Helmikuun viima järvenselällä. Saunan lämpö. Iho ihoa vasten. Talven lyhyt päivä oli jo vaihtunut loputtoman pitkäksi illaksi, joka tuntui takkatulen valaisemassa tuvassa upottavan pehmeältä ja armollisen raukealta. Tähän aikaan vuodesta saareen päästäkseen oli mentävä lyhyt matka jäätietä pitkin, mikä sai matkan ja määränpään tuntumaan kuin toiselta maailmalta. Melkein seitsemän tunnin ajon jälkeen järvenrantatuvan ikkunasta pilkistävä valo oli ollut tervetullut näky, kuten myös oven raossa odottava Veikko.
Aiemman puhelun jälkeen Petri oli pyytänyt yhden perjantaipäivän vapaaksi, ilmoittanut Veikolle saapumispäivänsä ja pitänyt sormet ristissä, että vastassa ei olisi vain tyhjä ja kylmillään oleva talo. Turha pelko, sillä viikonloppu oli sujunut monellakin tavalla lämminhenkisessä tunnelmassa. Kylmää kyytiä oli tarjolla lähinnä avannossa, jonne totta kai oli haastemielessä mentävä pulahtamaan, ja jäätyneelle järvenselälle tehdyllä pilkkireissulla, josta palkintona oli tullut suuria ahvenia. Ja talon antelias isäntä toki piti huolen, että viikonloppuvierailijan ei tarvinnut öisinkään yksinään palella taitettavalla vierassängyllä, olihan kammarin puolella olevassa pedissä tilaa kahdelle.
Pieni rintamamiestalo oli Veikolla satunnaisessa ympärivuotisessa käytössä, mutta Petrille reissu kävi mökkilomasta. Veikko oli työttömäksi jäätyään ja aikansa savonlinnalaisessa keskustakolmiossa pyörittyään remontoinut hieman rähjääntyneen perintötalon talviasuttavaan kuntoon. Petrikin oli käyttänyt viikon kesälomastaan repien rakenteita auki ja lappaen vanhaa kutteripurua pois tuoreempien eristeiden tieltä.
Tällä kertaa Petri oli saanut ottaa rennosti, eikä häntä perkaamisen jälkeen päästetty käräyttämmään hyviä ahvenia tai keittämään perunoita pohjaan. Hän siemaili tuliaisiksi tuomaansa giniä lauantai-illan hämärässä ja katseli, kun Veikko paistoi paneroituja fileitä valurautapannulla ja lauleskeli Irwin Goodmanin Rentun ruusua, joka soi perinteisen puuhellan päälle asetetusta radiosta. Paistohommat hoituivat astetta uudemmalla kaasuliedellä, joka sekin oli elämää nähnyt.
– Laitakko siinä joutessasi minullekin naukun, ja siinä samalla hääräämisellä voit vaikka pöytää kattoo, Veikko ohjeisti ja lämäytti pannulle sepelvaltimoita kiristävän määrän voita. Petri tulkitsi hetken mietittyään, että pelkän katsomisen sijaan hänen oletettiin myös asettelevan pöydälle lautasia ja ruokavälineitä.
– Voisin muutenkin olla hyödyksi, tuntuu typerältä istua tässä kun sä hoidat kaiken työn, Petri valitteli asetellessaan eriparisia veitsiä ja haarukoita mahdollisimman symmetrisesti. – Ainakin lopuksi tiskaan, ja jos muuta keksit niin sano vain, lumitöitä tai puiden pilkkomista.
Veikko käänsi voin ympäröimät kalat ympäri ja kokeili ohimennen perunoiden kypsyyttä.
– Uutta lunta ei ole tullut viikkoon, ja polttopuuta riittää vaikka pakkasia olisi juhannukseen saakka. Mutta jos nyt liikuntoa kaipaat, niin voit heilua kirveen kanssa huomenna ennen syömistä.
– Ruokaa vasta puiden pilkkomisen jälkeen? Tulee elävästi nuoruus mieleen. Jos isä sai meidät kiinni kiroilusta tai muusta pikkupahasta, niin syömään ei ollut asiaa, ennen kuin oli pilkkonut rivin verran halkoja liiteriin, Petri muisteli irvistäen.
– Voithan sinä muutaman perkeleen piästää ennen kuin käyt hommiin, jos siitä tullee kotoisa olo, Veikko lupasi ja pinosi loputkin valmiit ahvenet lautaselle. Perunat kypsiksi todettuaan hän valutti vedet kattilasta ja lämmitti pikaisesti valkoisen maitokastikkeen ennen kuin kantoi tarjoilut pöytään.
– Hölökynkölökyn, toivotti Veikko ja nautti alkupaloiksi puolet Petrin kaatamasta ginilasillisesta.
Aterian aikana ruokailijoiden välillä vallitsi leppoisa hiljaisuus, ainoat äänet tulivat taustalla mumisevasta radiosta ja aterimien kilahtelusta. Gini korvasi alku- ja jälkiruoan, joten toiset lasilliset otettiin mukaan sohvalle. Televisiosta tuli sopivan tuttu länkkäri, jota katsoi aina mielellään mutta jonka tärkeimmät käänteet muisti niin hyvin, ettei joka hetkeen tarvinnut niin tarkkaan keskittyä.
– Hauskaa olla täällä kerrankin talvella, ihan turhaan tulee vain kesäisin lähdettyä. Seura toki on hyvää vuoden ympäri, Petri ylisti.
– Kyllä täällä kelepaa elellä, Veikko kuittasi. – Ja et sinä niin paljon tilloo vie, että tupa ahtaalta tuntuisi.
– Mä viihtyisin täällä nytkin vaikka miten pitkään, jos ei olisi työt odottamassa maanantaina.
– Jos sinua paikallinen seura ja maisemat miellyttää, niin enhän minä vastaan laittaisi, vaikka jäisit niistä tänne minua ilahuttamaan pidemmäksikin aekaa. Viihdyn minä iteksenikin täällä, mutta onhan se eri kun on seuraa.
Pariutumisepidemia oli siis levinnyt tännekin. Petri ei todellakaan ollut odottanut Veikon ehdottavan hynttyiden yhteen lyömistä, vaikka he olivat tunteneet jo vuosia. Kevyt kylmä hiki nousi Petrin selkään. Olihan Veikko viimeksi remonttihommissa toki puhunut siitä, että kaipasi elämäänsä jotain pysyvää, mutta silloin Petri oli arvellut tämän tarkoittavan uutta vakituista työpaikkaa, tai ehkä kivetyksen laittamista pihatielle.
Petri itse oli aikoinaan kokenut suuriakin tuskia siitä, että hän ei millään saanut väännettyä itseään perinteisen perhemallin mukaiseen asentoon. Kun hän viimein oli hyväksynyt, että hyvän vaimon etsiminen, pysyvän kodin perustaminen ja lapsiperhe-elämä eivät olleet häntä varten, oli vapauden tunne ollut suorastaan huumaava. Hän oli vapaa järjestämään elämänsä kuten halusi, ilman että kenelläkään oli lupaa arvostella hänen tekemiään valintoja.
Harrin uusi suhde ja surkeasti sujunut soittokierros saivat tosin mietteliääksi. Oliko nyt viimeinen hetki harkita uudestaan vaihtoehtojaan? Jos lehtijuttuihin oli uskominen, ihmiset tekivät jatkuvasti elämässään käsijarrukäännöksiä vaihtamalla uraa, puolisoa, asuinpaikkaa, uskontoa tai vaikka hiusten väriä ja olivat suunnattoman tyytyväisiä päätöksiinsä. Tässähän olisi kaikki lifestyle-artikkelin ainekset, tosin Veikon sisustus tuskin kelpaisi tällaisenaan naistenlehden henkilöjutun kuvitukseksi, vaikka sitä kuinka väittäisi rustiikkiseksi.
Silti, mikä estäisi pyytämästä virkavapaata vaikka puoleksi vuodeksi ja katsomaan, mitä Savonlinnaan muuttamisesta seuraisi? Veikko oli sen luonteinen ihminen, että hänen kanssaan oli vaikea saada suksia ristiin. Vapaa-aika kuluisi nikkaroiden ja kalastellen, järvenrantasauna lämpiäisi vaikka joka päivä. Valkeina kesäöinä kelpaisi istua kahdestaan kuistilla ja olla kiitollinen kaikesta elämään suodusta hyvästä. Mutta miten hän voisi muuttaa näin kauas kaikista muista elämänsä läheisimmistä ihmisistä?
Länkkärin cowboyt joutuivat äkisti kovaääniseen tulitaisteluun, ja Petri havahtui mietteistään. Veikko ei voinut mitenkään aavistaa kurvanneensa ehdotuksellaan Petrin eteen sokeasta kulmasta. Vaikka Petri olikin mennyt siitä sekaisin, ansaitsi rehellisin mielin tehty ehdotus rehellisen ja perustellun vastauksen. Juuri kun Petri oli avaamassa suunsa pitkäksi venyneen hiljaisuuden jälkeen, Veikko jatkoi ajatustaan.
– Lähinnä mietin, että suattaa olla ensi kesänä kattoremontin vuoro. En oleta, että haluat koko lommoo täällä kanssa viettää, mutta jos sillä varjolla haluat jäädä pidemmäksi aikoo, niin tervetuloa.
Huojennus väärintulkinnasta oli niin valtava, että Petri henkäisi ääneen helpotuksesta ja suostui suunnitelmaan suoriltaan. Hän oli myös hyvin kiitollinen, ettei ollut ehtinyt aloittaa vastaustaan selittelemällä uuden työpaikan löytämisen vaikeudesta. Pelkkä parin viikon auttelu kattoremontissa ei vielä johtaisi Deko-lehden kansikuvauksiin. Tuskin edes puolen sivun juttuun Rakennusmaailmassa.