sen pohjalta tulevaa toimintaa.
Harri hihitteli vastaukselle, mutta pieni ilonpilkahdus kylmässä ja puolityhjässä katsomossa sammui lähes välittömästi uuden tilanteen kehittyessä kentällä. Harri ja Petri katselivat voimattoman pettymyksen vallassa, kun vastustajat murtautuivat puolustuksen läpi ja upottivat pallon kotijoukkueen maaliin. Pääkatsomossa kohahti yhteinen pettymyksen huokaus, johon sekoittui muutama vittusaatana ja satunnainen perkele.
Vieraspelaaja juoksi voitonriemuisesti tuulettaen kohti keskikenttää ja peittyi hetkeksi riehakkaiden joukkuetovereidensa hyökyaaltoon. Harri tuijotti murhaavasti mustavalkoisiin pukeutuneita pelaajia, jotka lönkyttelivät kuin häpeillen kentän laitoja pitkin.
– Kuten sanottu, pettymykset katsomossa turruttavat kivasti muuta tuskailua. Ei nyrjähtänyt nilkkakaan tunnu niin pahalta, kun joku potkii samalla polvitaipeeseen, Harri mietiskeli.
– Mikähän siinä on, että ihminen etsimällä etsii pettymyksiä toisensa perään, ja vielä samasta paikasta? Petri mietti.
– Puhut varmaan futiksesta, mutta kuulostaa ihan elantonsa hankkimiselta suomalaisena taiteilijana.
Harri aavisti välittömästi pahaa, kun hän huomasi Petrin asettelevan sanojaan yhtä tarkasti kuin vapaapotkun palloa laukaisupaikalle mallaava pelaaja.
– Jos kokeilisit vähentää riippuvuutta apurahoista? Sulla kun on silmää piirtämiselle, niin oletko miettinyt, että tekisit sitä enemmän?
Kysymys sai Harrin nostamaan kulmakarvaansa jo valmiiksi korkeammalle.
– Mulla menee nyt jo iso osa työajasta animaatioiden lisäämiseen, siinä saa ihan tarpeekseen piirtää.
Sormiaan tarkasti yhteen sovitellen Petri jatkoi pohdintaansa.
– Ei kun ajattelin että tekisit ihan piirroskuvia, vaikka grafiikkaa! Sellainen käy ihan varmasti paremmin kaupaksi kuin videotaide.
Harrin ilme oli kuin keltaisen kortin saaneella Ronaldolla, mutta Petri esitteli loistoideaansa niin innokkaasti, ettei kiinnittänyt siihen huomiota.
– Minullakin on täti, joka ostaa melkein mitä vain, kunhan siinä on kuva kissasta. Voisit tehdä hyvät rahat töillä, jotka vetoaa ihmisiin, silleen mukavalla tavalla!
Harrin ei tarvinnut edes toistaa ääneen ”silleen mukavalla tavalla”, sillä pelkkä katse riitti muotoilemaan sanojen ympärille hyiset lainausmerkit. Muutos Petrin ilmeessä kertoi, että tämä huomasi päätyneensä vaarallisille vesille.
– Tai jos se ei innosta, niin osallistu vaikka julkisiin taidehakuihin. Valitset vain hiukan… tavallisempia aiheita teoksiin, niin voisit saada sun teoksia tuhansien ihmisten nähtäville, vaikka teatteriin tai kauppakeskukseen. Kirjastoihinkin hankitaan prosenttitaidetta! Petri lopetteli pyytämättä ja yllättäen tarjotun uraneuvontansa.
– Mä en voisi keksiä mitään paskempaa paikkaa teokselleni kuin kauppakeskuksen, Harri ilmoitti ykskantaan.
– Okei, mietin vain, miten voisit helpommin elää taiteella… Petri puolusteli, mutta Harri ei ollut valmis kuuntelemaan.
– Mä tienaan työlläni riittävän hyvin, ettei vuosiin ole tarvinnut asioida Kelan tai työkkärin kanssa, ja se on paljon se. Oma henkilökohtainen helvettini olisi joutua päkertämään joku ostoskiimaa lietsova ja ihkun sometettava ilmiövideo, jossa on yhtä syvällinen sanoma kuin mäkkärin mainoksessa!
– Okei, en nyt ihan tota tarkoittanut. Unohda, en mä näistä niin ymmärrä.
Väittely olisi voinut jatkua vielä pidempäänkin, mutta Petri teki taktisen peliliikkeen ja keskittyi ottelun katsomiseen. Miksi hitossa Petrin avun kanssa tarjoiltiin yleensä lisukkeena nillittämistä ja pätemistä oikein reilulla kädellä, kun ihan vain pieni ripaus myötätuntoa olisi riittänyt mausteeksi?
Viileä tuuli virisi hämärtyneessä illassa ja sai Harrin piilottamaan kätensä rannetta myöten kainaloihin. Shortsipukuiset pelaajat pysyivät lämpiminä rynniessään kentällä pallon perässä, mutta katsomon puolella meno oli jähmeämpää. Pelaajien vilistys kentällä keskeytyi hetkeksi, kun vierasjoukkueen maalivahti komensi kolme pelaajaa muuriin rangaistusalueen kulmalta tuomittua vapaapotkua varten. Kotijoukkueen pelaaja asteli pallon taakse, otti kolmen askeleen vauhdin ja lennätti vasemman jalan keskityksellä pallon kohti takatolppaa. Hetkellisesti kiinnostava tilanne purkautui, kun vierasjoukkueen toppari ehti pallon tielle ja puski pallon yli päätyrajan.
Harrin havahtui siihen, että harmaat sormikkaat ilmestyivät äkillisesti hänen näkökenttänsä laidalle. Petri ojensi niitä Harrin suuntaan anteeksipyytävä hymy kasvoillaan.
– Jos vaikka pelin loppuun pärjäisit näillä, Petri ehdotti.
Loukattu ylpeys sai Harrin viivyttelemään pienen hetken, mutta sormien sinertäminen saneli lopullisen päätöksen. Kiitollisena lisälämmöstä Harri kiskaisi sormikkaat käsiinsä. Ilkikurinen mielijohde liennytti kiukun viimeisetkin rippeet.
– Onko tää hienovarainen tapa sanoa, että vedä käteen? Harri kihersi ja sai Petrin hymähtämään.
– Tulkinta jääköön kokijalle.
– Nyt olet Pete taas vaihteeksi taiteen ytimessä.
– Aina välillä vahingossa.
Lientynyt tunnelma antoi tilaa luontevalle hiljaisuudelle jalkapallostadionin kaoottisen äänimaiseman keskellä. Kummankaan joukkueen fanikatsomo ei saanut lietsottua vähälukuista yleisöä suuriin suosionosoituksiin, vaikka yritys oli olosuhteet huomioiden kiitettävä. Äkkiä tunnelma sähköistyi. Kulmalippu hulmusi tuulessa, kun pallo lähti ulkokierteisenä kohti vierasjoukkueen rangaistusaluetta. Petri, joka oli juuri vilkaissut saapunutta viestiä, ja Harri, joka hieroi tarmokkaasti hansikoituja näppejään yhteen, unohtivat kaiken muun ja tempautuivat mukaan pelin huumaan.
– Nyt, nyt, koittakaa nyt… Harri aloitti toiveikkaan mantransa ja pyöri hermostuneena paikallaan, kun taas Petri istui penkillään lähes liikkumattomana ja kaikki keskittyminen kentälle suunnattuna.
Maalin edessä tilanne kehittyi kotijoukkueelle suotuisaan suuntaan. Kulmapotku tavoitti rankkaripilkun kohdalla päivystäneen mustavalkoisiin pukeutuneen topparin, joka sai pudotettua pallon valmiina potkuun olevalle joukkuekaverilleen. Maalivahti seurasi voimattomana katseellaan, kun pallo viuhahti suoraan yläkulmaan. Harri pomppasi ylös penkistä ja tuuletti, Petri hakeutui myhäillen mukavampaan asentoon.
– Vielä kaksi lisää, niin tämä voisi jo päättyä tasuriin, Harri analysoi tilannetta istuessaan alas.
– Varsinaista peliaikaa vartti, vähän voi tulla kiire.
Harri nojautui rennosti Petriin päin.
– Ei se ajasta ole kiinni. Mä olen joskus vartissa neuvotellut itselleni näyttelyn Frankfurtiin, hiton hienon nahkarotsin vaihturina tylsiin lenkkareihin ja pullon viskiä jatkoilla juotavaksi.
– Nappaa tuota positiivisuutta hännänpäästä kiinni, niin ehkä rahahuolet ja näyttelijähaun ongelmat helpottavat.
– Teatteripuolen maineennälkäiset opiskelijat on onneksi loppumaton luonnonvara. Ne on usein jo valmiiksi aika adoniksia, ja tuurilla ne lähtee mukaan pelkällä lupauksella opintopisteistä!
Ottelu ei lopulta lähtenyt kehittymään Harrin toivomaan suuntaan, tosin kotijoukkue tai paikalliset katsojat eivät kokeneet uusia nöyryytyksiä. Kaksi lyhyttä ja yksi pitkä pillin vihellys päättivät pelin lukemiin 1–3. Harri kampesi itsensä hitaasti ylös penkistä ja Petri niksautteli jumiutunutta selkäänsä.
– Urheilu ottaa sekä mielialan että kropan päälle, Petri valitteli. – Heitänkö sut kotiin?
Harri otti tarjouksen kiitollisena vastaan. Hän seurasi Petriä ja liittyi osaksi vaisua katsojajoukkoa, joka valui stadionilta kohti iltapimeän Kupittaanpuiston laitaa. Kun he saapuivat Petrin autolle, hoksasi Harri kädessään olevat harmaat sormikkaat. Hän nyppäsi ne pois ja ojensi Petrille, joka kaivoi autonavaimia housuntaskustaan.
– Ettei unohdu, Harri sanoi ja heilutteli sormikkaita.
Petri avasi ovien lukituksen ja viittoi Harrin kättä pois.
– Pidä ne ainakin toistaiseksi. Pysyy kädet lämpiminä, kun pyöräilet pitkin kaupunkia.
– Mä voin itsekin käydä ostamassa sormikkaat.
– Et kuitenkaan muista.
– Myönnetään, mun on pitänyt ostaa uusia sukkiakin kohta jo kolme kuukautta.
Kupittaanpuisto jäi vasemmalle, kun Petri käänsi auton kohti Nummea. Kylmällä stadionilla vietettyjen tuntien jälkeen auton lämmitys vaivutti Harrin tokkuraan. Auton kaiuttimissa soi hiljaisella jotain haikeaa Springsteeniä, ja Harri katseli ääneti katuvalojen halkomassa pimeydessä kulkevia ihmisiä.
Harri hypisteli hajamielisesti sormikkaita, joita hän ei ollut viitsinyt laittaa uudestaan käsiinsä. Sormikkaat oli valmistettu jostain lämpimästä ja käytännöllisestä materiaalista, eikä niissä näkynyt nyppyyntymistä tai kulumia. Todennäköisesti ne olivat päätyneet kaupasta Harrille melkein suoraan, vain käväistyään Petrin takintaskussa. Ajatukset jäivät jumittamaan typerään tiuskimiseen stadionilla, vaikka Petri tuskin enää muisteli asiaa. Jos siitä jotain hyvää piti löytää, niin ainakin se todisti Harrin aiemmat pohdinnat maltillisemmasta kinaamisesta oikeaksi. Yhteisistä kokemuksista, huonoistakin, oli ajan myötä hyötynsä. Viisainta oli tyytyä olemaan kiitollinen, että asiat olivat hyvin. Harri sujautti sormikkaat taskuunsa ja katsoi Petriä, joka oli keskittynyt seuraamaan valon vaihtumista vihreäksi. Niin paljon toiveita ja pettymyksiä, omien tunteiden projisointia, ajoittaisia onnistumisen hetkiä, vuodesta toiseen. Sitä se kaikki on, muukin kuin taide ja jalkapallo.