Pienestäkin pitää olla kiitollinen, joten Petri päätti olla kiitollinen siitä, että näyttely järjestettiin lämmitetyssä sisätilassa, ovelle johtava tie oli hiekoitettu ja että suurista avajaisista oli helpompi livahtaa ajoissa kotiin kuin intiimistä galleriatilaisuudesta. Myöskään parkkipaikkaa ei tarvinnut etsiä kauan, sillä teollisuushallin edessä oli mukavasti tilaa. Hallin katonrajassa olevista ikkunoista kajasti valoa ja ulos asti kuului vaimeana tasainen basson jytke. Odotettavissa oli siis teknoa tai trancea tai jotain vastaavaa rytmikästä monotoniaa, joita Petri ei osannut erottaa toisistaan.
Petri avasi Pialle hallin suurten taitto-ovien vieressä olevan pienemmän sisäänkäynnin oven, pyysi voimia ja varjelusta illan koetuksiin ja astui itse perässä sisään. Korkeampiin voimiin vetoaminen ei ollut täysin turhaa, sillä musiikki osoittautui teknon sijaan 70-luvun diskoksi, mikä oli hieman siedettävämpi vaihtoehto. Bassokuviot saivat katon ikivanhat loisteputkivalaisimet resonoimaan musiikin tahdissa. Petri oli Harrin puheiden perusteella osannut ennakoida tilan olevan meluisa, mutta oli jättänyt korvatulpat kotiin. Hän arveli, että korvista pilkistävä keltainen muovi antaisi tässä tilanteessa hänestä turhan nuivan kuvan, ja nyt jos koskaan piti olla valloittava ja helposti lähestyttävä.
Pian asenteesta sopi ottaa mallia. Näyttelytila alkoi heti parisataaneliöisen hallin ovelta. Harri oli lyhyen kirjastovierailunsa aikana ehtinyt selittää projektin kaikki vaiheet apurahasta pystytykseen. Yhdeksän taiteilijan ryhmä oli hakenut kunnianhimoista summaa Taidekoti-nimellä kulkevaan projektiin, jossa ”kodin konsepti törmäytettiin perinteiseen ennakko-odotuksiin taidemuseovierailusta”. Petri ei ollut aivan saanut ajatuksesta kiinni, kun Harri vaahtosi taideobjektien ja kodin esineiden resonoinnista, mutta oli kuunnellut selitystä kiltisti ja touhun järkeä kyseenalaistamatta. Vauhdikkaan selityksen perusteella Petri jäi siihen käsitykseen, että perillä odottaisi Ikean mallihuoneita muistuttava kokonaisuus, jossa työpöydän tai hellan tilalla saattoi olla vaikkapa glitterporkkanaa esittävä maalaus tai muovijoulupukki, jonka pään tilalla on poron kallo.
Vaikutelma ei ollut aivan väärä mutta ei aivan oikeakaan. Hallin avoin tila oli pilkottu pienemmiksi huoneiksi messuosastoilta tutuilla liikuteltavilla seinillä, joiden väliin oli jätetty tilaa oviaukoille. Jo aulatilassa kävijälle tuli epätodellinen olo tutuista asioista, jotka tuntuivat olevan väärissä mittasuhteissa. Aulan, tai ehkä pikemminkin eteisen, takaseinällä oli muutamalle jalkineparille mitoitettu kenkäteline, johon oli aseteltu kumisaappaista tehtyjä betonivaloksia. Ainoa toinen asia valkoisella sermiseinällä oli pienenpieni kehystetty valokuva, joka saattoi esittää murmelia tai vaikka kapybaraa, kukapa taiteilijoiden aivotuksista tietäisi. Oikealla puolella olevalle seinälle oli ripustettu pieniä lipastoja, joista pursui esiin osittain purkautuneita villapipoja, silmäpuolia pehmoleluja ja vanhoista CD-levyistä muodostettu vesiputousmainen asetelma.
Pia ripusti takkinsa naulakkoon, joka ei vaikuttanut olevan osa teoskokonaisuutta vaan pelkkä paikka vaatteiden ripustamiselle.
– Mihin ihmeeseen me ollaan tultu? Pia hihkaisi ja kurkki oikealla puolella olevalle olohuonemaiselle alueelle, joka vaikutti olevan avajaisten keskipiste. – Jos koko halli on jaettu huoneiksi, niin täällähän on ihan valtavasti koettavaa!
Petri oli kulkeutunut Harrin mukana niin moneen kummalliseen taidehappeningiin, että valtavat puitteet eivät yksin riittäneet hämmästyttämään häntä. Toteutuksen nähdessään hän pystyi silti paremmin ymmärtämään, miksi Harri, joka ei aina osannut leikkiä nätisti muiden taiteilijoiden kanssa, oli ollut niin innoissaan yhteisnäyttelystä. Jos Petri olisi ollut paikalla pelkästään näyttelyvieraana, olisi hän mielellään kierrellyt Pian kanssa huoneesta huoneeseen ja antautunut taiteen yllätettäväksi.
Diskonjytke oli vaihtunut lennosta örinäheviin, ja Petri pohti, oliko äänimaisema tarkoitettu kuvaamaan taidekotia vai oliko avajaisten kunniaksi haluttu vain luoda takuuvarmasti kaikkia kuulijoita jossain kohtaa iltaa ärsyttävä soittolista. Kaiuttimet oli sijoitettu olohuonetta markkeeraavalle alueelle, joka oli mittasuhteiltaan kuin presidentinlinnan juhlasali. Itsenäisyyspäivän juhlien järjestäminen olisi tosin ollut hankalaa, sillä tilaan oli raahattu vähintään yhden kierrätyskeskuksellisen verran erilaisia sohvia, nojatuoleja, TV-tasoja ja kahvipöytiä. Istuimista ja pöydistä oli muodostettu pieniä kodikkaita ryhmiä, mutta pöydille oli levitelty repaleisia aikakauslehtiä, suoraan pöytään kiinni sulaneita kynttilöitä ja tyhjistä jugurttipurkeista koottuja kaltevia torneja. Petri olisi mielellään tyynnyttänyt mieltään pöytiä siistimällä, mutta arveli siitä tulevan sanomista ja piti näppinsä kurissa.
Taustamusiikki tai sotkuiset pöydät eivät tuntuneet haittaavan Piaa, joka istahti vihreällä sametilla verhoilulle nojatuolille.
– Täällä on telkkarikin taiteellisempi kuin kotona, Pia kailotti saadakseen äänensä kuuluviin ärjyvän laulusolistin kiihkeän tulkinnan alta. – Kanavavalikoima on vaan aika rajoitettu.
Televisiot todella uhmasivat odotuksia, sillä toisin kuin sovinnaisempi sielu olisi voinut ajatella, ei niissä näkynyt liikkuvaa kuvaa. Plasmatelevisioista oli kaivettu sisukset ulos ja mustiin muovikehyksiin oli aseteltu tarkalleen poistetun ruudun kokoisia öljyvärimaalauksia, jotka eivät ainakaan Petrin silmiin vaikuttaneet esittävän muuta kuin värien ja viivojen sekamelskaa.
Samassa huoneen toiselta puolelta kuului metallimusiikin läpi tuttu nauru, ja Petri kääntyi katsomaan ihmisryhmää, joka seisoi supermarketin kassatyöläisiä esittävän mosaiikkiteoksen edessä. Harri seisoi selin, mutta Petri tunnisti tämän jo kaukaa. Harri oli elementissään keskustelun keskipisteenä ja kertoi kädet viuhuen tarinaa, joka sai kaikki paikallaolijat nauramaan. Ehkä Harri tunsi silmät selässään, sillä hän vilkaisi yllättäen tulijoihin päin ja huomasi Petrin. Harri huikkasi hyvästit seurueelleen ja lähti heti kävelemään huoneen toiseen päähän.
Avajaisten kunniaksi Harri oli luopunut nuhjuisista arkivaatteistaan ja panostanut ulkoasuunsa. Aina paikallaan olevien rustolävistysten lisäksi vasemmassa korvanlehdessä roikkui sulkakoru, joka ulottui lähes hartiaan asti. Päivän pukeutumisen teema oli mustaa mustalla. Harri oli valinnut tiukasti istuvan mustan bändipaidan päälle farkkutakin, jonka etumukseen oli kiinnitetty värikkäitä pinssejä. Puoleenväliin sääriä yltävän tekonahkahameen alle hän oli vetänyt tiukasti istuvat legginsit, joiden tumma kangas kimmelsi himmeästi. Petrin oli vaikea olla katsomatta joka askeleella houkuttelevasti kiristyvää lyhyttä hametta, mutta hän otti itseään niskasta kiinni, piti silmänsä Harrin kasvojen tasolla ja mietti tarmokkaasti kaalilaatikkoa.
Myös Pia oli huomannut Harrin, joka harppoi tuttujensa luo tiukasti nyöritetyt maiharit heiluen. Leveästi hymyillen hän halasi vuorotellen Petriä ja nojatuolista noussutta Piaa.
– Ihan mahtavaa, että olette täällä! Harri kailotti täyteen ääneen juuri samalla hetkellä, kun örinähevi loppui kuin seinään ja herkkä panhuilukappale täytti huoneen.
– Tulitteko just vai ehdittekö jo kierrellä? Harri kysyi maltillisemmalla äänenvoimakkuudella. – Mä en ole itsekään ehtinyt tsekata kuin ehkä puolet huoneista, täällä on ihan älyttömästi nähtävää ja koko ajan tulee tuttuja vastaan. Missä muuten se teidän kolmas kirjastotyyppi on, sano nyt, Camilla?
– Ihan äsken saavuttiin, Petri ehti sanoa väliin, kun Harri jo jatkoi iloista hölötystään.
– Ja niin kivaa, että säkin tulit, vaikka mun kutsuni nyt oli mitä oli. Hei, samikset! Harri hihkaisi äkisti ja viittoi Pian hameeseen, joka näköjään oli samanlaista mustaa keinonahkaa.
– Onnittelut loistavasta tyylitajusta, Pia vastasi. – Camilla ei ole täällä, koska sä et tainnut kutsua sitä.
– Olisi se silti voinut tulla! Jos tämmönen kämmi vielä käy, niin jompikumpi ottaa sen aveciksi, Harri vannotti ja johti kutsuvieraitaan pidemmälle olohuoneeseen omistajan elkein. Petri vilkuili muita vieraita, mutta ei nähnyt ketään, jota olisi voinut kuvailla sanoilla blondi adonis. Hän ei ollut ehtinyt nähdä kuvaa Tsygestä, mutta arveli tämän jotakuinkin vastaavan Harrin järjestämän koe-esiintymisen fyysisiä vaatimuksia.
– Onnittelut muuten upeasta näyttelystä! En ole ikinä nähnyt mitään ihan tällaista, Pia hämmästeli. – Pitäisikö tämä paikka kiertää tietyssä järjestyksessä?
– Kiitos kiitos, vaikka ihan koko kunniaa en voi ottaa. Häröpallo Kollektiivin sai tähän poikkeuksellisen paljon rahoitusta ja mä pääsin syömään yhteisestä kulhosta. Suosittelen ehdottomasti kiertämään tilaa sellaisessa järjestyksessä kuin mieli tekee ja palaamaan samaan huoneeseen vaikka parikin kertaa. Mulla on täällä neljä työtä, yritä bongata kaikki!
Pia kysyi teosten tarkempaa sijaintia, ja kun Petri sanoi jäävänsä vielä hetkeksi Harrin seuraan, lähti Pia kulkemaan omia polkujaan.
Osa Harrin riehakkuudesta tuntui sulavan Pian lähdön myötä, ja hetken Petri ja Harri seisoivat vastatusten avajaisvieraiden hälyä ja hissimusiikkimaista panhuiluluritusta kuunnellen. Harri turhautui ensin hiljaisuuteen ja leväytti kasvoilleen kunnon virnistyksen.
– Olisit säkin voinut ensin kierrellä Pian kanssa, mä heti sosialisoin sut itselleni, Harri vitsaili, ja Petri päätti hymyillä takaisin kuin olonsa rennoksi ja mukavaksi tunteva ihminen.
– Ehtiihän tämän vielä katsastaa. Tai onko Tsyge vasta tulossa? Petri kysyi huoletonta sävyä tavoitellen.
– On se täällä, varmaan keittiön puolella juttelemassa tuttujen kanssa.
Petri ja Harri jäivät hetkeksi odottamaan, että toinen ottaisi tilanteesta ohjat, mikä johti toiseen kömpelöön hiljaisuuteen. Illan isännän rooli muistui Harrin mieleen, ja hän tointui toimintakuntoon Petriä nopeammin.
– Niin, keittiöön siis! Siellä saattaa olla vielä booliakin, tosin sen tekemistä seuranneena en voi kehottaa maistamaan sitä. Jotain väärää siinä on, kun banaanilikööriä ja bourbonia kaadetaan samaan astiaan.
Lyhyen siirtymän aikana Petri keskittyi ajattelemaan positiivisesti. Hän oli rehellisesti iloinen Harrin puolesta. Petri ymmärsi hyvin, että toisin kuin hän itse, Harri kaipasi elämäänsä pysyvämpää suhdetta. Petrin oma mukavuudenhalu ei ollut syy toivoa Harrin pysyvän ikuisesti sinkkuna ja saatavilla, ja olihan Petri useasti rukoillut Harrin löytävän elämäänsä onnea. Ei siis syytä valittaa, sitä tuli mitä pyydettiin.
Varsinainen ongelma tilanteessa oli, että Petri ei yleensä ollut lainkaan samalla aaltopituudella kuin Harrin ystävät. Heillä oli joitain tuttuja samoista piireistä, mutta Petri ei olisi hyvällä tahdollakaan voinut väittää yhtäkään Harrin seurustelukumppania edes kaverikseen. Eipä sillä, että hän olisi suurinta osaa tavannutkaan.
Ehkä nyt oli tarjolla mahdollisuus uudenlaiseen tuttavuuteen. Tsygehän oli sirkustaiteilija, varmaan siis rento ja hauska tyyppi. Jos heistä ei Tsygen kanssa parhaita ystäviä tulisikaan, niin ehkä tarpeeksi hyviä kavereita, että silloin tällöin voisi käydä oluella tai syömässä kolmistaan. Petri sai tsempattua itsensä niin positiiviselle mielelle, että lyhyen kävelymatkan aikana hänen ryhtinsä suoristui ainakin parin sentin verran.
Henkinen selkäranka lähti murenemaan käytännössä heti, kun Petri näki miehen, jonka kainaloon Harri itsensä parkkeerasi. Harrilla onnistui poikkeuksetta löytämään komeita poikaystäviä, mutta Tsyge oli aivan omaa luokkaansa. Jos Petri oli nykyään kuin reunoiltaan vähän lohkeillut hymypoikapatsas, oli Tsyge pronssista valettu antiikin kiekonheittäjä. Tämä säteili itsevarmuutta, jota voi olla vain sellaisella nuorella aikuisella, jonka ikä alkaa kakkosella ja jonka keho ei kehittänyt uutta kolotuksen kohdetta joka aamulle. Petri oli tarkka hiuksistaan ja piti aina huolta, että paksut, vaaleat hiussuortuvat olivat tarkassa kuosissa. Tsygen hartiapituiset, kullanvaaleat ja kevyesti laineilevat kutrit saivat Petrin toivomaan, että omalle ohimolle hiipineet harmaat kohdat eivät erottuneet tässä valaistuksessa.
Petri nielaisi ja päätti olla masentumatta heti alkuunsa. Ainakaan hän ei vaikuttaisi kummoiseltakaan kilpailijalta itseään puolta nuoremman kaverin rinnalla. Ehkä tässä olisi alku kauniille ystävyydelle.
Tsyge kääntyi kohti Petriä, katsoi tätä kiireettömästi päästä varpaisiin ja katsoi sitten tätä suoraan silmiin. Ohimenevä välähdys Tsygen silmissä kertoi riittävästi. Petri huokaisi, veti kauniin ystävyyden yli henkiseltä listaltaan ja käveli pariskuntaa kohti valmiiksi lannistuneena.
*************************
Keinotalossa ei ollut sinänsä vaikeaa suunnistaa, mutta kummalliset mittasuhteet ja pysähtymään houkuttelevat yksityiskohdat hidastivat Pian kävelyä. Karmiva lastenhuone, jonka seinälle huonekalujen ja keskelle leikkiä jähmettyneiden lasten ääriviivat olivat ikuistuneet ikään kuin ydinräjähdyksen jäljiltä, sai Pian nopeuttamaan askeliaan, mutta vinksahtaneen vaatehuoneen harvoille henkareille aseteltujen barokinrunsaiden pukineiden yksityiskohdat olisivat ansainneet tuntikausien tarkastelun. Kaikkea ei vain voinut jäädä syynäämään, sillä hän halusi löytää Harrin kaikki teokset.
Harri oli kertonut yhden teoksista löytyvän kylpyhuoneesta, joka oli mittasuhteiltaan ja kalustukseltaan lähes tavallisen kylpyhuoneen kaltainen. Lähempi tarkastelu paljasti lukuisia outoja yksityiskohtia. Kylpyammeen laitaa pitkin kulki tinasta valmistettujen leikkisotilaiden muodostama hautajaissaattue. Sotilaat kantoivat pienessä pehmustetussa arkussa toveriaan, joka oli jähmettynyt ikuiseen taisteluasentoon ase kouraan juotettuna.
Kun pikainen vilkaisu huoneen sisustukseen ei paljastanut videotaidetta, uskaltautui Pia avaamaan peilikaapin oven. Se kannatti, sillä sisältä löytyi virtajohtoon kiinni lukittu tabletti, jossa pyöri äänetön videoteos. Pia katsoi kummastuneena, kun aina uudelle valkoiselle pinnalle viskottiin erivärisiä nesteitä. Terveyssidemainoksensininen neste lensi ilmeisesti pystysuoralle, liukkaalle pinnalle ja norui välittömästi alas, kun taas vanukasmaisen kiinteä ruskea hyhmä valui tuskallisen hitaasti ruudun vasemmasta yläkulmasta kohti oikeaa alakulmaa. Valkoinen pinta oli joka kerta näennäisesti samanlainen, ja vasta siihen osuvat aineet naksauttivat varjottoman tason oikeaan asentoon.
Pia oli syventynyt katsomaan näkymättömän toimijan viskomia nesteitä, eikä huomannut kylpyhuoneeseen tullutta ihmistä, ennen kuin tämä puhkesi puhumaan.
– Hyvin löydetty! Katoin että harva on uskaltanut availla ovia, vaikka täällä kannattaisi tutkia joka nurkka.
Pia vilkaisi nopeasti puhujaa, ja jäi saman tien katsomaan tätä hiukan huolellisemmin. Nuori mies, jolla oli ystävällinen hymy ja leveät hartiat, seisoi sermien välisessä oviaukossa. Pia hymyili takaisin, ja mies uskaltautui tästä rohkaistuneena Pian viereen peilikaapin luokse.
– Täytyy myöntää, että mä löysin tämän itse taiteilijalta saadun vinkin perusteella. Onko täällä myös sun teoksia? Pia kysyi.
– Autoin mä muutaman työn saamisessa paikoilleen, mutta en sen perusteella kehtaa julistaa itseäni taiteilijaksi. Mä edustan tekniikkaa, autoin valaistuksessa ja kaikessa, missä nyt apua tarvittiin. Voin ylpeänä kertoa, että pystytin tän kylppärin seinät ja rullasin kylpyammeen ihan ilman apua takaseinälle.
Pia oli tarttunut Harrin avajaiskutsuun innokkaasti, osittain siksi, että kutsu oli loistava tekosyy lähteä yksin taidenäyttelyyn, osittain siksi, että Pia halusi maistaa vapaata taiteilijaelämää edes sijaiskokijana. Itselleen hän oli valmis myöntämään, että hempeän vaaleanpunaisen neulepuseron pariksi oli valikoitunut tekonahkahame sillä taka-ajatuksella, että avajaisista saattaisi löytää myös vapaata taiteilijaseuraa. Esitysteknikon työ oli Pian kirjoissa tarpeeksi luovaa, että Pia katsoi nykyisen seuran täyttävän kriteerit.
– Mä en ole tehnyt täällä sitäkään vähää, joten lämmin kiitos vaivannäöstä. Tulin tänne tutun taiteilijan kutsumana ja ajattelin kiittää etsimällä hänen työnsä täältä.
– Muita videojuttuja vai? Autoin ainakin yhden videoprojektorin kiinnittämisessä makuuhuoneeseen, voin viedä sut sinne, jos haluat.
Pia mutristi huuliaan näennäisen paheksuvasti. – Sori, mutta mä en lähde makkarin puolelle ennen kuin tiedän seuralaisestani vähintään nimen.
Pieni kiusoittelu sai keskustelukumppanin punastumaan viehättävästi muttei menemään tuppisuuksi.
– Hyvin suoraselkäinen periaate. Mä olen Kerkko. Entä onko sulla tapana myös kertoa oma nimesi ennen makuuhuoneeseen suuntaamista vai onko sen tarkoitus olla mysteeri?
Pia naurahti ääneen. – Ei ole salaisuus, mä olen Pia.
– Kiva tavata! Josko sitten sopii näyttää tietä, vai vieläkö edellinen video oli kesken?
Pia jätti peilikaapin oven hieman raolleen vinkiksi seuraavalle kävijälle ja lähti seuraamaan Kerkkoa mieli odotusta täynnä.
Homma ei sujunut lainkaan niin kuin Harri oli toivonut. Itse asiassa tilanne oli lähtenyt viiraamaan vituilleen heti alusta lähtien. Harri luotti siihen, että Petri käyttäytyisi esimerkillisesti, mutta pelkäsi samalla tämän menevän uudesta tilanteesta niin jumiin, että keskustelu simahtaisi heti alkuunsa. Hyvillä puheenlahjoilla siunattu Harri arveli voivansa pitää keskustelua yllä vaikka kolmen ihmisen edestä, mutta Tsyge oli illan villi kortti.
Harri oli heti alussa kertonut Tsygelle avoimesti säädöstään Petrin kanssa, eikä aihe ollut herättänyt Tsygessä sen suurempia tunteita. Uuden parisuhdevaihteen myötä Harri oli huomannut Tsygen muuttuvan innottomaksi ja etäiseksi aina, kun Petri tuli puheeksi. Ihan ymmärrettävää, sillä Tsygeä varmaankin jännitti tutustua entiseen kumppaniin, jonka kanssa Harrilla oli niin läheiset välit.
Siksi oli tuntunut hyvältä ajatukselta tuoda eksä ja nyksä mahdollisimman pian samaan tilaan. Petrin tutustuttaminen uusiin ihmisiin tuntui välillä siltä kuin olisi yrittänyt sekoittaa rypsiöljyä veteen, mutta Harri halusi uskoa tämän kerran olevan menestys. Siksi Harri selitti Tsygelle juurta jaksain ja useaan otteeseen, miten tärkeä tämä tapaaminen hänelle oli, mistä aiheista keskustelua kannattaisi välttää ja mitä taas ottaa esiin. Tsyge ei juuri kommentoinut Harrin vuodatuksia, vaan lähinnä mjootteli ja ahatteli vastaukseksi.
Petrin ja Tsygen ensitapaaminen oli täydellinen osoitus siitä, että huolella valetut perustukset eivät aina estäneet taloa romahtamasta.
Ensimmäiset viisi sekuntia sujuivat oikein hyvin. Harri esitteli Tsygen Petrille ja toisin päin, ja sen jälkeen kukaan ei ollut sanonut yhtään mitään. Tutussakin seurassa harvasanainen Petri oli onneksi päättänyt pistää keskustelumielessä parastaan ja lähti liikkeelle varmalla perusavauksella.
– Hauska viimein tavata kasvotusten. Nimi on tullut Harrin puheista tutuksi, mutta en muuten tiedä susta paljoakaan.
Tsyge katsoi Petriä kuin aurinkoon unohtunutta silakkapakettia.
– Mjoo. Mä kyllä olen kuullut susta. Paljon.
Harri nappasi Tsygen käsipuoleensa ja virnuili poikaystävälleen niin kireästi, että ilme muistutti enemmän irvistystä.
– No niin, sittenhän sulla on Petelle paljon kerrottavaa, että olette tasoissa. Muistat varmaan mitä puhuttiin aiemmin siitä, että Pete on mulle tosi tärkeä tyyppi ja olisi ihan mahtavaa, että te tulisitte toimeen keskenänne? Harri sopotti ja katsoi Tsygeä anovasti.
Epätoivo paistoi selvästi sanoista läpi, sillä Tsyge hengitti kertaalleen pitkään ja kääntyi takaisin Petriin päin.
– Kiva tavata. Harri puhuu susta lähinnä hyvää, mihin mä en kaikista entisistäni kykenisi, Tsyge jatkoi.
Petri oli selvästi valmis tarttumaan mihin tahansa tarjottuun oljenkorteen ja Harrin iloksi rohkaistui jatkamaan juttua.
– Mäkin olen poikkeustapaus! Ei Harri mun tietääkseni kenenkään muun eksänsä kanssa ole puheväleissä, vaikka suhde olisi alkuun ollut miten täydellinen, Petri möläytti, ja Harri toivoi tämän tukkivan turpansa ja vähän äkkiä.
Harri tunsi, miten Tsygen lihakset jännittyivät ohuen puuvillapaidan alla.
– Niin, sähän ilmeisesti ollut kuvioissa jo ikuisuuden. Autatko mua vähän aikajanan luomisessa? Jos sä olit kolkyt kun tapasitte, niin miten te olette voineet alkaa seurustella? Tsyge kysyi.
Petri ei selvästikään hahmottanut, mitä Tsyge kysymyksellä haki.
– No siis, tavattiin Harrin kanssa baarissa, ja siitä sitten päädyttiin yhteen. Ei kai siinä mitään niin erikoista, Petri takelteli.
Tsyge soi Petrille ilottoman hymyn.
– Harri oli siis ihan baari-ikäinen? Lähinnä ihmettelin, kun Harri on vasta nelkytyksi, ja näin nopealla vilkaisulla voisi ajatella teillä olevan aika runsaastikin ikäeroa, Tsyge huomautti ja katsoi Petriä päästä varpaisiin hyvin, hyvin hitaasti.
Harri tunsi olonsa tuuliviiriksi, sillä nyt hän olisi kovasti toivonut, että Petri olisi saanut purettua tilanteen jollain rennolla huomautuksella omasta iästään. Kun ihmettä ei tapahtunut, päätti Harri tarttua toimeen.
– Älä sano noin, mulle tulee vanha olo! Meillä kahdellahan on enemmän ikäeroa kuin mulla ja Petellä, eikä se ole mitään haitannut, Harri huomautti Tsygelle ja hilasi itsensä aivan tämän kylkeen kiinni.
– Sulla onkin luovan ihmisen ikinuori mieli, Tsyge vastasi ja tarttui Harria omistavasti lanteilta vahvistaakseen reviirinsä rajat. Petri ei osoittanut haastamisen merkkejä, ja Harri huomasi Tsygen rentoutuvan hiukan.
Petrikin toipui tarpeeksi puhekykyiseksi, jotta kolmikko pystyi pinnalliseen ja piinalliseen jutusteluun. Aiheiksi nousivat muun muassa sirkusalan työtilanne (”onko se samanlaista apurahojen metsästystä kuin kuvataide vai onko teidän alalla ihan oikeita töitä tarjolla?”), säännöllisen kuntoilun merkitys (”en tajua, miten joku voi päästää itsensä aivan totaalisesti lösähtämään iän myötä”), maailmanpolitiikan vaikutus yhteiskuntaan (”itse ajattelen ajankohtaisten aiheiden seuraamisen olevan yleissivistystä, mutta eihän kaikilla tietenkään ole aikaa lukea lehtiä”) ja laatuoluiden saatavuus (”mun mielestä se, että väittää harrastavansa oluita on lähinnä ohut tekosyy tissutella silloin kun huvittaa”).
Harrin helpotukseksi keskustelu loppui, kun Tsyge väitti luvanneensa moikata erästä ystäväänsä ennen kuin tämä lähtisi avajaisista kotiin. Petrille tuli samalla hetkellä valtava kiire päästä tutustumaan näyttelyyn. Petri ja Tsyge sanoivat toisilleen jäykät hyvästit ja lupasivat etsiä Harrin käsiinsä myöhemmin.
Harri jäi seisomaan itsekseen keittiöön. Tilan keskelle oli asetettu iso peilipintainen kuutio, jonka päällä oli lähes tyhjä boolimalja ja muutama ruskea pahvimuki. Harri nappasi niistä yhden ja kallisti maljan pohjalta viimeiset litkut. Ei näin pienellä määrällä saisi muistiaan menemään, mutta ehkä se auttaisi huuhtomaan pois ensitapaamisesta jääneen pahan maun.
**************************
Ilman Kerkon apua toinen teos olisi saattanut jäädä löytämättä. Makuuhuonetta esittävässä tilassa oli valtava vuode, jonka neljän kulmapylvään päälle ja ympärille oli laskostettu paksuja samettikankaita. Kerkko raotti verhoa, kumarsi Pialle kevyesti ja viittoi tätä kiipeämään sängylle. Koko tilanne oli Piasta absurdi, joten hän potkaisi korkkarit jalastaan ja kiipesi hihitellen sijaamattomalle patjalle. Vilkaisu ylös paljasti, että Harrin videotyö oli heijastettu kattoon viritetylle valkokankaalle.
Verhoa pitelevä Kerkko ei selvästi ollut aivan varma, mitä häneltä seuraavaksi odotettiin. Pia päätti päästää hänet pälkähästä ja taputti tyhjää kohtaa vierellään.
– Mahtuu tänne toinenkin, vai haluatko jäädä mieluummin kunniavartioon? hän kiusoitteli. – Täällä on näköjään kahdet kuulokkeetkin, mutta sen kai tiesit, kun autoit rakentamisessa.
Pia teki Kerkolle tilaa ujuttautumalla sängyn oikealle laidalle. Harteikas mies koetti asetella itseään sängylle niin, ettei olisi vahingossakaan töninyt Piaa, mikä tuntui toisaalta turhalta sievistelyltä ja toisaalta antoi Kerkosta hyvin suoraselkäisen kuvan. Kahdelle matalalle vaahtomuovityynylle oli aseteltu kuulokkeet, jotka he laittoivat korvilleen.
– … piiloutuu päivisin, mutta öisin se aktivoituu. Kätköpaikoistaan huonekalujen uumenista ja jalkalistojen raoista se ilmestyy paikalle ääneti, asettuu iholle ja alkaa imeä verta. Uhrin iho kutisee, ja kookkaat jonossa olevat puremajäljet saattavat kohota turvonneiksi paukamiksi. Kun lude kerran on pesiytynyt huonekaluun, kuten vanhaan sohvaan tai esimerkiksi sängyn pehmeän patjakerroksen väliin, on sen häätäminen omin voimin lähes mahdotonta, rauhallinen naisääni kertoi.
Sängyn katossa näkyi makrokuvaa kahdesta litteäperäisestä, ruskeasta luteesta, jotka vaelsivat lähellä videolla esiintyvän ihmisen hiusrajaa. Uskomatonta tahdonvoimaa osoittaen Pia ei heti alkanut raapia omaa niskaansa, jota oli alkanut kihelmöidä. Kohtaus vaihtui, ja lempeä-ääninen juontaja jatkoi puhettaan.
– Jokaisessa meissä elää lukemattomia talipunkkeja, jotka eivät yleensä aiheuta oireita. Ihmisestä toiseen tarttuva syyhypunkki taas aiheuttaa nimensä mukaan voimakasta kutinaa, ja mikroskooppisesta koostaan huolimatta se jättää ihoon koholla olevia punkinkäytäviä, jotka erottuvat usein erityisen selkeästi sormiväleissä ja ranteissa. Paljaalla silmällä katsottuna syyhypunkki saattaa näkyä käytävänsä suulla pienenä mustana pisteenä, mutta mikroskoopilla tarkasteltuna sen jaokkeettomasta vartalosta ja syömiseen erikoistuneista leukakoukuista saa paljon paremman kuvan.
Kamera zoomasi piinallisen hitaasti punaiseen ja tulehtuneen näköiseen ranteeseen, jossa erottui aivan selvästi useita äänen kuvailemia käytäviä. Käytävän suulle tultaessa kuva ranteesta sumeni ja yhdistyi mikroskoopin lasilla nytkivään lasimaiseen punkkiin.
– Syyhypunkki tarttuu helpoiten läheisessä ihokontaktissa, mutta syyhyn voi saada myös esimerkiksi syyhyä sairastavan vaatteista tai lakanoista, joilla sairastunut on juuri maannut. Punkkinaaras voi elää kehon ulkopuolella lähes kaksi päivää, joten sillä on runsaasti aikaa piiloutua pehmeään kankaaseen ja oikean hetken tullen nousta sopivan isäntäeläimen, syyhypunkin tapauksessa ihmisen, iholle.
Selkää alkoi yhtäkkiä kutittaa vietävästi. Vaikka Pia yritti kaikkensa taistella mielikuvia vastaan, oli ajatusta iholle kiipeävistä loisista vaikea karistaa. Pia vilkaisi vieressään makaavaa Kerkkoa, joka rapsutteli ajatuksissaan käsivarttaan.
Liian monilla huonoilla nettituttavuustreffeillä käynyt Pia oli oppinut vaistoamaan hyvin nopeasti, voisiko kohtaamisesta leimahtaa liekki vai oliko tapaaminen kuin sytkäri, jonka kivi oli jo valmiiksi raavittu loppuun. Vaikka Harrin loisvideon katsominen oli omiaan tappamaan kipinän, joka lähes tuntemattoman ihmisen kanssa sängyssä makoilusta voisi normaalisti syntyä, oli Kerkossa silti jotain sytyttävää.
Seuraavana esittelyvuorossa olisi ollut päätäi, mutta Pia ei enää kestänyt uusia haamukutinoita. Kerkko huomasi Pian ottavan kuulokkeet korviltaan ja teki itse saman perässä. Mies kierähti yhdellä sulavalla liikkeellä sängystä ylös ja oli muutamassa sekunnissa taas pitelemässä samettiverhoa auki. Pia suoristi vinksalleen menneet silmälasinsa ja kapusi sängynlaidalla istumaan.
– Susta en tiedä, mutta tuon videon jälkeen en pysty istumaan kaverin luona sohvallekaan ilman, että käyn sen ensin suurennuslasin kanssa läpi, Pia vitsaili korkokenkäänsä kurkotellessaan. – Saati sitten nukkumaan hotellihuoneessa!
– Ja tuohon sänkyyn en uudestaan kapua, Kerkko myönteli ja ojensi Pialle toisen kengistä, joka oli vierähtänyt juuri Pian käden ulottumattomiin.
– Uskaltaisitko tulla istumaan pehmustamattomalle penkille puutarhaan? Kerkko jatkoi. – Se on peremmällä hallissa. Ei siellä eläviä kasveja ole, mutta muovisia sitäkin enemmän, ja kajareista kuuluu hyttysten ininää.
Pia ei ehtinyt vastata ehdotukseen mitään, kun Petri käveli huoneeseen. Vaikka Pia ja Kerkko olivat varsin siveän välimatkan päässä toisistaan ja kumpikin täysin vaatetettuja, tunsi Pia jostain syystä nolostuvansa sängyn laidalla istuskelusta. Petri hymyili kohteliaasti Kerkolle ja puhutteli Piaa.
– No, onko taidekokemus ollut hauska? Löysitkö Harrin teoksia?
– Juu, yhtä voi katsella tässä sängyssä maaten, haluatko kömpiä katsomaan?
– Se on varmaan se ötökkäjuttu? Ei kiitos, muuten loppuilta kotona sujuu patjan kääntöpuolta syynäten. Mietin, että voisin tehdä jo lähtöä, mutta jos sä haluat kierrellä…
Kerkko katsoi Piaa kysyvästi, joten Pia esitteli Petrin ja selitti heidän kyytijärjestelynsä. Kerkon ilme kirkastui.
– Mulla ei ole mikään kiire, mä voin heittää sut kotiin, jos haluat jäädä! Tai siis, jos voin auttaa, niin mielelläni… autan, Kerkko takelteli ehdotuksensa loppuun.
Pia vilkaisi Petriä, joka tosiaan näytti voimattomalta. – Kiitos, mä otan mielelläni kyytitarjouksen vastaan. Mene nyt ihmeessä kotiin, Petri, et kai sä ole kipeäksi tulossa?
– Ei tässä mitään, eiköhän me huomenna töissä nähdä. Mukavaa iltaa.
Vaikka muutos käytöksessä mietitytti, ei sitä ollut nyt aikaa jäädä pohtimaan. Rohkaistunut Kerkko tarjosi Pialle käsivarttaan puoliksi vitsillään, ja Pia nojautui siihen nauraen. Kun he kävelivät käsikynkkää kohti elotonta puutarhaa, tunsi Pia oman olonsa virkeämmäksi kuin aikoihin.