Viittä yli kolme henkilökunnan tietokoneet päättivät vetää itsensä tilttiin. Camilla ja Pia suorittivat nopean vianselvityksen ja päättelivät, että ”ei pelitä” oli todennäköisin syy ongelmaan. Kun edes virtajohdon repiminen seinästä ei saanut tietokoneita nollautumaan, ei auttanut muukaan kuin ottaa yhteys helpdeskiin ja odottaa takaisinsoittoa ritarilta kiiltävässä IT-haarniskassaan.
Asiakastietokoneet, lainaus ja palautus toimivat onneksi normaalisti. Muutama kävijä joutui kärsimään tilanteesta, ainakin lapsensa sakkomaksutilannetta kysynyt isä ja unohtunutta PIN-koodiaan vaihtamaan tullut eläkeläinen. Camilla oli erittäin tyytyväinen siihen, että Pia otti tilanteen haltuun. Kun ongelma johtunut omasta sähläämisestä, ei Pialla ollut kiirettä pois tiskin äärestä. Sen sijaan tämä pahoitteli tilannetta niin sydämellisesti, että asiakkaat vaikuttivat lopulta olevan enemmän pahoillaan Pian epäonnisesta työpäivästä kuin vaillinaiseksi jääneestä palvelusta.
Pia selvästi tiesi, mitä oli tekemässä, joten Camilla jäi suosiolla soittamaan kakkosviulua. Ollakseen edes jotenkin hyödyksi hän meni tarkistamaan, oliko takahuoneessa jotain hyllytettävää. Kirjakärryssä oli vain pari palautusta valmiina, joten Camilla katsoi, olisiko työtilassa muuta tehtävää. Työpisteet olivat – oletettavasti Petrin jäljiltä – niin siistissä kunnossa, että kuulakärkikynätkin olivat ojennuksessa. Camilla ei jaksanut keksiä tikusta asiaan, vaan nappasi hyllytettävät kirjat mukaansa ja palasi salin puolelle.
Pia seisoi edelleen samassa paikassa tiskin takana, sillä kukaan kukaan paikallaolijoista ei vaikuttanut juuri olevan avuntarpeessa. Asiakaspäätteillä kaksi Camillalle tuntematonta kieltä puhuvaa henkilöä selvitteli asiaa, joka saattoi liittyä Kelaan tai veroihin tai muihin elämän varjopuoliin. Avustaja työnsi pyörätuolissa olevaa miestä hitaasti eteenpäin kaunokirjallisuushyllyjen lomassa, ja tuolissa istuva asiakas valikoi teoksia sylissään olevaan koriin. Pienen nuortenosaston nojatuoleissa lojui kikattelevia teinejä, jotka ottivat kännyköillään kuvia lehtienlukupisteeltä haetusta animelehdestä. Camilla pysähtyi hetkeksi Pian viereen.
– Onneksi tekniset murheet eivät pysäytä koko kirjastoa, Camilla mietti ääneen. – Käyn hyllyttämässä nämä kirjat, mutta sen jälkeen onkin vähän vaikeampi jatkaa kesken olevia töitä. Olisipa ihanaa käyttää loput työvuorosta vaikka laisk–
– Lastenosaston nostojen suunnitteluun, Pia hihkaisi päälle. – Loistava idea! Olen vaikka miten pitkään halunnut laittaa esille lastenkirjoja ja niistä tehtyjä elokuvia. Etenkin sellaisia, joissa alkuperäinen teos on nykylasten näkökulmasta aivan muinainen. Tosin siihen ei kovin vanhaa kirjaa tarvita, Harry Potteritkin ovat monen mielestä ikiaikaisia taruteoksia.
Camillan mielestä sataprosenttiselle suorittamiselle oli tarvetta vain hyvin harvoin, etenkin jos elämä antoi mahdollisuuden ottaa rennommin. Camillan työlistalla olisi ollut hyllyillä liian pitkään viipyneiden teosten etsiminen ja niiden laittaminen kiertoon muihin Turun kirjastoihin, mutta työhön ei voinut ryhtyä ilman pääsyä kirjastojärjestelmään. Tämän sai Camillan mielestä tulkita universumin luvaksi seisoskella tietokoneen ääressä päivittelemässä tietotekniikan vaikeuksia. Pian innokkuus oli kiusallinen muistutus siitä, että kaikki eivät ottaneet työelämää yhtä löysin rantein.
Pia kurkkasi takanaan roikkuvaa seinäkelloa ja mutristi suutaan.
– Kovin pitkälle ei tänään ehditä, ainakaan yhdessä. Elisa pitää hakea tänään ajoissa hoidosta. Ollaan menossa pitkästä aikaa kampaajalle, ja Elisan tietäen pelkästään tuoliin istuttaminen vie vartin. Toinen vartti menee siihen, että vakuutellaan kampaajan kanssa, etteivät sakset ihan varmana leikkaa korvaa irti, kolmas vartti leikkaamiseen, ja vasta sitten kampaaja leikkaa mun kaksihaaraiset. Kaikki pitäisi olla hoidettuna ennen kuin lapsella alkaa freegym kuudelta, ja jos me ollaan sieltä pahasti myöhässä, niin en ehdi käydä kaupassa Elisan tunnin aikana.
– Onpa… hyvin optimoitua, Camilla totesi ja mietti, oliko Pia kalenteroinut vessatauotkin ja mitä tapahtuisi, jos aikataulu pettäisi juuri niiden kohdalla. Pidätellä piti ilmeisesti iltaan asti, sillä Pia jatkoi päivän aikataulun läpikäyntiä.
– Jotenkin pitäisi myös suostutella Elisa nukkumaan ajoissa, sillä ajattelin tehdä loppuviikon ruokia, sosekeiton ja ehkä jonkin laatikon. Täytyykin muuten laittaa kännykkään muistutus junalipuista, suunniteltiin pääsiäiseksi reissua Ouluun mun isän luo ja maanantain paluujunaan ei varmasti saa vierekkäisiä paikkoja, jos on liian myöhään liikkeellä.
Camillasta Pian aikataulu – ja ylipäänsä illan sisältö – kuulosti hengästyttävältä, ja myös hyvin aikuiselta. Hän itse oli miettinyt, olisiko liian vaivalloista yrittää ehtiä Kauppahalliin ostamaan Ollin lempileivoksia vai pitäisikö vain napata lähikaupan valikoimasta pari voisilmäpullaa.
– Miten jaksat viikosta toiseen tuollaista tahtia? Camilla ihmetteli.
Pia vaikutti hetken hämmentyneeltä kysymyksestä.
– Ihan normiarkea tämä meillä on. Mutta syyllisyydentunto ja suorittajaluonne tietty motivoivat. Haluaisin Elisalle täysipainoisen ja hyvän lapsuuden, eikä se ilman vaivannäköä synny.
”Suorittajaluonne” ei ollut sana, jolla Camilla olisi koskaan kuvaillut itseään. Kolmenkymmenen ikävuoden maaginen raja oli mennyt rikki kolme vuotta sitten, jolloin Camilla oli palannut Suomeen, ja jo silloin ”ikäloppu” oli tuntunut kuvaavammalta. Pian seurassa oli erityisen helppoa tuntea itsensä vanhaksi. Camilla oli kuvitellut, että he olivat samanikäisiä, mutta Pia olikin häntä kuusi vuotta nuorempi.
– Mutta en sano, etteikö höllääminen tekisi välillä hyvää, Pia jatkoi äitiyspohdintojaan. – En halua myöskään, että Elisa muistaa lapsuudestaan vain stressipallon mutsin, jonka kanssa käytiin kaikkialla minuuttiaikataulussa. Tuntuu vain, että ilman kunnon suunnittelua elämä leviää käsiin, ja se vasta stressaavaa onkin. Ainakin rutiineista saa turvaa.
– Itse olen vieläkin niin kakara, että en ikinä saisi pidettyä omaa lasta hengissä. Minulla taisi jäädä joku kehitysvaihe pois, kun vieläkin odotan kasvavani aikuiseksi.
– Mä luulen, että aikuisuus on myytti. Ihan tasaisin väliajoin tekisi mieli vain syöttää itselle ja lapselle pelkkiä valmislihapullia ja ranskalaisia, jättää päiväkodin paimenkirjeet lukematta ja antaa lapsen hoitaa päivän liikunta sohvalla kiipeilemällä samalla kun itse syö sipsejä nojatuolissa.
Camillasta tämä vaihtoehto ei kuulostanut kovin pahalta, mutta hän ei viitsinyt sanoa sitä ääneen. Viisaampaa olisi ottaa työkavereista vaikutteita ja laittaa oman elämän tukiranka kuntoon. Pian inspiroimana Camilla päätti, että heidän olisi aika keskustella Ollin kanssa taloudenpidon perusasioista. Ainakin tavallisimmista kotitöistä voisi tehdä listan, jotta he eivät enää uudestaan päätyisi syömään kotiinkuljetettua ruokaa muovihaarukoilla vain siksi, ettei kumpikaan ei ollut vaivautunut kauppaan tai tiskaamaan.