Elisa pyrähti sisäleikkipaikan syövereihin heti saatuaan rannekkeen käteensä. Petri oli aiemmilla hoitokerroilla tottunut Elisan nopeisiin käänteisiin, mutta vauhdikkuus pääsi silti välillä yllättämään. Onneksi Elisan hervottomaan ryntäilyyn oli parissa vuodessa tullut mukaan sen verran harkintaa, ettei lapsi enää juossut päin ihmisiä, lasiovia tai lyhtypylväitä. Petri oli oppinut hengittämään tasaisesti silloinkin, kun Elisa temppuili liukumäen huipulla tai roikkui ulkokuntosalin leuanvetotangossa.
Vaikka Petri tiesi Elisan pärjäävän hetken omillaan, oli näköyhteyden menettäminen stressaavaa. Vastuu lapsesta painoi raskaana Petrin yllä, ja työpaikan kahvihetkistä tulisi todennäköisesti kiusallisia, jos hän antaisi Pian lapsen teloa itsensä sairaalakuntoon.
Sisäleikkipuisto oli Petrille uusi aluevaltaus. Ainoa vastaava kokemus oli Pertti-veljen ja tämän lasten kanssa tehty reissu Puuhamaahan. Petri oli antanut kummipoikansa toivoa jotain hauskaa kesätekemistä, ja kun Oskari oli keksinyt haluavansa käydä Tervakoskella, olivat myös hänen kaksi sisarustaan takertuneet ajatukseen kuin takiaiset housunlahkeisiin. Vaikka kesät olivat maatilamatkailun kiireisintä aikaa, ei Pertti ollut jättänyt veljeään pulaan vaan lähti matkaseuraksi. Kumpikaan veljeksistä ei ollut puistossa elementissään, mutta reissu oli loppujen lopuksi ollut onnistunut, suurta joutsenvenekatastrofia lukuun ottamatta.
Kesäinen ulkopuuhailu oli aivan muuta kuin hallimainen sisätila, joka oli turboahdettu täyteen pelikoneita, trampoliineja ja kaikkialle kiemurtelevaa verkkoseinäistä kiipeilylabyrinttia. Mustien linoleumipöytien ääressä istui nuupahtaneen oloisia aikuisia, jotka selasivat puhelinta ja napsivat lapselle tilatun hampurilaisaterian velttoja jämäranskalaisia. Ylivirittyneitä tenavia möyri pitkin muovisen tulivuoren kylkeä, laski pää edellä liukumäestä ja ryntäili verkkolabyrintin käytävillä. Kuhisevasta lapsilaumasta lähti kiljahduksia, itkua ja naurua, joista syntyvä äänten kakofonia kimpoili suljetussa tilassa ja muodosti tilanteen sekavuutta hyvin heijastavan äänimaailman.
Petri koetti erottaa Elisan muista vaaleahiuksisista ja ponnaripäisistä lapsista. Huokaisten hän asteli sukkasillaan syvemmälle pehmeän muovisen leikkimaan sisuksiin. Vaikka Ossi oli etukäteen tsempannut Petriä ja vakuuttanut kokemuksen syvällä rintaäänellä, että aikuisellakin voi olla hauskaa sisäleikkipuistossa, tunsi Petri olevansa kuin eksynyt mangusti riehakkaan virtahepolauman keskellä.
Petri skannasi ympäristöään ja yritti muistella, minkä värinen paita Elisalla oli. Oranssi, vai sittenkin punainen? Molempia värejä oli tarjolla muillakin lapsilla, joten Petrin oli pakko jatkaa matkaansa ohi monirataisen liukumäen ja trampoliinien, joilla muksut loikkivat kiljahdelle toisiaan päin.
– Petripetripetri! Kato minne mä kiipesin!
Petri paikansi äänen vasta, kun ymmärsi katsoa verkkolabyrintin ylimpään kerrokseen. Elisa oli keskellä riippusiltaa ja nojasi koko painollaan vasten sen korkeaa verkkoa. Vaikka Petrin olisi tehnyt mieli käskeä Elisa välittömästi keskemmälle, arveli hän tällaisen paikan mitoittavan kaikki kiipeilyvälineet kestämään vähintään hevosen painon, tai ehkä suurehkon ponin, sillä hevoselle olisi tehnyt säkäkorkeuden vuoksi tiukkaa kulkea pitkin matalista moduuleista koottuja käytäviä.
– Hienosti kiivetty. Mutta odota seuraavalla kerralla, että mä ehdin myös mukaan, Petri torui Elisaa. Hän huomasi myös muistaneensa Elisan vaatetuksen päin honkia: housut olivat oranssit ja teepaita valkoinen, ja olkapääpituiset hiukset liehuivat yhtä vapaina kuin sekaisin oleva otsatukka.
– Tuu tänne mun kanssa! Elisa huusi.
En helvetissä, oli Petrin ensimmäinen ajatus. Sitten hän muisti, miten Elisa oli jo ulkovaatteita pukiessaan kiemurrellut jännityksestä niin, että Pialla meinasi mennä hermot. Äidin lyhyeen pinnaan saattoi vaikuttaa se, että Elisa oli kuulemma koko aamupäivän kiukutellut jokaisesta pikkuasiasta, mutta Petrin kanssa lapsi oli pelkkää aurinkoa. Sisäpuiston kohokohdat käytiin yksityiskohtaisesti läpi jo ajomatkan aikana, vaikka Petrille oli jäänyt hieman epäselväksi, oliko juustomeri tarkoitettu riehumista vai syömistä varten. Turha siis pilata iloa. Petri hyväksyi kohtalonsa ja lähti etsimään tietä riippusillalle.
Reitti oli vaikuttanut alhaalta katsottuna yksinkertaiselta, mutta tasot ja käytävät eivät liittyneet toisiinsa aikuisen järkeä mukailevalla tavalla. Petrin oli pakko palata pari kertaa takaisin, sillä ensimmäinen reitti vei hyvin pienikokoisille ihmisille suunnitellun liukumäen luo ja toinen olisi vaatinut pujottelua vaahtomuovitankojen lävitse. Eteneminen onnistui ainoastaan käsittämättömän epämukavassa puolikumarassa, sillä keskimittaiselle aikuiselle miehelle suorana seisominen ei ollut vaihtoehto. Ryömiminen olisi saattanut olla näissä olosuhteissa tehokkaampaa, mutta niin alas Petri ei ollut valmis vajoamaan.
Muutaman väärän käännöksen jälkeen Petri löysi viimein riippusillan, jonka päältä Elisa oli huudellut. Luonnollisestikaan lapsi ei enää ollut siellä. Huokaisten Petri jatkoi matkaa syvemmälle sokkeloon ja kirosi huonoa valmistautumistaan. Theseus oli sentään ottanut mukaansa lankakerän, ja vaikka Minotauroksesta tuskin tarvitsi murehtia, oli Petri aikoja sitten menettänyt suuntavaistonsa.
Alaselkä kiukutellen ja tappiomielialaan vajonneena Petri istahti viimein lepäämään pehmustettua seinää vasten. Häntä alkoi vähitellen huolettaa, että Elisaa alkaisi yksin pelottaa tai että tämä saisi päähänsä lähteä ulos hortoilemaan. Hänen siinä selkää venytellessään alemmasta kerroksesta ryömi esiin tuskastuneen näköinen partasuu, jonka silmälasit olivat vinossa ja hiukset sojottivat villinä ympäriinsä. Ryömiskelijä huomasi Petrin ja asettautui hyvin hankalan näköisesti risti-istuntaan.
– Lapsi hukassa? tämä kysyi Petriltä ja asetteli silmälaseja paremmin paikoilleen.
– Lapsi hukassa, Petri myönsi kohtalotoverilleen.
– Me oltiin jo tekemässä lähtöä, mutta tein sen virheen, että annoin pojan mennä vielä yhdelle kierrokselle, lapsensa hukannut isä manaili ja yritti nostaa toisen polvensa pystyasentoon. – Tästä on kohta vartti aikaa, enkä edelleenkään tiedä, missä jätkä menee.
– Me taas ollaan oltu täällä vartti, mutta en viimeiseen neljääntoista minuuttiin ole saanut omasta karkulaisesta havaintoa, Petri huokaisi.
Poikaansa perässä oleva etsijä yritti vielä järjestellä itseään puolittaiseen polviseisontaan, mutta luopui yrityksestä ja nousi samanlaiseen puolikumaraan asentoon, jossa Petri oli edennyt pitkin labyrinttia.
– Kuinkahan paljon saisi kuulla asiasta, jos vain jättäisi kersan tänne ja ajelisi kotiin yksin?
– Me ei asuta samassa paikassa, mutta jälkipuintia tulisi silti sen verran, etten itse kokeilisi samaa.
– Vuorovanhemmilla on tietty eri homma, mutta hyvä idea pitää sanomisen määrä minimissä. Onnea etsintöihin!
Lapsestaan eksynyt isä katosi takaisin labyrintin uumeniin. Petri mietti, olisiko hänen pitänyt korjata väärä olettama ja tuoda ilmi, ettei kadonnut lapsi ollut hänen, mutta ehkä kannatti vain olla kiitollinen siitä, ettei häntä luultu isän sijaan isoisäksi.
Petri mietti, osuisiko Elisa kohdalle helpommin, jos jäisi itse istumaan paikoilleen, mutta päätyi huokaisten jatkamaan matkaa. Onneksi pimeintä on juuri ennen auringonnousua. Petri oli ohittamassa ulos sokkelosta sivusta työntyvää muovikupolia, kun Elisa syöksyi sieltä suoraan Petrin jalkoihin.
– Hihihi jäit kii! Elisa kiljaisi, ja valahti kiipeilylabyrintin lattialle kikattamaan lumoutuneena omasta nokkeluudestaan.
Petri oli ajatellut eläytyä hetkeksi hänelle soviteltuun isän rooliin ja pitää Elisalle kunnon puhuttelun pakoon juoksemisesta, mutta hervottomasti maassa kierivälle lapselle oli vaikea olla ankara.
– Elisa, ei saa lähteä ryntäilemään ihan miten vaan. Jos sulle vaikka sattuisi jotain, niin en löytäisi sua mistään, Petrin onnistui silti nuhdella karkuteille lähtenyttä lasta.
– Ei mulle mitään käy, Elisa ilmoitti kuusivuotiaan rajattomalla itsevarmuudella. – Sun pitäisi olla nopeampi!
– Anna vähän armoa. Jos lupaat pysyä mun näköpiirissä loppureissun ajan, niin ostan sulle jäätelöä ennen kuin lähdetään.
– Joo jee jee jee, ja siihen kastiketta ja tikkari! Elisa iloitsi jo etukäteen ja lähti Petrin makuun edelleen turhan ripeästi kohti edessä häämöttäviä pehmoportaita.
Onneksi Elisa sai pian tarpeekseen kiipeilystä ja halusi mennä kokeilemaan muita huvituksia. Lapsi valloitti joustavasta muovista tehdyn tulivuoren ja rakensi Petrin kanssa linnoituksen pehmopalikoista. Leikkipaikan kaoottinen äänimaailma alkoi tosissaan käydä Petrin hermoille, ja hän mietti, suostuisiko Elisa syömään hampurilaispaikan drive in -kaistalta ostettua jäätelöä auton siunatussa rauhassa? Muutama jäätelölaikku penkillä olisi pienempi paha kuin leikkimaailman jatkuva möykkä.
Lähdöstä oli toistaiseksi turha haaveilla. Elisa syöksyi kiipeilylabyrintista trampoliineille ja ilmoitti pitävänsä ensiluokkaisen pomppuesityksen, joka pitäisi myös ehdottomasti videoida äitiä varten. Pomppuesitys oli melko pitkä, sillä siihen lisättiin jatkuvasti uusia hyppyjä ja uusintaottoja pieleen menneistä tempuista. Petri kuvasi kaiken kuuliaisesti kännykällään, mutta pohdiskeli omiaan Elisan huitoessa hervottomasti.
Vierailu ei ollut niin suuri katastrofi kuin Petri oli olettanut, vaikka hän aikoi seuraavalla sulkapallokerralla voimakkaasti kyseenalaistaa Ossin määritelmän hauskanpidosta. Petrillä oli sentään se etu puolellaan, että lapsen sai hyvällä omallatunnolla tiputtaa vierailun päätteeksi takaisin muiden huollettavaksi. Hän tunsi jopa hieman syyllisyyttä siitä, miten helpottavalta ajatus tuntui. Vaikka hän oli elämänsä ensimmäisen puolikkaan olettanut saavansa joskus lapsia, ei hän ollut todellisuudessa edes harkinnut asiaa toistamiseen oletuksesta luovuttuaan.
Omaa elämää oli harvinaisen helppoa verrata Perttiin, jonka kanssa lähtö elämään oli tapahtunut samalta maaliviivalta. Edelleenkin he jatkoivat matkaa vierekkäisillä radoilla, mutta eivät rinta rinnan. Kumpikaan ei ollut selvinnyt elämässä ilman kolhuja ja ongelmia, mutta Petristä tuntui silti, että hän oli jo vuosia saanut hölkötellä viidentonnin matkaa mukavasti omaan tahtiin, kun Pertin piti selviytyä estejuoksun korkeista aidoista ja vesiesteistä. Lapsettomuudesta elämästä nauttiminen tuntui ajoittain melkein maanpetturuudelta, tai vähintäänkin lievältä veropetokselta, jonka ansiosta sai elää asteen mukavammin. Mutta mistä kaikesta sellaisesta hän oli jäänyt paitsi, joka kovemmalla ponnistelulla olisi voinut palkita?
Aika ja paikka eivät inspiroineet jatkamaan pohdintoja. Petri jätti ajatukset omaan arvoonsa ja jatkoi trampoliiniesityksen kuvaamista. Ainakin hänellä oli aikaa olla hyödyksi muille ihmisille, jotka olivat kantaneet kortensa väestöpyramidin alhaalta kapenevaan kekoon.