Eilisistä juhlista saa maksaa kovaa hintaa, eikä Petri ymmärrä Harrin arvoa.
Makuuhuone haisi eiliseltä humalalta. Petri olisi halunnut avata tuuletusikkunan, mutta ei ollut henkisesti valmis nousemaan sängystä ja kohtaamaan aamun todellisuutta. Hän kopeloi kännykkää yöpöydältä tarkistaakseen kellonajan, mutta ei löytänyt laitetta parilla ensikouraisulla ja luopui vaivalloisesta tehtävästä. Tunkkaisuus, pimeys ja loppumaton aika täynnä pahaa oloa: joko helvetin demoversio oli käynnistynyt, tai sitten Petri oli krapulassa. Sängyn toisella puolella Harri ei hievahtanutkaan, vaikka Petri pyöri levottomana peiton alla.
Täysi rakko motivoi siihen, mihin ikkunan avaaminen ja kännykkä eivät pystyneet. Petri kampesi itsensä vuoteesta ja raahusti kaksionsa vessaan. Hän yritti väsyneesti ynnätä eilisiä juomisiaan, ja vaikka määrä ei ollut valtava, olivat seuraamukset sitäkin massiivisemmat. Pahat krapulat olivat piinanneet häntä jo nuorella iällä, mutta nykyään niiden hankkiminen oli nopeampaa ja halvempaa. Käsiä pestessään Petri tuli vilkaisseeksi peiliin ja katui tekoaan välittömästi, sillä uusi vuosikymmen näkyi tänään harvinaisen selvästi väsyneillä kasvoilla.
Petri raahautui takaisin sänkyyn, jonka lakanat tuntuivat nahkeilta ihoa vasten. Hän painoi päänsä tyynyyn, kääntyi kyljelleen ja joutui nenätysten kuivahtaneen talouspaperitupon kanssa. Viskattuaan sen ärtyneenä sivuun Petri ajatteli nukkua pahaa oloaan pois vielä hetken, mutta pahin piina oli vasta alkamassa.
– Terrrve kaverrri, kuului peiton syvyyksistä.
– Ei saatana, Petri ähkäisi ja peitti kasvot käsillään.
Petri heräsi ilman kelloa uuteen päivään viimeistään seitsemältä, kun taas Harria sai yleensä töniä ylös lähempänä puoltapäivää. Tänä päivä oli tietenkin poikkeus, ja Harri oli heti aamusta täydessä vauhdissa.
– Onko kirrrjastotädillä krrrapula, Harri jatkoi ärrää riemukkaasti sorautellen.
– Nyt et aloita tota, Petri sanoi ja repi samalla peittoa päälleen.
– Tähän aikaan aamusta mulla on hereillä vain kaksi aivosolua, ja kun ne törmää, niin esiin putkahtaa Kummeli-hokemia, Harri puolustautui.
– Mitä kello oikein on?
– Vähän vaille kahdeksan. Aivan sairaalloinen aika olla hereillä.
Petri oli kerrankin samaa mieltä, joten he jäivät yhdessä lojumaan sänkyyn. Harri hilasi itsensä aivan Petrin kylkeen kiinni, ja vaikka Petri oli valmiiksi hikinen, painoi hän päänsä kuoppaan Harrin pään ja oikean hartian välissä. Ei kai paluulla platonisempaan arkeen niin kiirettä ollut.
Sarastuksen pehmeä valo paljasti vähitellen Harrin lattialle jättämän vaatekasan, sängynpäätyyn potkitut sukat ja lattialle sängynjalan taakse luiskahtaneen kännykän. Nukkuminen olisi ollut ihanaa, mutta ei enää ottanut onnistuakseen. Petri haki parempaa asentoa ähkien, ja lopulta Harri kampesi itsensä nojaavaan asentoon toisen kyynärvarren päälle.
– Ei tästä taida tulla mitään. Aamiaista?
Ajatus syömisestä tuntui Petristä samaan aikaan sekä loistavalta että ällöttävältä idealta. Päänsäryn tahtiin aaltoileva kuvotus ei innostanut miettimään ruokaa, mutta edellisestä ateriasta oli vierähtänyt useampi tunti ja alkoholiannos.
– En tiedä, onko siellä muuta kuin pari vanhaa sämpylää, jos niistä keksit jotain, Petri mumisi ja toivoi, että olisi osannut varautunut paremmin kankkuseen.
Harri virnisti ilkikurisesti ja nojautui lähemmäs Petriä.
– Eli sä haluat, että mä voitelen sun kuivia kannikoita? Et kai sä vielä niin vanhus ole, ettet itse yllä rasvaamaan?
– Saanko mä jumalauta edes kahvia ennen päivän vitsiparaatia?
Harri huokaisi dramaattisesti, mutta nousi ylös sängystä lähestulkoon hypähtäen. Harri painui vihellellen suihkuun ja pyyhälsi pian takaisin makuuhuoneeseen alasti ja ärsyttävän pirteänä. Hän suuntasi vaatekaapille, kaivoi hyllyltään hieman kulahtaneet varakalsarit ja täydensi asukokonaisuuden Petriltä lainatulla kiertuepaidalla ja verkkareilla.
– Tiedoksi vain, että aamiainen katetaan ruokasalin puolelle. Sulla on armonaikaa yhden happihyppelyn verran ja sit pärähtää kokkailut päälle, Harri komensi ja veti löysästi istuvien housujen nauhat kireälle.
Petri örisi vastaukseksi, mutta kampesi itsensä pystyasentoon.
– No niin, sieltähän se tulee kun vähän potkii, Harri huikkasi väliin ja pakeni ulko-ovesta, ennen kuin Petri ehti reagoida uuteen Kummeli-hyökkäykseen.
Pyytämättä ja yllättäen päin näköä heitetty sketsihokema herätti Petrissä riittävästi närkästystä, että hän jaksoi sen voimin lähteä uudelle retkelle kylpyhuoneeseen. Rutiininomaiset aamutoimet ja viileä suihku auttoivat tuomaan rakennetta vellovaan apatiaan. Kun Petri oli pukeutunut, kerännyt roskat makuuhuoneen lattialta ja viikannut Harrin ryppyisen vaatekasan siistiin pinoon makuuhuoneen nojatuolille, tuoksui keittiössä jo tuore kahvi – ja jokin muu kuin kuivahtanut sämpylä?
Harri oli täydessä vauhdissa lieden ääressä, ja makkarat paistuivat pannulla yhdessä perunoiden ja sipulin kanssa. Kahvi oli jo ehtinyt tippua, pöytään oli katettu appelsiinimehua ja pieniä coctailkurkkuja. Petri istui olohuoneen ruokapöytään hämmentyneenä tarjoiluista, jonka runsaus ei vastannut Petrin muistikuvaa jääkaapin sisällöstä.
– Sulla on taas kaikki mausteet loppu, Harri valitti käännellessään pyttipannua keittokomeron puolella. – Joskus voisit ostaa muutakin kuin suolaa ja mustapippuria.
– Ei muistu koskaan mieleen kaupassa. Mistä sä nämä ruoat taioit? Petri hämmästeli ja kaatoi itselleen lasillisen siunatun viileää appelsiinimehua.
– Salakuljetin ne eilen jääkaappiin kun sä vielä arvoit illan asua. Aamun ateriassa on sit käytetty vegechorizoa, mutta sitä hyvää, mistä ainakin aiemmin tykkäsit.
Harri nappasi pannun ja kaatoi Petrille kahvia sulavasti kuin huippuviiniä tarjoileva sommelier. Hän kaatoi täydennystä omaankin mukiinsa, joka oli keittiön tasolla leikkuulaudan ja munakennon vieressä, ja palasi takaisin kuuman paistinpannun ääreen.
Kuinka kotoisaa, Petri mietti hajamielisesti, vaikka ajatus olikin vähän hassu. Petri oli asunnossaan lähes aina yksin ja tunsi olonsa kotoisaksi itsekseenkin. Työpäivän jälkeen omaan rauhaan palaaminen oli kuin illan viileys tukahduttavan helteisen päivän jälkeen, vaikka kirjastossa oli Petristä mukavaa. Töissä seurallisuusmoottoria joutui vain joskus kellottamaan yli sen, mikä tuntui luonnolliselta, joten sen vastapainoksi oli saatava riittävästi omavalintaista epäsosiaalisuutta. Harri oli ainoa ihminen, joka sai – tai kehtasi – kulkea Petrin luona kuin kotonaan, eikä kai ihme, olihan asunto joskus Harrin koti ollutkin.
Petrin arki koostui pitkälti yhdenmuotoisista palikoista, jotka asettuivat missä tahansa muodostelmassa siistiin järjestykseen. Harri taas tuppasi olemaan kuin rakennussettiin kuulumaton kappale, joka ei koskaan aivan solahtanut Petrin elämän moitteettomasti riveihin. Jos palaset vain olisivat loksahtaneet vaivattomammin yhteen, olisi samasta sängystä herääminen ja yhteinen aamupala voinut olla jotain niin rutiininomaista, ettei sitä olisi edes osannut arvostaa.
Onnellisen tietämättömänä Petrin poukkoilevista ajatuksista Harri pamautti pöytään valmiit lautaselliset pyttipannua, jotka oli kruunattu paistetulla kananmunalla. Kiitollisena rasvaisesta ja suolaisesta aamiaisesta Petri maistoi ruokaa ja totesi sen herkulliseksi. Kun ensimmäinen haarukallinen pysyi alhaalla, uskalsi hän ottaa heti perään toisenkin. Pyttipannua pureskellessa ajatukset eivät varsinaisesti selkiytyneet, mutta mieleen pulpahti eilisillalta mieleen jäänyt kysymys.
– Onko sun mielestä omituista, etten mä vietä aikaa veljieni kanssa muualla kuin Vehmaalla? Petri kysyi.
Harri, joka oli juuri tunkenut suunsa täyteen ruokaa, pohdiskeli asiaa hetken ja nielaisi suunsa tyhjäksi.
– Kun homma toimii ja kaikki on järjestelyyn tyytyväisiä, niin sama se kai on missä veljiäsi näet. Juhlatoimikunnalle ei tullut mieleenkään kutsua niitä paikalle. Olisiko pitänyt?
– Ei ei, vieraslista oli erinomainen. Vaikea edes ajatella, että kukaan niistä olisi ollut mukana. Ethän säkään ole tavannut niistä kuin Peraa joskus harvakseltaan.
– En ole en, Harri vastati lyhyesti ja naputteli kahvikupin reunaa kynnellään. Petri siemaili pelkällä sokerilla höystettyä kahviaan. Pohdintojen langanpäästä oli vaikeaa saada kiinni, mutta uusi ajatus kirkastui siinä hetkessä.
– Voi hemmetti, sitä Marjatta tarkoitti!
Harri vilkaisi Petriä kulmakarva koholla.
– Ei kun tajusin vain yhden jutun, Petri jatkoi. – Ennen sukujuhlia Peran vaimo kysyi, haluaisinko kutsua juhliin ketään sellaista, joka ei heille ole tullut mieleen. Silloin vastasin vain, että kai te nyt tiedätte ketä sinne halutaan, mutta tietenkin Marjatta yritti kautta rantain kysellä, olisinko halunnut tulla seuralaisen kanssa.
– Kyllä mä olisin voinut tulla ilmaista viinaa juomaan.
– Miksi ihmeessä mä olisin sut sinne ottanut mukaan? Petri hämmästeli.
– En mä tiedä, vaikka… koska olen hyvää seuraa?
– Olet toki, mutta nyt olisi aika outo hetki esitellä sut kaikille. Tällaisenaan meidän kuvioita olisi saanut selittää juurta jaksain eikä kukaan varmaan silti olisi tajunnut, miksi yhtäkkiä sain päähäni raahata entisen poikaystävän sukujuhliin.
Harri ei vastannut mitään, mutta tuijotti lautastaan tiiviisti ja nieleskeli ruokaansa vaikean oloisena. Ehkä kankkunen vaivasi Harriakin, sillä tämä jäi lopulta sörkkimään lautasellaan olevaa ruokaa tyytymättömän näköisenä. Keskustelu hiipui hetkeksi, ja Petri keskittyi rouskuttelemaan suoraan purkista ongittuja pikkukurkkuja. Kofeiini ja vatsantäyte tasoittivat oloa, mutta mieltä hiertävä epätäydellisyyden tunne ei jättänyt täysin rauhaan. Väsyneeseen mieleen putkahti toinen, pidempään haudottu ajatus.
– Toivottavasti et ymmärtänyt väärin, etten haluaisi viettää sun kanssa aikaa. Oikeastaan asia on päinvastoin. Olen pitkään miettinyt yhtä juttua, ja toivon ettet heti sano ei.
Pitkin lautasta vaellellut haarukka pysähtyi Harrin lautasella, ja hän kääntyi katsomaan Petriä suoraan silmiin molemmat kulmakarvat koholla. Petri laski oman haarukkansa alas ja henkäisi syvään.
– Pitäisikö meidän aloittaa kuntosalilla käynti yhdessä?
Harri ei selvästi ollut valmistautunut kysymykseen, sillä hän jäi hetkeksi tuijottamaan Petriä sanaakaan sanomatta.
– Ja tämän kysyminen vaati sulta viikkokausien valmistautumisen? Harri viimein totesi.
– Mun piti ensin vakuutella itselleni, että tämä on hyvä idea. Tässä iässä pitäisi viimeistään alkaa huolehtia kunnostaan, Petri selvensi ajatustaan. – Saavutin jo uuden vuosikymmenen ja voin kertoa, että myös painossa on uusi kymmenluku huolestuttavan lähellä. Jos menemme yhdessä !
Ehdotus sai eloa hiljaa annoksensa ääressä istuneeseen Harriin, vaikkei reaktio ollutkaan aivan toivotunlainen.
– Miksi oi miksi et voi saada ihan normaalia viidenkympin kriisiä ja… hommata avoautoa? Siitä olisi mullekin jotain iloa, Harri valitti. – Plus että meidän kuntoiluinnokkuuden tietäen timmit vatsalihakset saa todennäköisesti nopeammin vaikka rukoilemalla. Millaiset sun suhteet yläkertaan nykyään on?
– En Raamatusta suoriltaan muista kertomusta, jossa Herra olisi suonut uskolliselle seuraajalleen kehonrakentajan lihaksiston. Tai en tiedä kuinka kaappi Simson oli, mutta hiukset ainakin olivat pidemmät kuin meistä kummallakaan.
Harri hörähti, muttei selvästikään aikonut jättää kuntosaliajatukselle elintilaa.
– Okei, jos haluat elämäntapamuutoksen, niin aletaan hommiin heti tänään!
Pelkkä ajatus nostatti kylmän hien Petri otsalle.
– Ei kai sentään, aivan hirveä olo.
– Okei, huomenna sitten?
– Lupasin auttaa Ossia tapetoinnissa, en tiedä miten kauan siihen menee.
– Maanantaina?
– Mulla loppuu työt vasta kuudelta, en mä ainakaan heti sen jälkeen jaksa…
Harri mutristi suutaan ja otti tietäväisen ilmeen.
– Ja mä olen reissussa tiistaista perjantaihin, ja sitten onkin jo viikonloppu, ja silloin sun pitää saada ottaa rennosti pitkän työviikon jälkeen. Jo näin lyhyellä otannalla voimme todeta, että yhteisen ajan ja etenkin motivaation löytäminen kuntosaliharjoittelulle on toivoton tehtävä, joten miksi piinata itseämme koko ajatuksella? Kun kuntosalitreenit lopetetaan jo ennen alkuaan, säästyy kummankin päivässä huomattava määrä aikaa muuhun kuin sen vatvomiseen, että pitäisi olla kuntosalilla. Oikeastaan kuntosalilla käymättömyys parantaa kummankin hyvinvointia enemmän kuin itse treeni koskaan!
Tavallisen ihmismielen on mahdotonta keksiä vastaväitteitä, kun ajatusketju on aukottoman looginen. Kenties Harri itsekin koki keskustelun nousseen huippuunsa jo varhain, sillä hän ei kehotuksesta huolimatta jäänyt venyttämään aamiaista brunssiksi. Ovenkolahduksen myötä Harri oli poissa, jättäen jälkeensä vain aterian rippeet ja lainavaatteista koostuvan uuden vaatemytyn lattialle.
Petri jäi pohtimaan loppupäivän suunnitelmia. Hidas aamu ja hyvä ruoka olivat palauttaneet hänet lähestulkoon elävien kirjoihin, ja lopullisen silauksen palautumiselle saisi nukkumalla parin tunnin päiväunet. Ajatus hikisissä lakanoissa pyörimisestä oli sen verran luotaantyöntävä, että Petri kaivoi itsestään hiukan tarmoa ja vaihtoi tilalle uudet vuodevaatteet. Puhtaissa lakanoissa mikään ei muistuttanut entisistä, nykyisistä tai tulevista murheista, ja hyvin nopeasti Petri vajosi häiriöttömään uneen.