Oli onni, että Pertillä ja varsinkin tämän vaimolla Marjatalla oli niin paljon ammattikokemusta juhlien järjestämisestä, sillä Petri oli itse arvioinut järjestelyyn vaadittavan ajan vankasti alakanttiin. Kun juhlijoita oli tulossa lähemmäs sata, oli pelkästään taittopöytien avaamiseen, riittävän tuolimäärän siirtämiseen ja salikartan mukaiseen järjestelyyn kulunut yhtä paljon aikaa kuin hän oli otaksunut koko juhlajärjestelyihin menevän. Petri oli myös kuvitellut, että tilan laittaminen kuntoon jo perjantai-iltana oli turhaa ennakointia, mutta suunnitelman edut olivat käyneet selväksi tavaroita siirrellessä. Omiin juhliin voisi saapua rauhassa ja levänneenä, ei roudaushommissa valmiiksi nuutuneena ja hieltä haisten.
Oli myös hyvä, että veljet olivat kutsuneet lapsiaan avuksi. Oskari ja Konsta siirtelivät kasatut pöydät paikalleen ja Ellen piti huolen istumapaikoista. Olisivat Aukusti, Taisto, Pertti ja Petri nelistäänkin homman hoitaneet, mutta tuskinpa yhtä tehokkaasti eikä varsinkaan yhtä vetreästi. Nyt kun kaksi nuorimmaistakin veljekset täytti viisikymmentä, keskustelut alkoivat yhä harvemmin siitä, mitä hauskaa kukakin oli viikonlopulle suunnitellut, ja yhä useimmiten siitä, mitä vaivoja viikonlopun aikana pääsisi lepuuttamaan. Pertti ja Petri olivat molemmat sitä mieltä, että kun yhteiset viisikymppiset olisi juhlittu, tarvittaisiin niistä toipumiseen ikävuosien verran vapaailtoja pelkkään sohvalla makaamiseen.
Tänä iltana ei ollut vielä loikoilun aika. Aukusti ja Taisto aukoivat viimeisiä taittopöytiä, joiden jäykistä mekanismeista oli riittänyt paljon puoliääneen lauottuja kirosanoja. Ärräpäät olisivat varmasti sinkoilleet täydellä voimalla, jos Jeremias ei olisi päättänyt haluta mukaan. Petri ei suoriltaan keksinyt, miksi isä oli halunnut tulla mukaan juhlia järjestämään. Kenties tämä ajatteli, että ilman pätevää työnjohtajaa juhlajärjestelyt ajatuisivat välittömästi kaaokseen. Tosin Jeremias ei ollut narikan nopean siistimisen lisäksi tehnyt juuri muuta kuin norkoillut pahantuulisen näköisenä esiintymislavan reunalla, huudellut ohjeita pöytien avaamiseen ja käynyt välillä suoristamassa huonekaluja, jotka olivat ilmeisesti liian häthätää paikoilleen aseteltuja.
Ylitarkastaja oli kaikesta huolimatta uskaltautunut hetkeksi jättämään juhlatilan, sillä Marjatta oli kurvannut pihaan pöytäliinojen ja ruokailuvälineiden kanssa. Marjatta pyöritti pitopalvelua ammatikseen, mutta Jeremiaksen asiantuntemusta epäilemättä tarvittiin tavaroiden moitteettomaan purkamiseen. Pertti lähti isän mukana ulos, joten Petri päätti jättää loput pöydistä vanhempien veljien murheeksi ja auttaa Elleniä viimeisten tuolien kanssa.
– Vieläkö näitä tarvittiin varastosta lisää? hän varmisti kantaessaan kasan tuoleja salin perimmäiseen nurkkaan, jossa Ellen, Oskari ja Konsta pitivät juomataukoa.
– Mun mielestä laskettiin, että näiden pitäisi riittää joka pöytään. Eikä sun hei tarvitse näistä huolehtia, mä hoidan nämä loppuun, Ellen lupasi.
– Olisitte vaan jättäneet meille kaikki järjestelyt, oltaisiin voitu koota serkusten kesken isompikin porukka. Kerrankin me voidaan järjestää teille juhlat eikä aina toisin päin, Oskari komppasi siskoaan.
Petri laski kantamuksensa sivummalle ja alkoi purkaa tuolipinoa.
– Enhän mä ole teidän juhlissanne muuta tehnyt kuin saapunut valmiiseen pöytään, Petri protestoi ja asetteli viimeisiä tuoleja pitkän pöydän ääreen.
– Äiti ainakin on sitä mieltä, että susta oli aina iso apu suvun kesken juhliessa, kun jaksoit heti alkuun olla lapsille seurana, Konsta väitti.
– Niinpä, mä muistan miten kivaa oli, kun sää luit meille ääneen tai veit ulos pelaamaan palloa, ettei tarvinnut vain istua pöydän ääressä tylsistymässä, Oskari jatkoi.
– Marraskuun puolella en viitsisi mennä juhlavaatteissa ulos pallottelemaan, mutta jos on oikein tylsää, niin voin mä edelleen ääneen lukea. Kumpi sopisi paremmin tällaisten nuorisojuhlien tunnelmaan, Pikku prinssi vai Peter Pan? Petri kysyi pilke silmäkulmassaan.
– Ei kun Fedja-setä, kissa ja koira! Ellen nauroi.
– Tai Muumipapan muistelmat, Oskari irvaili.
Petri ei ehtinyt korjata kirjan nimeä, sillä Aukusti ja Taisto saapuivat salin takaosaan ja rämäyttivät lattialle viimeisen taittopöydän, jota he olivat kantaneet välissään.
– Jos nää pöydät ei riitä niin loput vieraat saa perkele syödä vaikka lattialta, mää en näitä enää kokoa yhtäkään, Taisto ilmoitti. – Pete, miätittiin että jos otetaan Pera mukaan ja siirretään piano seuraavaksi, niin on kaikki isompi kanniskelu hoidettu.
Nuorempi sukupolvi otti läpystä vaihdon Pertin kanssa ja siirtyi auttamaan Marjattaa pöytäliinojen ja astioiden kantamisessa. Jeremias oli ilmeisesti huomannut esimieskykyjensä menevän hukkaan kattausta suunnitellessa, sillä hän lähti valvomaan poikiensa pianonsiirtoa. Kellertävä pystypiano oli viety aiempien teatteriesitysten tieltä varastoon, mutta juhlissa sille olisi kuulemma tarvetta. Pertti oli kylätaloa vuokratessaan luvannut, että pianon siirtäminen onnistuisi Rosvallin veljesten voimin – heidän ikänsä keskiarvo oli sentään viidenkypin puolella, kun taas kyläyhdistyksen aktiiveilla se oli todennäköisesti yli seitsemänkymmentä.
Taisto ja Pertti asettuivat samalle puolelle pianoa ja pujottivat sen alta kantoliinat Aukustille ja Petrille. Varastosta pääsi lavalle nousemalla kymmenisen porrasaskelmaa, mikä oli parisataakiloisen pianon kanssa aivan riittävä haaste neljällekin ihmiselle. Jeremias seisoi portaikon yläpäässä ja katseli poikiaan, jotka asettelivat liinoja valmiiksi olkapäille.
– Päättäkää nyt ensin, ketkä menevät edeltä portaissa, ettei tarvitse piano harteilla sitä miettiä, Jeremias sanoi kulmat kurtussa.
– Mietittiin jo, että me mennään ensin, Pera ja Pete tulee jäljempänä, Aukusti selitti.
Jeremias ynähti jokseenkin hyväksyvästi ja jäi katsomaan, miten pianon nostaminen sujui. Sujuihan se, muttei ilman älähtelyä, pikaisesti huudettuja ohjeita ja hienoista epävakautta, kun kantajat hakivat itselleen ja soittimelle tukevaa asentoa.
– Ja sitten tasatahtiin, porras kerrallaan tästä selvitään, Aukusti kannusti ja nousi Taiston kanssa pari porrasta ylöspäin. Vaikka paino jakautuikin liinojen avulla tasaisemmin kuin käsin kannettaessa, tuntui piano Petristä heti melkein tuplasti painavammalta.
– Menkää seuraavalle, Perttikin puuskahti kiireen tuntua äänessään. Askel kerrallaan veljekset hivuttautuivat ylöspäin, ja Petri olisi voinut vannoa, että portaita oli vielä viisi minuuttia sitten ollut paljon, paljon vähemmän.
– Varokaa nyt vähän, kallistuu ihan liikaa vasemmalle… Ei sinne vasemmalle! Jeremias ohjeisti kärsimättömästi, ja Petrin olisi tehnyt mieli ehdottaa työnjohtajalle, että tämä siirtyisi salin puolelle vaikkapa tarkistamaan haarukoiden piikkien suoruutta tai painuisi muuten vaan hetkeksi hiiteen. Hän tai kukaan muukaan ei ilmaissut ajatuksiaan ääneen, vaan veljekset ähkivät pianon suoremmaksi ja jatkoivat nousuaan.
Uskomattoman pitkältä tuntuvan ajan päätteeksi Aukusti ja Taisto saivat viimein hivutettua pianon pyörät lavan reunaan, mikä helpotti myös takana tulevien työtä. Kun Pertti ja Petri saivat viimein pianon toisen pään lavalle, laskivat he soittimen alas niin vauhdikkaasti, että kielet sisällä helähtivät soimaan.
– Varokaa nyt, rikotte arvokkaan soittimen! Epävireeseen se ainakin menee, Jeremias äityi heti moittimaan. Hän kääntyi saman tien vanhempien poikiensa puoleen – Ja te kaksi jäitte kuin kaupungin työmiehet seisomaan, kun oma osuus saatiin tehtyä. Olisitte voinut vähän auttaa!
– Mihin väliin tossa muka ittensä olis tunkenut, Taisto mutisi, mutta Aukusti otti nopeasti ohjat käsiinsä.
– Tänne tulee virittäjä onneksi huamenaamulla käymään. Isä, viittitkö käydä tässä välissä kattomassa, kui paljon astioita pakussa vielä on? Että tiäretään, tullaanko sinne auttamaan vai mennäänkö tästä salin puolelle, hän sanoi.
Jeremias punnitsi ehdotusta suorastaan epäkohteliaan pitkään, mutta nyökkäsi viimein ja asteli lavalta alas. Kenties syynä oli kevennyt tunnelma tai hyvin rasvatut pyörät, mutta raskaan kantomatkan jälkeen soitin liukui halutulle paikalle. Veljekset myhäilivät tyytyväisinä, kun Pertti kävi vielä hakemassa pianopenkin, istahti sille ja soitti muutaman haparoivan nuotin.
– Kyl mää odotan aikamoista kapareenumeroa palkaksi tästä työstä, hän sanoi ja soitteli oikealla kädellä satunnaisia diskanttisäveliä.
– Kova homma täs oli, mutta mitäpä me ei hoirettais, Taisto myhäili.
– Muistatteko, kun nuarempina työnnettiin sitä tienvarteen sammunutta tonnikolmesataista Ladaa melkein kilometrin verran, että saatiin se kotiin? Kun ei haluttu kertoa, että lährettiin huviajelulle ilman lupaa, Aukusti muisteli.
– Siinä vasta kabareeta olisikin, kun tässä iässä otettaisiin tästä uusinta, Petri nauroi.
Muutkin nauroivat mielikuvalle, ja Aukusti jatkoi pohdintaansa.
– Mitäpä sitä enää tuollaisia, mutta ei ikä pelkkää huanoa tuo tullessaan. Solja tulee huamenna koko perheen kanssa, ja on se aina niin hianoa nähdä, miten lapsenlapset on kasvaneet. Oikein ilahruttaa ajatella, mihin kaikkeen ne aikanaan pystyvät.
– Minkäs ikäinen se Soljan vanhin on, kymmenen? Jos vielä toiset kymmenen vuotta jaksat töissä, niin ehkä saat sieltä maatilalle jatkajan, Petri ehdotti puolitosissaan, mutta Aukusti kohautti harteitaan.
– Sen jälkeen kun lapsista ei kukaan päättänyt viljelyhommaan ryhtyä, niin totesin että asia on korkeamman käsissä. Jos tilanpito loppuu minuun niin sitten loppuu, nuarten pitää tehrä omat valinnat. Ja jos mun tarttee valita maatilan säilymisen ja lastenlasten välillä, niin ei tarvi kahta kertaa miettiä kumman ottaa.
Taisto nyökytteli toiselta puolelta pianoa.
– Mää oon omille mukuloille sanonut, että ruvetkaa perkele mihin tahansa muuhun kuin maanviljelyyn, paitsi jos ihan välttämättä haluatte elää kärestä suuhun ja tehdä neljäntoista tunnin päiviä. Kun mää kasvihuonehommat lopetan, niin pistän koko roskan myyntiin, ja jos tuuri käy niin oon eläkkeellä velaton. Vaan pakko se on myöntää, että vanha ukko ylpistyy, kun Konsta tuo lapsiaan vaarin tuoreita tomaatteja hakemaan! En mää kaikkia tekemisiäni hyvällä muistele, mutta jotain kai minussakin oikein on, kun on noin hienoja lapsenlapsia.
Aukusti katsoi Perttiä veikeästi.
– Näitähän ei nykyisin saisi kysellä, mutta joko sinun Oskarilla ja tuoreella vaimolla on perheenlisäystä tulossa?
– Sen enempää en tiärä, mutta kyllä Nora häiden jälkeen mainitsi, että saisi lapsikin tulla, Pertti myhäili. – Mulle ei ole muita arvonimiä tähän mennessä kertynyt kuin isä, niin voisihan sitä lisätä ansioluetteloon myös isoisän.
– Eikö tällä logiikalla isoisoisä olisi sitten vielä komeampi titteli, Aukusti pohdiskeli.
– Ja laiskalle sopiva titteli onkin, kun sen saadakseen ei tartte kuin tehrä muutama mukula ja pysyä hengissä riittävän pitkään, Taisto veisteli ja sai juttukaverinsa höröttämään.
Veljillä lähti juttu luistamaan, ja Petri jäi hiljaa kuuntelemaan muiden puheita. Petri ei varsinaisesti ollut pahoillaan, ettei hänen oksastaan sukupuussa ollut versonut uusia silmuja, olivathan veljen yhteensä tuottaneet seuraavaa sukupolvea kymmenen lapsen verran. Tällaisissa tilanteissa vain välillä tuntui siltä, että ovi sulkeutui nenän edestä ja muilla hupi jatkui sen toisella puolella.
Veljet innostuivat muistelemaan omille lapsille aikoinaan rakennettuja puumajoja, joihin nykyvanhemmat eivät päästäisi omaa lastaan edes turvavaljaissa ja kypärä päässä. Petri kuunteli juttuja puolella korvalla ja katseli saliin päin. Marjatta levitti pöytäliinoja yhdessä lastensa ja Konstan kanssa, ja Jeremias istuskeli yksin sivummalla kuppi kädessään. Marjatta oli tuonut talkoolaisille taukotarjoiluja ja näköjään tarjonnut niitä ensimmäisenä suvun vanhimmalle. Jeremias ei ollut ottanut mitään palanpainiketta, ja jos Petri isänsä tunsi, oli kupissa pelkkää mustaa kahvia.
Kumpi onkaan kitkerämpää, mies vai juoma, Petri ajatteli, ja tunsi heti huonoa omaatuntoa päähänpistostaan. Ilkeä ajatus sai jatkokseen toisen, kun Petri mietti Jeremiaksen olevan erinomainen esimerkki siitä, että isoisoisä saattoi olla arvonimen sijaan pelkkä kuvaus sukulaisuussuhteesta.
Työ oli hyvä keino laittaa stoppi ikäville ajatuksille. Petri jätti veljensä jutustelemaan pianon ääreen ja hyppäsi lavalta alas salin puolelle. Nuoriso-osastolla tuntui olevan hauskaa keskenään, sillä Ellen opasti veljeään ja serkkuaan taittelemaan lautasliinoja, ja kaikki kolme nauroivat kippurassa Oskarin kädenjäljelle. Petri suuntasikin kohti Marjattaa, joka oli keskittynyt suoristamaan valkeaan pöytäliinaan jäänyttä taitosta.
– Tarvitsetko liinojen kanssa vielä apua? Petri kysäisi.
Marjatta kääntyi Petrin puoleen.
– Kiitos, mutta me saatiin nämä jo laitettua paikoilleen. Pidä sinäkin hetki taukoa ja kutsu nuo tuolta pianon luota kahville.
– Onhan tässä vielä tekemistä, pitää baari pitää järjestellä, noutopöydässä ei ole vielä ruokavälineitä, luvattiin katsoa Laurin musiikkilaitteet johonkin kuntoon tänään…
– Tekemistä on juu, mutta mukavammin se sujuu, kun levähtää hetken. Ihan hyvällä mallilla täällä on jo kaikki, vaikka aina sitä miettii, onko jokin tärkeä asia unohtunut.
Marjatta sai liinan suoristettua, ja jäi seisomaan pöydän ääreen erikoinen ilme kasvoillaan. Petri ei osannut tulkita, oliko Marjatta ehkä huolissaan tai surullinen, mutta hän ei ehtinyt kysyä asiasta ennen kuin tämä jo jatkoi.
– Kävi vaan mielessä, ollaanko me muistettu tai… ymmärretty kutsua kaikki tarpeelliset vieraat? Marjatta sanoi.
– Mulla on ihan täysi luotto siihen, että vieraslista on kunnossa, Petri vastasi iloisesti. – Suvun keskenhän tässä lähinnä juhlitaan, ja kyllä te tiedätte, keitä siihen kuuluu. Tule sinäkin meidän seuraksi kahvia juomaan, niin voidaan vielä käydä lista läpi, jos siinä jokin hermostuttaa.
Marjatta näytti hetken siltä, että olisi halunnut kysyä muutakin, mutta lopulta vain hymyili vastaukseksi. Petri kävi hakemassa veljensä mukaan keittiön puolelle, minne Marjatta oli jo ehtinyt siirtyä kahvia kaatamaan. Liinoja taittelemassa olleet nuoremman polven edustajat näkivän muiden siirtyvän tarjoiluiden ääreen ja päättelivät omatoimisesti tauon olevan paikallaan Pian pieni keittiö oli täynnä iloista puheensorinaa ja iloisia ihmisiä. Ellen ja Oskari kiilasivat liioitellun röyhkeästi Petri-setänsä ja isänsä ohi pullapitkon, keksien ja täytettyjen sämpylöiden ääreen, mutta käyttivät etumatkansa siihen, että kokosivat kaksi valmista lautasellista tarjoiluja ja ojensivat ne yhtä liioitellun kohteliaasti huomisen syntymäpäiväsankareille.
Hauskan kahvihetken lomassa Petri tuli vilkaisseeksi saliin päin. Jeremias istui edelleen samassa paikassa oven vieressä, nyt varmaan jo tyhjäksi juotu kahvikuppi edelleen kädessään. Petri yritti ottaa katsekontaktia isäänsä, mutta tämä ei vilkaissut keittiöön päinkään, istuipa vain selkä suorana tuolillaan ja keskittyi miettimään omiaan.
Petri katsoi ympärillään olevia sukulaisia ja sen jälkeen taas isäänsä. Hän tunsi syvää kiitollisuutta siitä, että sai olla näiden rakastavien ihmisten ympäröimä. Ja siitä, ettei hän ollut se, jota ei erikseen kutsuttu yhteiselle tauolle. Petri moitti itseään jälleen uudesta ikävästä päähänpistosta, haukkasi palan pullaa ja nautti ympärillään aaltoilevasta keskustelusta, joka rauhoitti mieltä ja sielua.