Vihreän veran shakki oli hyvää ajanvietettä itsekseenkin katsottuna, mutta terävien pelianalyysien laukominen yksin olohuoneessa lähenteli Petristä mökkihöperyyttä. Pelien reaaliaikainen perkaaminen Harrin kanssa oli muodostunut viime vuosina niin pinttyneeksi tavaksi, että hän oli monta kertaa jo avaamassa suunsa ennen kuin muisti kanssakommentaattorinsa viettävän iltaa muualla, todennäköisesti Tsygen seurassa. Olisihan hän urheiluhengen nimissä voinut kutsua sekä Harrin että Tsygen kyläilemään, mutta totesi seinille puhumisen voittavan väkinäisen smalltalkin.
Harmikseen Petri ei ollut suoriltaan keksinyt uutta seuralaista pelien katseluun. Veljien kanssa tuli joskus seurattua isoja yleisurheilutapahtumia tai hiihtoa, mutta Petri oli heistä ainoana hurahtanut jalkapalloon. Ossi olisi varmasti mielellään tullut nauttimaan omasta ajasta Petrin luokse, tosin se olisi vaatinut merkintää perhekalenteriin vähintään kuukautta etukäteen. Otteluiden katsominen Ossin luona taas oli hankalaa, sillä jollain lapsista oli varmasti pipo hukassa, tarvetta kyydille kaverin luokse tai kova hinku päästä pleikkarille pelaamaan.
Muut mahdolliset kisakatsomon jäsenet asuivat joko liian kaukana tai piittasivat pallopeleistä aivan liian vähän. Petri pystyi kuvittelemaan, miten pöyristynyt Rafael olisi ollut jo pelkästään ehdotuksesta toljottaa jotain niin epäesteettistä ja typerää kuin jalkapallo. Harrissa yhdistyivät aito into lajiin, joustavat aikataulut ja hyvä seura tavalla, joka ei näköjään ollut helposti korvattavissa.
Viisikymmenvuotisjuhlien jälkeen vaivannut kummallinen jossittelu oli lähes unohtunut vuodenvaihteeseen mennessä, mutta Harrin parisuhteuduttua Petri huomasi jälleen pohtivansa elämänvalintojaan, etenkin Harriin liittyviä. Harri oli henkilökohtaisesti vastuussa Petrin koko vakituisten miessuhteiden historiasta, mikä oli tässä kohtaa elämää hämmentävä ajatus. Vaikka asiaa miten väänteli, oli Petrin pakko myöntää, että muutamaa viikon tai kahden mittaista tapailujaksoa muiden miesten kanssa ei voinut laskea seurusteluksi, ei edes vanhan liiton mittapuulla.
Mitään surkuteltavaa asiassa ei ollut, sillä vakituiseen suhteeseen Petrillä ei ollut hinkuakaan. Harrin kanssa tehdyn sopimuksen myötä hän oli vain ehtinyt tottua siihen, että Harri oli saatavilla aina, kun seuranpuute vaivasi, oli se sitten mitä laatua tahansa. Tottumuksista oli vaikeaa opetella pois, ja mitä vanhempi tapa, niin sitä jyrkempi oppimiskäyrä. Petrin luotto omaan tahdonvoimaan oli silti vankka, sillä olihan hän esimerkiksi onnistunut aikoinaan lopettamaan tupakanpolton kertalaakista. Selkeä osoitus mielenlujuudesta ja kyvystä keksiä itsensä uudelleen.
Tosin kun asiaa tarkemmin mietti, niin eikös tupakkalakko ollut johtunut siitä, että hän oli ensimmäistä kertaa Harrista erottuaan tehnyt elämänsä suurimman elämäntaparemontin puhtaasta näyttämisen halusta? Petri oli onnistunut tavoitteessaan jopa yli odotusten, ja se taisikin olla viimeinen kerta, kun hänellä oli ollut selvästi erottuvat vatsalihakset.
Ja se oli tosiaan ollut vasta ensimmäinen kerta. Harrin pitäminen käsivarren mitan päässä oli vaikeampaa kuin nikotiininhimon päihittäminen, sillä ensimmäisen jälkeen oli tullut… no, muutama muukin kerta. Joku vähän järkevämpi olisi viimeistään kakkoskierroksella päätellyt, ettei samaan vuoristorataan kannata nousta, jos kyydissä tulee huono olo. Toisaalta saattoi olla, että jokainen kerta oli mennyt juuri niin kuin oli tarkoitettu, sillä kaikista riidoista, sydänsuruista ja jopa mustan vihan hetkistä jäljelle oli jäänyt lopulta Petrin elämän tärkein itse valittu ihmissuhde. Siitä oli syytä olla kiitollinen, sillä vastaavaa ei kaikille suotu.
Seuranpuutteen sureminen oli erityisen typerää senkin vuoksi, että Harri-kierrosten välillä oli huvipuistossa oli riittänyt muitakin laitteita kokeiltavaksi. Ajan myötä puhelimen muistiin oli kertynyt numeroita ihmisiltä, joille saattoi ehdottaa huvittelua silloin tällöin. Mutta milloin oli viimeinen kerta, kun Petri oli soittanut heistä kenellekään?
Nyt sai riittää vanhojen vatvominen. Harri oli nyt ystävä ilman etuja, mikä oli todennäköisesti kummankin kannalta terve ratkaisu. Ja jos halusi saada tilalle muuta seuraa, jalkapallon katsomiseen tai muuten, oli parasta ottaa puhelin kauniiseen käteen ja alkaa soitella. Leverkusenin ja Dortmundin matsi oli muutenkin melko surkeaa katsottavaa ja muistutti shakin sijaan lähinnä Kimbleä.
Petri selasi kännykälleen tallennettuja yhteystietoja. Nopean perkaamisen perusteella luettelosta löytyi viisi ihmistä, jotka olivat varmasti hyvää seuraa ja asuivat tarpeeksi lähellä. Jalkapallo ei kaikkia kiinnostanut, mutta väliäkö hällä, ajatukset olivat jo lähteneet eri suuntaan.
Petri tiesi, että nykyaikana oli lähes rikollista soittaa ihmisille tekstaamisen sijaan, mutta hänestä pelkkien viestien lähettely tuntui persoonattomalta. Hän oli joskus käynyt kurkkaamassa, millainen meininki kovasti hehkutettujen seuranhakusovellusten puolella oli. Virtuaalisen lihatiskin puolianonyymi viestinvaihto oli omalla tavallaan sytyttävää mutta tuntui hiekkapaperilta sielua vasten, ja Petri oli todennut pärjäävänsä ilmankin.
Petri valitsi ensimmäisen numeron ja jäi odottamaan puhelun yhdistymistä.
– Valitsemanne numero ei ole käytössä, olkaa hyvä ja tarkistakaa numero.
Sepä lähti lennokkaasti liikkeelle. Ei hän ollut pitkään aikaan Askoon törmännytkään, mutta muisteli edelleen tämän tapaa korkata pullollinen hyvää punaviiniä ja pitää yksityistä jazzlevyraatia, jonka arvosteluasteikko oli ysistä kymppi plussaan, hänen hyllyssään kun ei huonompia levyjä ollut. Tuttavuutta voisi kokeilla lämmitellä somen kautta myöhemmin, mutta nyt Petri jatkoi seuraavan numeron kohdalle.
Frans vastasi juuri, kun Petri oli toteamassa soittoyrityksen turhaksi. Tämä vaikutti hämmentyneeltä Petrin puhelusta, mutta ei tuntunut panevan sitä pahakseen. Kuulumisia vaihdettaessa kävi nopeasti ilmi, että Frans oli jo vuosi sitten muuttanut Turkin Marmarikseen pyörittämään suomeen ja skandinaavisiin kieliin erikoistunutta asiakaspalveluyritystä. Petrin järkeen ei käynyt, miksi suomalaisia piti raahata tuhansien kilometrien päähän vastaamaan toisten suomalaisten puheluihin, mutta ei kyseenalaistanut kuviota ääneen. He jutustelivat niitä näitä jonkin aikaa, kunnes Frans ilmoitti olevansa lähdössä syömään. Kumpikin toivotti toisen tervetulleeksi vierailulle, vaikka rantalomailua kammoavalla Petrillä ei ollut aikomustakaan lähteä Turkkiin.
Seuraava puhelu oli jo vähän lannistava. Hannes kuulosti avoimen ärtyneeltä pyytämättömästä soitosta ja pyysi hiljaisella äänellä Petriä poistamaan numeron yhteystiedoistaan. Taustalta Petri kuuli miehen kysyvän jotain, ja Hannes lopetti puhelun kertomalla kovaäänisesti, ettei aikonut tilata mitään kiitos hei.
Olo alkoi kieltämättä olla kuin puhelinmyyjällä, mutta seuraava puhelu sentään piristi. Reko vastasi iloisesti ja valitteli, ettei ollut itse pitänyt paremmin yhteyttä. Tämäkään puhelu ei johtanut toivottuun lopputulokseen, sillä kuulumisia vaihtaessa Reko kertoi menneensä edellisenä kesänä naimisiin – ei, sukunimi oli edelleen sama, sillä Jormanainen olisi kuulemma vaihtunut Karvoseen, mikä ei Rekon mielestä ollut lopulta kummoinenkaan parannus. Tuttu sukunimi sai Petrin pohtimaan ääneen, oliko kyseessä kenties Rauli Karvonen, jonka kanssa Petri muisti joskus käyneensä samassa lukupiirissä. Olihan se, ja tästä yhteydestä innostuneena Reko vannotti Petriä eh-dot-to-mas-ti käymään jokin päivä pariskunnan luona Hirvensalossa. Vierailukutsu kelpasi paremmin kuin hyvin, ja Petri lupasi palata tarkempaan aikaan viimeistään ensi viikolla.
Mukavasta juttuhetkestä ilahtuneena Petri päätti vielä katsoa viimeisen kortin ja valitsi Tonin numeron. Tämäkään ei vaikuttanut pahastuvan puhelusta, ja huumorintajuisen miehen kanssa juttu lähti luistamaan välittömästi vanhaan malliin. Petri muisti Tonin ronskit jutut ja kehuskelut uusista valloituksista ja arveli, että tämä jos kuka osaisi nauraa Petrin äskeiselle soittokierrokselle. Hän selosti päivän aiemmat puhelunsa ja pohti ääneen, mistä kaikki nyt olivat saaneet päähänsä kadota maisemista tai asettua aloilleen.
– No itse asiassa… Toni aloitti, ja Petri huokaisi hiljaa mielessään.
Viimeisen puhelun päätyttyä Petri jäi hämmentyneenä istumaan sohvalle. Toni oli viimeinen ihminen, jonka hän olisi olettanut muuttavan rakkauden perässä Inariin ja ryhtyvän kasvattamaan suomenajokoiria kihlattunsa kanssa. Ei ketään ollut kiinnostanut vakituinen kumppani silloin kun oltiin nuorempia. Avioliittoon asti ei toki ollut asiaakaan, mutta ei kai pelkkä lakimuutos saanut ihmisiä liimautumaan näin tarmokkaasti yhteen? Vai vaikuttiko ikä ja mukavuudenhalu asiassa sittenkin enemmän?
Petri selasi hieman epätoivoisena yhteystietoluettelon alusta loppuun. V:n kohdalla hän teki äkkipysähdyksen. Veikon kanssa tuli muutenkin pidettyä yhteyttä, mutta Savonlinnaan oli sen verran matkaa, ettei nopealle käynnille viitsinyt piipahtaa. Ehkä pitkä viikonloppu järjestyisi? Petri valitsi kuudennen numeron ja jäi odottamaan vastausta Saimaan rannoilta.
Onni suosii rohkeaa. Veikko vastasi lähes heti, taustalta kuuluvasta suhinasta päätelleen ulkosalta.
– Terve terve, pitkästä aikaa! Mie jo aattelin, että sinut on maa niellyt, kun ei miehestä mittään kuulu, Veikko tervehti. Pilke silmäkulmassa erottui ilman videoyhteyttäkin.
– No moikka, ja sori etten ole soitellut vaikka lupasin. Ei mukamas koskaan ehdi, ja sitten onkin jo viikko tai kuukausi vaihtunut.
– Näinhän se on että kun ikkää tulloo, niin aika juoksee, tai sinähän sen paremmin tiedät.
– Mun täytyy löytää vanhempia ystäviä, ettei kaikki pääse nälvimään iästä. Kaiken lisäksi sä et ole edes nähnyt, miten vetreä viiskymppinen mä olen.
– Se onkin harmi, etten sinun juhliin piässyt paikalle. Milloinkohan viimeksi ollaan nähty?
– Nyt olisi mahdollisuus korjata tilanne. Tässä vähän mietin, että mitä jos tulisin siellä päin käymään, ihan vain viikonlopuksi? Perjantaina lähtisin täältä aamulla ja sitten sunnuntaina jo ajelisin kotiin.
– Jos sinä tänne päin päätät lähteä, niin enhän minä sitä estää voi.
– Okei… eli jos tässä jo lähiviikkoina saisin vapaata, niin onko sulla vapaata aikaa?
– Puuhaa riittää, mutta kaepa niitä siinä sivussa laittelee.
– Ööö… siis haluatko, että mä tulen sinne käymään vai olisiko toiste parempi?
– Jos tänne asti kehtoot lähteä, niin kyllä minä tuvan puolelle päästän.
Puhelun päättyessä Petri oli lähes varma, että oli sopinut menevänsä Veikon luo lähitulevaisuudessa. Välillä oli vaikeaa tulkita, milloin Veikko oli tosissaan ja milloin tämä huvikseen yritti laittaa totisen varsinaissuomalaisen pään pyörälle. Oli miten oli, Petrin kirjoissa mahdollisuus hämmentyä savolaismaisemissa oli hyvä lopetus soittokierrokselle, vaikka Veikko katsoikin mieluummin järvenselkää kuin jalkapalloa.