Harrin houkuttelee Petrin petoksella ja viekkaudella paheen poluille, mutta on itse valmis sortumaan vanhoihin heikkouksiin.
Pimeys teki ihmeitä marraskuiselle maisemalle. Aurajokirannan valot heijastuivat joen mustaan pintaan, ja sinisen sävyissä hohtava Kirjastosilta ulottui joen yli kuin reitti toiseen ulottuvuuteen. Harri olisi voinut jäädä hetkeksi fiilistelemään maisemaa, mutta Petri harppoi Tuomiokirkolle päin tapansa mukaan rivakasti ja ohitti kävelysillan sitä edes vilkaisematta. Petri siirtyi aina hyvin päämäärätietoisesti paikasta A paikkaan B eikä hänestä todellakaan ollut seuraa suunnittelemattomaan kaupunkikiertelyyn, joka rakentuu sattumanvaraisesti löydettyjen gallerioiden tai omaleimaisesti sisustettujen kahviloiden tutkiskelun varaan.
Pian he olivat jo ohittaneet Aboa Vetuksen, josta Harrilla oli monia tympeitä muistoja sivariajoilta – tai sentään muutama mukavakin. Harri oli suorittanut siviilipalveluksensa rimaa hipoen kelvollisesti, ja hänen onnekseen innotonta asennetta ei laskettu palvelusrikkomukseksi. Samojen näyttelyesineiden ja taideteosten vahtaaminen olisi varmasti käynyt ylitsepääsemättömän tylsäksi, jos hän ei olisi tutustunut Petriin puolessa välissä pakkotyövuottaan. Päivät museolla olivat olleet samaa siirapissa tarpomista, mutta ainakin Rettigin palatsilta oli päässyt työpäivän jälkeen nopeasti pääkirjastolle, jossa Petri oli silloin vielä ollut töissä.
– Oliko siellä sun teoksia? Petri kysyi ja havahdutti Harrin ajatuksistaan. Harri joutui hetken miettimään, millaisia sepitteitä oli aiemmin keksinyt illan sisällöstä.
– Ei, toisessa huoneessa on yhden frendin kineettinen työ, semmonen tosi komea katosta roikkuva, ja toisessa huoneessa on valokuvia. Sanoisin että aika nopeasti ollaan koettu näyttelystä kaikki olennainen, eli ehditään nopeasti syödä jotain ennen teatteria, Harri selitti.
He kääntyivät jokirannasta oikealle ja lähtivät ylittämään Vanhaa Suurtoria. Harri oli taktisesti jättänyt tarkan osoitteen kertomatta, sillä muuten Petrin näkemykset optimaalisesta tievalinnasta olisivat johtaneet reitistä jänkkäämiseen ja pahimmassa tapauksessa pilanneet mielialan lisäksi myös illan yllätyksen.
– Jos me ollaan menossa Taiteen talolle, niin olisi kannattanut kääntyä jo aiemmin, Petri marmatti, ja Harri kiitti itseään riittävästä ennakoinnista.
– Tää on vähän eri paikassa, hän tyytyi sanomaan, vaikka Petristä näki kilometrin päähän, että tämä olisi halunnut tietää määränpäänsä tarkemmin.
Harri johdatti Petrin Vanhan raatihuoneen ja Hjeltin talon väliselle kapealle kujalle, kääntyi vasemmalle ja kiirehti edelle avaamaan puisen ulko-oven, joka oli piilossa pienen portaikon takana.
– Ei kai täällä voi olla näyttelyä, Petri protestoi.
– Hys hys nyt ja sisään vain, Harri sanoi ja veti Petrin käsivarresta sisälle.
Petri katseli epäluuloisesti ympärilleen ravintolan eteisessä, mutta alkoi äkisti hymyillä.
– Onko tämä ”taidenäyttely” kenties ravintolasalissa?
– Ei tietenkään, vaan takana olevassa kabinetissa. Mieti nyt miten perseestä tuolla olisi yrittää syödä, kun kineettinen taidehäkkyrä pyörii pitkin lautasta!
Harri puhui tietenkin läpiä päähänsä. Kabinetissa ei ollut näyttelyä, vaan joukko Petrin ystäviä, jotka huusivat hänet nähdessään kuuluvat onnentoivotukset. Petri ei-kai-nyt-sentään-minun-takiani-kursaili parhaansa mukaan, mutta oli selvästi mielissään nähdessään niin monta tuttua kasvoa saman pöydän ääressä.
Harrin mielestä vieraita olisi voinut olla rutkasti enemmänkin, mutta Ossi oli pitänyt tiukasti kiinni pienen porukan tilaisuudesta. Niin ärsyttävää kuin se olikin, niin Närpiölä oli oikeassa, sillä massiiviset bileet eivät olleet päivänsankarin mieleen. Harrista, Ossista ja Piasta koostuva juhlakomitea lähetti avecittomat täsmäkutsut seitsemälle muulle vieraalle. Detlef ei ymmärrettävästi ollut tullut Saksasta vain yhden illan juhlaa varten ja Veikon aikataulut olivat menneet suunnitelmien kanssa ristiin, mutta muut kutsutut olivat lähteneet innolla mukaan.
Petri istutettiin keskelle pöytää ja vieraat hakeutuivat vapaasti pitkän pöydän ääreen. Sanattomalla sopimuksella Harri hakeutui eri puolelle huonetta kuin Ossi, joka oli jo istunut alas Petrin armeija-aikaisen tupatoveri Elomaan ja Teräsrautelasta eläkkeelle jääneen Maaritin luo. Rafael, Harrinkin hyvä tuttu, istui Petrin vieressä ja selitti suu vaahdossa parhaita muistojaan Petrin nelikymppisten kunniaksi järjestetystä yksityiskeikasta, jossa jammailtiin Springsteen-coverbändin tahdissa. Pialla oli paikka vastapäätä Petriä, ja Pian vieressä Harria vastapäätä istui Teräsrautelan kirjaston uusin tulokas Camilla, josta Harri tiesi työpaikan lisäksi lähinnä etunimen. Mikäs sen parempi tilaisuus tutustua kuin nykyinen!
Tarjoilija saapui kantaen ensimmäisiä juomia, ja päivänsankari sai pyytämättä eteensä gin and tonicin. Harri nousi seisomaan ja kilkutteli haarukalla edessään olevaa oluttuoppia, jonka Pia oli pyynnöstä tilannut etukäteen.
– Nokkelimmat pokkelimmat täällä ovat jo varmasti arvanneet, että tänään juhlitaan Petrin viidettäkymmenettä syntymäpäivää. Etukäteen pohdimme, paljastammeko juhlasuunnitelman päivänsankarille vai kannattaisiko hänet pitää täysin pimennossa tilaisuuden luonteesta. Petellä on tunnetusti paha tapa viettää kaikkia merkittäviä juhlapäiviä vapusta uuteenvuoteen lukkiutuneena kotiin hyvän kirjan seurassa, ja yhdet viisikymppiset suvun kanssa todennäköisesti täyttivät pakollisen juhlakiintiön pitkäksi aikaa. Siksi päätimme kietoa Peten valheiden verkkoon ja houkutella hänet vääryydellä ja viekkaudella tänään paikalle. Suurpahoittelut tästä, jaamme syyllisyyden ilolla, Harri selosti nyökyttelevälle yleisölle.
– Illan ohjelmaan kuuluu ainoastaan syömistä, juomista ja jutustelua, eli tänne ei ole ilmestymässä vähäpukeista palomiestä tekemään yllätystarkastusta eikä verhojen taakse ole piilotettu karaokelaitteita. Ja Petelle tiedoksi, että ilta menee meidän piikkiin! Jotta homma ei heti mene jaaritteluksi, niin skål vaan ja onnea!
Lasien kilinä ja onnentoivotukset täyttivät pienen huoneen. Maljannostojen jälkeen Ossi nousi esittelemään lahjan toista osaa, hyväntekeväisyyslahjoitusta vesipumpun rakentamiseen. Närpiölä jaaritteli ystävyydestä ja kirjastosta ainakin vartin, ja Harri huomasi kiskaisseensa puheen aikana ensimmäisen oluen silkkaan tylsistymiseen.
Vaikka suurin osa juhlijoista ei ollut ennestään tuttuja, rento tunnelma löytyi heti. Maarit nauratti muita kertomalla kirjaston askartelukerhosta, jota Petri joutui kylmiltään tuuraamaan (”eräskin vanhemmista kuvaili paperista leikeltyjen lumihiutaleiden muistuttavan kubistisia helvetinkoneita”), minkä innoittamana Elomaa kertoi yhteisiä inttimuistoja (”mehän tungettiin se lehti äkkiä tämän Rosvallin patjan alle, ja kun yksi vähän kusipäisempi alikersantti huomasi sen tupatarkastuksessa, Petri selitti hätäpäissään että se oli varmaan ollut sotkun munkkien käärepaperina”).
Iloinen keskustelu aaltoili pöydän päästä päähän, ja äänentaso nousi illan mittaan korkeaksi pienelläkin porukalla. Pääruoan jälkeen Rafael halusi laulaa onnittelulaulun ukulelella säestäen, ja esitys kuulosti paljon paremmalta kuin kuvailun perusteella olisi uskaltanut odottaa. Petrin juttu kulki niin kevyesti, että Harri saattoi jo siitä saattoi päätellä tämän olevan vähintään kevyessä hiprakassa. Harmi, ettei Petristä ollut samanlaiseksi seuramieheksi selvin päin.
Väki väheni ja pidot paranivat. Jälkiruoan jälkeen Maarit ja Ossi tekivät lähtöä, ensimmäinen ikään ja toinen perhevelvollisuuksiin vedoten. Pienentyneessä porukassa juttu luisti, ja Harri innostui kuullessaan Camillan olleen vuoden vaihto-oppilaana Ranskassa ja asuneen Balilla yhteensä parin vuoden ajan. Yhteinen sävel löytyi ulkomailla asumisen hyvistä ja huonoista puolista, mutta sielunkumppanuus nousi aivan uudelle tasolle, kun kumpikin myönsi, ettei kaivannut kaukomailla ollessaan saunomista, salmiakkia tai ruisleipää.
– Lähetän siskolle varmaan kuukauden välein lisää salmiakkia, Camilla naureskeli. – Hän rakennutti taloonsa saunankin, kun sitä oli kuulemma niin ikävä.
– En tiennyt, että sulla on veljen lisäksi siskokin, Pia havahtui keskustelustaan Petrin ja Rafaelin kanssa. – Missä se asuu?
– Espanjan Alicantessa, ihan vakituisesti. Nähdään ihan liian harvoin, vaikka ei välimatka nyt niin pitkä ole.
– Ei kai se pelkästä matkasta ole kiinni. Mun isä perheineen asuu Oulussa, mutta en silti näe niitä kuin kerran tai pari vuodessa, Pia harmitteli.
Elomaa, joka oli keskittynyt hetkeksi tuhoamaan tuoppinsa pohjia, liittyi keskusteluun.
– Meinasitteko veljesi kanssa myös juhlia yhdessä? Elomaa kysyi Petriltä.
– Kutsuttiin itse asiassa jo viime viikonloppuna koko suku paikalle, kun niille sattui Marjatan kanssa niin paljon työhommia tähän varsinaisen juhlan kohdalle, Petri vahvisti. – Kiva, kun ei tarvinnut yksin aloittaa keski-iän kriisiä.
Camillan kiinnostus heräsi.
– Minäkään en tiennyt sinun veljestäsi. Olette siis kaksosia?
– Itse asiassa mulla on kolmekin vanhempaa veljeä. Mutta juu, Pertti on vain sen viisi minuuttia vanhempi. Ei olla identtisiä, Petri ennakoi seuraavaa kysymystä.
– Onpa harmi, ettei heistä kukaan päässyt tähän juhlaan! Mutta kiva kuulla, että ehditte aiemmin viettää aikaa yhdessä, Camilla sanoi.
Camillan toteamus yllätti selvästi Petrin täysin.
– Enhän mä veljien kanssa ole ravintoloissa istuskellut nuoruusvuosien jälkeen. Tai kun näen niitä oikeastaan vain kotipuolessa käydessä, ei ne niinkään täällä…
Harri pyyhki sormellaan tuopin pintaan tiivistyneitä vesipisaroita ja keskeytti Petrin pohdinnat.
– En ole muuten koskaan tajunnut, miksi kukaan selväjärkinen antaisi kaksosille nimeksi Pertti ja Petri, Harri huomautti, mikä innoitti Petrin kertomaan pitkää tarinaa sukuhistorian täyteisestä logiikasta nimivalintojen taustalla.
Kiemurainen kahden suvun historiaan ja merkkihenkilöihin liittyvä tarina inspiroi juhlijat tilaamaan vielä yhden kierroksen, tosin Pia joutui harmikseen lähtemään, jotta hänen äitinsä pääsisi kotiin lapsenvahtivuorosta. Kun seuraavatkin lasit oli viimein juotu tyhjiksi, Rafael ilmoitti kovaäänisesti tarvitsevansa joko uuden pullon kuoharia tai taksikyydin kotiin. Jäljelle jääneillä juhlijoilla ei ollut riittävästi ruutia uuteen nousuun, joten Rafael tilasi tarvitsemansa kyydin ja Camilla lähti samalla ovenavauksella, kovasti juhlakutsusta ja juttuseurasta kiitellen.
Harri ja Petri jäivät paikalle viimeiseksi, jotta Harri sai maksettua omat tilauksensa ja Petrin osuuden illasta. Tarjoilija ei pitänyt kiirettä laskun kanssa, ja hetkeksi kabinettiin laskeutui hiljaisuus, joka tuntui Harrista korviahuumaavalta meluisan illan jälkeen.
– Susta en tiedä, mutta mulla oli hauska ilta, hän sanoi tyhjyyden jotenkin täyttääkseen. – En edes muista, milloin oltaisiin viimeksi vietetty sun kanssa iltaa isommalla porukalla.
– Mullakin oli hauskaa, mutta osuit naulan kantaan jo alun maljapuheessa. Ei mua olisi haitannut viettää synttäri-iltaa itsekseni, tai vain sun seurassa, Petri pohti.
– Toivottavasti ehdit toipua yltiösosiaalisuudesta kuuskymppisiin mennessä.
– Ei tästä toipua tarvitse, mä olen onnekas, että mulla on näin paljon välittäviä ystäviä. Ja vietin kuitenkin illan sun kanssa. Tänään, vielä kun uskoin alkuperäisiin iltasuunnitelmiin, mietin tasapaksua mun elämäni olisi ilman sua. Ja kun meidän välit on pitkään pysyneet kunnossa, olen alkanut pitää sua itsestäänselvyytenä. Eli. Mitähän mä yritän sanoa. Varmaan vain, että vaikka me välillä riidelläänkin, olet yksi mun elämäni tärkeimpiä ihmisiä. Ja olen siitä tosi kiitollinen. Tai no, rehellisyyden nimissä olen myös siitä kiitollinen, ettet vienytkään mua katsomaan improvisoitua nukketeatteria, mutta silti.
Näin pitkä ja avoin vuodatus oli varma merkki siitä, että Petri oli ottanut yhden juoman liikaa. Jokainen sana lankesi silti Harrin päälle kuin viileä sade kuivaan maahan ja virvoitti sisintä. Petrin puheet tuntuivat niin poikkeuksellisen hyväileviltä senkin vuoksi, että Harri itse oli pienessä sievässä, tai ehkä suuressa kauniissa. Varmaan jälkimmäisessä, koska hän meinasi alkaa kikattelemaan omalle nokkelalle väännökselleen tutusta ilmaisusta.
Petri silmäili edelleen Harria sanaakaan sanomatta, ja nyt katseessa erottui sanaton pelinavaus. Humalainen Petri oli huvittavan ennalta-arvattava, mutta itse peliä Harri ei protestoinut. Vaikka hän tiesi jo lähtevänsä leikkiin mukaan, saisi Petri luvan vastata muutamaan vastapalloon, ennen kuin pääsisi viemään voiton kotiin.
Harrin harmiksi hyvin alkaneen silmäpelin tielle tuli tarjoilija, joka toi pyydetyn laskun.
– Ethän sä tätä omistasi maksa? Petri huolestui. – Ei mua haittaa, jos hoidan oman osuuteni.
– Näpit irti lompakosta, me kerättiin kolehti sun tarjoiluja ja sitä vesipumppujutskaa varten, Harri läksytti Petriä ja näpytteli PIN-koodin tarjoilijan tuomalle maksupäätteelle. – En tiedä, miten hyvällä sun frendit mua katsoisi, jos nyt kavaltaisin synttärirahat ja ostaisin niillä itselleni vaikka iguaanin.
Mielikuva sai Harrin poimimaan kuitin talteen, varmuuden vuoksi. Nilli-Närpiölä saattaisi oikeasti vaikka haluta todistusaineistoa siitä, että rahat oli käytetty Petrin kestittämiseen eikä iguaaneihin.
Tarjoilija poistui, ja tila hiljeni jälleen. Petrillä ei ollut kiirettä täyttää äänettömyyttä, vaan hän katseli Harria herkeämättä ja pieni hymy kasvoillaan. Harri oli huono sietämään hiljaisuutta, mutta pysähtyi itsekin hetkeksi vain katsomaan Petriä. Vaikka Petri itse silloin tällöin manasi ohimoille ilmestyneitä harmaita tai vyötärölle kertyneitä kiloja, ei hän Harrin mielestä ollut lopulta niin erilainen kuin se kolmikymppinen kirjastonhoitaja, joka hymyili lämpimästi asiointitiskin takana ja jota katsellessa oli helppo ajatella, että siinä oli loppuelämän rakkaus.
Ja taas. Jos tarkoitus oli pitää hauskaa, niin Best of Petri and Harri -kelat kannattaisi tunkea takaisin komeroon ja keskittyä pitämään hauskaa hetkessä.
– Tiedän, tiedän, on suorastaan mykistävää, että mä maksan laskun. Voit ottaa kuvan ja ihailla tätä hetkeä myöhemmin, Harri sanaili kevyesti ja heilutti kädessään olevaa kuittia kuin viuhkaa.
– Onhan sua aina kiva katsella, Petri vastasi ja nojautui kohti Harria.
Harri hymyili vinosti ja päätti leikkiä vielä hetken tyhmää.
– Sehän on mukavaa. Sano vaan, kun olet valmis ottamaan kuvan, niin osaan ottaa hyvän asennon. Voit sitä sitten katsella, jos tulee ikävä.
– Mä katselisin sua mieluummin jatkoilla kotona, Petri houkutteli vain lievästi sammaltaen ja laski kätensä Harrin vasemmalle käsivarrelle, joka lepäsi pöytää vasten.
Kevyt kosketus herätti Harrissa äkillisen halun harppoa pöydän toiselle puolelle ja hypätä suoraan Petrin syliin. Sen sijaan Harri nojautui pöydän toiselta puolelta niin lähelle Petriä, että pystyi haistamaan katajanmarjan voimakkaan aromin.
– Ai jatkoilla? Ketä muita sinne on tulossa?
– Nää on yksityisbileet.
– Eikö bileisiin ole yleensä tapana kutsua enemmän kuin yksi vieras?
– Miksi mä tarvitsisin sinne ketään muita? Sinussa on kaikki, mitä kaipaan.
Lisää vettä janoon kuolevalle. Vaikka Harri miten yritti muistuttaa itselleen, että tämän päivän ripottelu ei kertonut mitään huomisen kelistä, ei hän enää jaksanut miettiä tulevia ennusteita. Suurin osa niistä meni pieleen joka tapauksessa, joten miksei saisi povata itselleen mieluista säätä?
– Haluat mut sinne vain laittamaan sulle huomenna darra-aamiaista, Harri vielä yritti, vaikka tiesi jo Petrin voittaneen.
– Sä teet tosi hyvää aamiaista, Petri myönsi, ja Harri tilasi heille yhteisen taksin.