Katutason ketjukahvila oli riittävän neutraali paikka karikolle rysähtäneen ihmissuhdeveneen paikkailuun. Kuppi mustaa kahvia varmistaisi selväpäisyyden paremmin kuin tuopillinen olutta, ja Petri luotti siihen, etteivät yhdentekevä taustamusiikki ja tasaisen pehmeä puheensorina ainakaan yllyttäneet uusiin konflikteihin. Tosin Harrille ei ollut mikään ongelma ilmaista itseään tilanteessa kuin tilanteessa kovaa ja tarpeen tullen pöydällä seisten.
Petri ei ollut pitkävihaista tyyppiä, mutta baarireissun keskustelu oli mennyt pahasti ihon alle, eikä hän oikein edes tiennyt miksi. Hän oli päättänyt olla yhteydessä vasta, kun pystyisi miettimään Harrin kommentteja verenpaineen nousematta. Ennen hypertension helpottamista Harri oli ehtinyt avata pelin rohkealla ”hei”-viestillä. Petrin vastaus oli yhtä arkailematon ”mitäs”, mikä riitti Harrille kannustukseksi. Tältä saapui peräkkäin parisenkymmentä viestiä, joissa oli sekavia selityksiä epäonnisista olosuhteista ja yllätyshumalasta, oman ja muiden käytöksen perusteetonta puolustelua, epätoivoista vetoamista Petrin anteeksiantoon ja lopuksi lohduton anteeksipyyntö typeristä puheista.
Petri ei ehtinyt saamaan kirjoitusvuoroa vuodatuksen aikana, joten hän oli viestitulvan loputtua soittanut Harrille ja kertonut uskovansa tämän olevan vilpittömästi pahoillaan. Ilahtunut Harri oli ehdottanut kasvokkain tapaamista ilman puhdistamiseksi, johon Petri oli mielellään suostunut.
Ja mikäs tässä puhdistellessa. Petrillä ei ollut loputonta tarvetta märehtiä asioita, jotka oli sovittu ja sillä unohdettu, mutta Harrin tapa jäädä pyörittelemään riidanaiheita saattoi pahimmillaan johtaa uuteen selkkaukseen. Kun aiempaa sanaharkkaa oli Petrin mielestä puitu riittävän pitkään, käytti hän hyväksi todettua harhautuskeinoa ja kysyi Harrilta, miten uusin teos oli edistynyt.
– Mä oon mennyt sen kanssa niin perse edellä puuhun, että housuista varisee lehtiä joka kerta kun käyn paskalla, Harri huoahti, mutta alkoi suu vaahdossa selittämään kolmesta tietokoneen äärellä käytetystä vuorokaudesta, joista jäi lopulta käteen puoli minuuttia käyttökelpoista materiaalia. Vaikka Petri ei ollut erityisen kiinnostunut teknisistä yksityiskohdista ja onnistui yleensä sekoittamaan riggaamisen renderöintiin, oli hänestä hauska kuunnella Harrin intohimoista selitystä työstään. Petri siemaili kahviaan ja antoi Harrin kertoa, millaisia tarinaa tukevia animaatioelementtejä hän oli lisännyt mukaan, mutta yllättäen Harri lopetti selityksensä ja jäi katsomaan Petriä.
– Taas mä jauhan loputtomiin omista jutuistani. Mä haluaisin tänään kuulla, mitä sulle kuuluu.
Petrin kädessä oleva lusikka pysähtyi kupin keskelle puolivälissä kierrosta.
– Ei kai mulle mitään ihmeempää, Petri sanoi hämillään. Hän ei ollut valmistautunut tekemään tiliä omista tekemisistään, vaikka ymmärsi Harrin tarkoittaneen kysymyksensä ystävyyden eleeksi.
– Kaikille kuuluu jotain, samaan vanhaankin mahtuu kertomisen arvoista. Onko jonkun sun pikkuserkun avovaimon veljenpojan lato kaatunut Vehmaalla? Onko kirjakätkijä iskenyt taas työpaikalla ja tunkenut Tolstoita ruukkukasvien taakse? Ostitko lähikaupasta uutta leipää ja se oli tosi hyvää? Harri tenttasi.
Sama ruisleipä oli maistunut Petrille oikein hyvin jo opiskeluajoista lähtien, eikä pussin kyljessä olevan kuvituksen vaihtuminen tainnut riittää kuulumisiksi edes Harrin alhaisilla kriteereillä. Hän kävi mielessään viime aikojen tekemisiään: töitä, sisäleikkipuistokeikka Elisan kanssa, lisää töitä ja tietenkin myös…
– Kävin mä tossa jokin aika sitten Veikkoa moikkaamassa, Petri sanoi. Hän perusteli vierailusta kertomisen itselleen sillä, että olihan Veikko Harrinkin tuttu, vaikka totuuden nimissä mukana saattoi olla myös ihan pikkuisen alhaista näyttämisen halua.
– Ai moikkaamassa, kiva kiva. Savossa kun käy niin se on kovvoo hommoo, eiks näin? Mutta varmasti tervehdit pikku-Veikkoa oikein kunnon kättelyllä? Harri virnuili. No niin. Reilu rangaistus yksityisasioilla rehentelystä.
– Oli ihan kiva viikonloppu, Petri totesi naama peruslukemilla, mikä sai Harrin vinkkaamaan silmää niin liioitellusti, että puolet naamasta meni ruttuun. Vaivaantuneisuus taisi loistaa Petrin kasvoilta, sillä Harri päätti hyvin alkaneen ivailunsa lyhyeen.
– Kiva että oli kivaa. Mitä Veikolle kuuluu?
– Etsii edelleen töitä. Siellä on aika heikosti ollut paikkoja auki kirjastoissa.
– Voisi olla parempi tuuri, jos ei asuisi jossain susirajan takana. Mutta surkea juttu tietty, jos vakitöistä pitää. Meinaako se jatkaa paikallisesti etsintöjä vai katsella muualtakin?
Harrin kettuilu herätti Petrissäkin pienen piruilun halun.
– Ihan Savonlinnassa ajatteli jatkaa. Itse asiassa Veikko houkutteli mua jäämään luokseen. Jos ei työtilannetta lasketa, niin siellä päin voisi olisi aika mukavaakin.
Harrin ilmeestä olisi voinut kuvitella, että Petri oli juuri julistanut tähtäävänsä Suomen seuraavaksi arkkipiispaksi.
–Et kai sä oikeasti… Tai siis mitä sä siihen vastasit? Harri sopersi.
Petrillä ei ollut sydäntä jatkaa kiusoittelua, kun Harri näytti suorastaan pelästyneeltä.
– Lähinnä siis ensi kesästä puhuttiin. Ajattelin viettää loman siellä.
– Ai huh, toi kuulosti hetken siltä, että olet jo muuttoautoa varaamassa.
– En, mutta välillä mietin… Tuntuu että kaikilla on nykyään hirveä hinku olla vakisuhteessa. Saa pohtimaan, onko itse tekemässä pahan virheen, kun haluaa jatkaa omillaan?
Harri ei sanonut hetkeen mitään, katsoi vain Petriä pitkään. Kun Petri ei jatkanut ajatustaan, käänsi Harri katseensa pöytään.
– Ja alat nyt tätä miettimään? Harri totesi lyhyesti ja alkoi nyppiä pieniä riekaleita servetistään.
– En edes tiedä miksi, kun ei se niin kauheasti ole ennenkään houkutellut. No, sua lukuun ottamatta.
– Upeaa olla uniikki lumihiutale sun mieshangessa.
– Tulee vain sellainen olo, että oon kulkenut aika huolettomasti ohi monista olennaisista virstanpylväistä, ja nyt huomaa niiden jäävän lopullisesti taakse. Ja kun on vielä niin helppoa verrata siihen, mitä voisi olla. Pera ja Marjatta ovat olleet kohta neljännesvuosisadan naimisissa, melkein kaikki lapset ovat jo omillaan ja jos kaikki menee hyvin, niistä tulee vielä tänä vuonna isovanhempia.
Harri jätti tuhotun lautasliinansa rauhaan ja katsoi Petriä alta kulmien.
– Jos pistät vähän vauhtia, niin vielä ehdit tälle vuodelle järkätä kesähäät, Harri irvaili. – Lapsen kanssa voi tulla vähän kiire, eli adoptiojonoon kannattanee ilmoittautua jo ennen kuin juhlapäivää on sovittu.
Petri ei vastannut heti, ja Harrin kasvoille nousi häivä kauhua.
– Vai siis, olitko ihan tosissaan ajatellut hankkia…
– Olisi nuorempana pitänyt näitä miettiä, Petri vastasi heti. – Mutta silloin ohitti mietinnät heppoisin perustein. Kaipa tämä nyt on sitä ihan oikeaa keski-iän kriisiä, kun tulee kyseenalaistettua monia itsestäänselvältä tuntuneita asioita.
Harri oli vielä hetki sitten vaikuttanut jotenkin kireältä, mutta keskustelun uusi suunta tempasi tämän mukaansa.
– Mitä mietittävää vaikka tossa lapsihommassa toisaalta olisi ollut, realistisesti? Oikeastihan sun mahdollisuudet on olleet hyvin rajalliset. Adoptiotoimistossa olisi naurettu räkäisesti, jos olisit mennyt sinne itseksesi, ja varmaan vieläkin katsottaisiin nenänvartta pitkin. Mun on vähän vaikea kuvitella sua jossain kumppanuusvanhemmuskuviossa, ja jos nuoruudenhairahduksia ei lasketa, niin siinä olikin sun mahikset biologiseen jälkikasvuun. Vai oletko varma, ettei kumpikaan sua vokotelleita neitokaisista ole jo vuosikymmenien ajan valehdellut esikoisensa isästä?
– Jos vahinko olisi päässyt tapahtumaan, niin mä olisin ollut ukkomies jo aikaa sitten. Äiti olisi raahannut mut korvasta retuuttaen alttarille ja vahtinut vieressä, että papin aamenet hoidetaan kuntoon, Petri hymähti. – Vaikka toki sitä miettii, miten eri tavalla asiat olisivat voineet mennä, kumppaneiden ja lasten suhteen…
– Tai siis miten paljon enemmän päin persettä asiat olisivat voineet mennä joka rintamalla, Harri totesi iloisesti, hörppäsi kahvistaan ja irvisti. – Yök, tää ei ole enää juomakelpoista ilman mikrottamista.
– Väittäisin että se ei ole senkään jälkeen juomakelpoista. Mutta päin persettä menemisestä tuli mieleen, että mun pitäisi käydä ostamassa uusia kalsareita.
Harri tyrkkäsi kuppinsa sivuun.
– Hyvä, katse kohti tulevia haasteita! Tuun mukaan, pitää ostaa uusia sukkia. Mulle on ihan vähän aikaa sitten huomautettu, että kaksi paria on liian vähän ja niiden kuivaaminen vuoronperään patterilla on ällöttävää.
Miestenosastolle pääsi tavaratalon kahvilasta yksillä liukuportailla. Petri kävi alusvaatevalikoimaa läpi talvitakki kainaloon taiteltuna. Harri oli vetänyt niskaan haalistuneen vakosamettitakkinsa ja hortoili päämäärättömästi pitkin osastoa sukkia etsien, mutta suuntasi äkisti aivan tilan perimmäiseen nurkkaan. Petri näki kaukaa, kun Harri poimi rekistä takin ja napitti sen päälleen. Lähellä oli peili, jonka edessä Harri käänteli itseään ja venytteli käsivarsiaan eteen ja sivuille istuvuutta testaillen.
– Mä en kestä miten upea tää on, hän huusi toisella puolella osastoa olevalle Petrille. – Suomessa kaikki miesten takit on mustia, harmaita tai ruskeita, tai sitten jotain polyesteripaskaa hiihtokeskuksissa esiteltäviksi.
Petri oli juuri ollut keskittynyt pohtimaan, haluaisiko hän revitellä ja ostaa täysmustien alushousujen sijaan kalsarit, joiden vyönauhassa oli lisävärinä oranssia. Hiljentääkseen Harrin huutelun Petri jätti ostoksensa sikseen ja meni lähemmäs katsomaan, mistä oli kyse.
Petri ei ollut suuri muoti-intoilija, mutta osasi arvostaa hyvin tehtyä ja oikein istuvaa vaatetta, ja takki oli kuin Harrille mittojen mukaan tehty. Vihreässä villakangastakissa oli kultaiset napit ja punainen vuori. Sisäänostaja oli arvioinut paikallisen maun pahasti pieleen, sillä rekissä oli samaa takkia varmaan tusinan verran. Harri liu’utti takkia pois päältään sen verran, että pystyi katsomaan niskassa olevaa hintalappua. Sen nähtyään hän irvisti ja otti takin päältään.
– Ei tainnut olla alennuksessa? Petri arveli. Harri tuhahti ja siveli pettyneenä takin pintaa.
– Oli se, mutta ei tarpeeksi. Luulisi, että kauppa haluaisi näistä eroon, kun ei kerran tunnu käyvän kaupaksi. Jengi on niin keskittynyt sulautumaan massaan, että ajatuskin vihreästä takista saisi ne ryömimään saunan lauteiden alle.
Petri kurotti hintalapun esiin. Lähtöhinta oli tosiaan kova, mutta tuotteeseen oli lyöty seitsemänkymmenen prosentin alennus. Hetken aikaa Petri epäröi. Hän oli ostanut Harrille ennenkin asioita, kaikenlaista mikroaaltouunista lentolippuihin. Petrin kukkaroon ostos ei tekisi liian suurta lovea, kun taas Harri käyttäisi takkia todennäköisesti vielä vuosikymmenen.
Ei kai tuo pohtimalla selvisi, kun vastauksen voisi saada helpomminkin.
– Sulla olisi varmaan käyttöä uudelle takille. Mitä jos mä ostaisin tämän sulle?
– Tää on niin upea että haluaisin sanoa joo, mutta… Ei sun tarvii, Pete. Mä löydän kirpparilta uuden, kun nykyisestä aika jättää.
– Äkkiä katsottuna se olisi jo valmis haudattavaksi. Tää voi olla vaikka… synttärilahja etukäteen?
– Sä olet ostanut mulle niin paljon lahjoja ”etukäteen”, että mun pitäisi saada sulta jouluna tai synttärinä jotain seuraavan kerran ensi vuosisadalla.
– Mesenointia sitten? Ei kai suomalainen taiteilija voi tehdä työtään, jos se meinaa paleltua kuoliaaksi nuhjuisessa takissa.
Harria hymyilytti.
– Kuoliaaksi paleltumisessa olisi aitoa taiteilijaromantiikkaa, mutta siihen pitäisi varmaan ottaa kaveriksi tuberkuloosi, että kokemus olisi täydellinen. Äh… Sait suostuteltua. Marssi saman tien kassalle ennen kuin ehdin tehdä tästä itselleni ongelman.
– Ostanko sulle samalla pari pussia koksia, niin saat vielä kevättalven ajan pidettyä ullakkohuoneiston hiilipannun lämpimänä? Petri veisteli, ja kuunteli hyvillään Harrin iloista naurua, joka toi hänelle enemmän iloa kuin tilillä makaava raha koskaan.