– Paskat, mä sähläsin kameran kanssa. Kerta kiellon päälle, otetaan uusiksi. Pystyisitkö nousemaan tosta alhaalta niin, että niinku hyppäät vinosti eteenpäin ja kurotat käsillä korkealle?
Jokainen teosidea ei voi olla hiomaton timantti, ja Harrin pitkään vaalima visio kreikkalaisilla temppelinraunioilla kuvattavasta maahanmuuttajien kohtelua kommentoivasta teoksesta ei alkanut säihkyä kovallakaan työllä. Tsyge oli ehdottomasti parasta, mitä projektia varten järjestetystä koe-esiintymisestä oli jäänyt käteen. Samassa tilaisuudessa oli ollut kolme muutakin muinaisen jumalan fysiikalla varustettua esiintyjää, joista yksi oli vaatinut kunnollista palkkaa ja täysiä kulukorvauksia, toinen ei meinannut hermostuneelta sätkyttelyltään pysyä tuolissa edes puolen tunnin vapaamuotoisen kahvihetken vertaa ja kolmas ei ymmärtänyt, mitä tekemistä Kreikalla ja maahanmuutolla on keskenään tai liittyikö fetasalaatti jotenkin asiaan.
Adonis numero kolme olisi puutteistaan huolimatta saanut kelvata, mutta apurahajumalat eivät lopulta olleet suosiollisia projektille, ja ajatus minimibudjetin reissusta muskelidiivan kanssa ei tuntunut vaivan arvoiselta.
Onneksi ideat ovat arvottomia ja vain toteutuksella on väliä. Ja koska toteutukseen asti ei koskaan päästy, saattoi vanhan idean tunkea katsotaan jos jaksetaan -laariin ja tehdä jotain inspiroivampaa, tuhat kertaa kyvykkäämmän ihmisen kanssa.
– Joo, onnistuu, Tsyge vahvisti. – Joku ihan kunnon pomppu, niin kuin olisi lentoon lähdössä? Pitäisikö kurottaa vain yhdellä kädellä, siitä voisi tulla energisempi kokonaisvaikutelma?
Tsygen kanssa työskentely oli kuin olisi saanut oman mielensä jatkoksi kehon, joka pystyi mihin vain. Jokaista ajatusta ei tarvinnut selittää auki, vihje oikeaan suuntaan riitti. Harri ei yleensä ollut valmis luovuttamaan hitustakaan taiteellista päätäntävaltaa jollekulle toiselle, mutta Tsygen taidokas liikkuminen kameran edessä nosti materiaalin itsessään uudelle tasolle. Tsyge liikutti jopa isovarvastaan sulavammin kuin Harri, jonka kehonhallinta oli geriatrisen mäyrän luokkaa.
Kamera tallensi Tsygen lentokuperkeikan ja saumattoman kimpoamisen kohti kattoa. Hetken aikaa Harri melkein uskoi kuvattavan lähtevän lentoon, kun Tsyge viritti kehonsa asentoon, josta Teräsmieskin olisi kateellinen. Painovoima, tuo ikuinen ilonpilaaja, keskeytti nousun muttei katkaissut yhtenäistä liikettä. Tsyge laskeutui pehmeästi jaloilleen, pyörähti vielä uudelleen kerälle tanssisalin tammiparketilla ja lopetti liikesarjan dynaamiseen poseeraukseen.
– Jes, jes jes, just näin, Harri intoili ja lopetti kuvaamisen. – Mieletöntä energiaa, ja tosta on helppo leikata aiemmin filmattuun matskuun!
Tsyge pyöritti hartioitaan ja yritti olla näyttämättä liian tyytyväiseltä itseensä.
– Tulin vähän epävarmasti loppuasentoon, toivottavasti ei näy kun heilahdin vähän. Harmittaa, kun ei saatu koko settiä yhdellä otolla.
– Toi lopetus oli täydellinen! Ja mun ehdotus edes yrittää tätä kertalaakista oli idioottimainen, tätä ajatusta joutuu joka tapauksessa editoidessa hinkkaamaan viikkotolkulla.
– Vieläkö tarvitaan jotain? Lupasin olla viimeistään kuudelta koiravahtina.
– Mä olen varma, että sain kaiken tarvittavan. Sä olet ihan täydellinen!
Tyytyväisyyttä hehkuva ja hikeä tihkuva Tsyge suuntasi suihkuun. Harri jäi saliin, irrotti softboxit kolmijaloista, rullasi greenscreenin talteen ja kokosi kuvausvalot kantolaukkuihin. Aivot työskentelivät materiaalin parissa, kun hän purki kuvausvälineistöä. Ensimmäisen oton pitkät askellukset pitäisi saada liitettyä kolmannen oton toffeentahmaisiin hitaisiin pyörähdyksiin, mutta mitä siihen väliin luomaan illuusiota ikuisesta liikkeestä? Pohdinta katkesi, kun Tsyge ilmestyi pukuhuoneesta kassi olalla ja nappasi yhden suurista välinelaukuista kantoon.
– Haluatko, että heitän sut vielä jonnekin, kun ollaan jätetty kamat työhuoneelle? Tsyge kysyi.
– Mun pää surisee siihen malliin, että parempi jäädä sinne katsomaan kuvattuja juttuja läpi. Himassa pyörisin vaan levottomana ympyrää ja baarissa pitäisi juoda liian monta bisseä, että saisi kierrokset tarpeeksi alas.
Harri veti talvitakin päälleen ja kahmi kätensä täyteen kuvausvälineistöä. Tsyge otti loput tavarat kantoon ja keplotteli ulko-oven raolleen. Lupaavan kevään alun jälkeen iskenyt takatalvi oli peittänyt kadut hyhmäiseen loskaan, joka autolle kävellessä tihkui sisään kenkien pienimmistäkin rakosista. Tsyge kirosi raskaasti astuessaan sohjon peittämään lammikkoon, jossa olikin yllättäen vettä nilkkaan asti. Harri ja Tsyge tunkivat tavarat nopeasti takakonttiin ja nousivat autoon. Kuskin paikalla istuva Tsyge kiroili vielä lisää, kun totesi kengän ja sukan imaisseen yhteistyössä puolet lammikosta mukaansa.
– Mulla on toiset maiharit ja villasukat työhuoneella, jos haluat lainata, Harri ehdotti Tsygelle, joka murjotti tyylikkään lenkkarinsa kohtaloa.
– Ääh, mä käyn varmaan kotona vaihtamassa. Pitäisi nöyrtyä ja ostaa kunnon talvikengät, tai mieluummin muuttaa jonnekin, missä lenkkarit toimii aina. Senkin puolesta olisi ihan mahtavaa, jos se Losin juttu toteutuisi.
– Mä voin vinkiksi kertoa, että yhdellä kunnon maihariparilla pärjää missä vain, kahdella parilla pärjää lopun elämäänsä. Tosin mulla on ulkovaatteissa periaatteena käytännöllisyys ennen kauneutta.
Nopeasti tyyntynyt Tsyge katsoi Harria kriittisesti tarkastellen.
– Älä selitä, toi sun takki on ihan helvetin hyvännäköinen. Onks se uusi, sopii sulle loistavasti!
– Eikö sovikin? Kävi ihan loistava mäihä, satuttiin olemaan Peten kanssa kaupungilla ja tää oli alennuksessa. Vaikka oli tää silti reilusti oman budjetin yläpuolella.
– Hm. No mut saa silti joskus ostaa jotain kivaa itselleen.
– Itse asiassa Pete osti tän mulle. Onneksi, koska pakko myöntää että entinen oli kulunut jo melkein läpinäkyväksi. Mulla oli se melkein viistoista vuotta, ehkä tää rikkoo ennätyksen!
Tsyge ei selvästikään ollut kiinnostunut lyömään vetoa ennätysyrityksen puolesta tai vastaan, sillä sen enempää sanomatta hän käynnisti auton ja lähti ajamaan kohti työhuonetta. Ajon aikana Harri selitti ummet ja lammet aiemmin eräästä aiemmin omistamastaan nahkatakista, joka oli traagisesti unohtunut lentoasemalle juuri kun se oli mukautunut täydellisesti käyttäjänsä muotoihin. Harri pälätti tyytyväisenä eikä edes huomannut, että Tsyge vastaukset olivat lähinnä lyhyitä ynähdyksiä. Vasta työhuoneen eteen pysähdyttyään Tsyge alkoi puhua.
– Miksi vitussa sun eksä osti sulle takin?
Kysymys yllätti Harri täysin, sillä hän oli jo aikaa selostanut tarpeekseen takeista ja siirtynyt pohtimaan, olisiko hulvattoman hauskaa vai silkkaa ajan tuhlausta tehdä mukadokumentti genuiininnahan tuotantoon liittyvistä eettisistä ongelmista ja pystyisikö aiheen sitomaan kebab-eläinten julmaan tehotuotantoon.
– Öääh, siis… Mä satuin löytämään hyvän takin ja Pete halusi sen mulle ostaa, Harri sai sanottua.
– Eikö tässä ole sun mielestä mitään outoa? Tai siis mitä vittua, ensin te solvaatte toisianne ihan täysillä ja seuraavaksi se shoppaa sulle vaatteita?
Harri yritti neuvottomana miettiä puolustuksen puheenvuoroa, mutta Tsyge ehti jatkaa.
– Mä mietin välillä oikeesti, mitä sun päässä liikkuu? Olenko mä sulle yhdentekevä? Vai onko tää joku testi, että missä mulla tulee raja vastaan? Koska voin sanoa että lähellä ollaan.
Kylmä aalto pyyhkäisi Harrin läpi ja jähmetti hänet paikalleen. Harri katsoi Tsygeä silmät pyöreinä ja mietti epätoivoisesti, millä taikasanoilla voisi ratkaista tilanteen.
– Et ole yhdentekevä, vaan ihan mielettömän tärkeä! Mä en miettinyt tätä yhtään, kun Petellä on aina ollut tapana tarjota mulle asioita, niin kuin just sitä ennen kahvin ja… Tai siis, ei tähän liity mitään taka-ajatuksia. Pete on semmonen yhden miehen sosiaalitoimi, se vain huomasi, että mä tarvitsen takin!
Epätoivoinen tilitys kannatti. Tsyge veti syvään henkeä, puhalsi ilman hallitusti ulos ja päästi rattia tiukasti puristaneet sormet rennoiksi. Kauhusta kalpea Harri odotti sydän pamppaillen tuomiota.
– Kyllä mä tajuan, ja uskon että takki on vain takki. Mut mua syö tosi pahasti, ettet edes hetken vertaa mieti tätä mun kannalta. Piirit on pienet ja on hyvä olla väleissä kaikkien kanssa, mutta ihan kuin mun tunteilla ei olisi lainkaan väliä, Tsyge sanoi ja käänsi katseensa Harriin. – Ihan kuin olisin tärkeysjärjestyksessä B-luokkaa sun elämässäsi.
Pienen sekopäisen hetken Harrin olisi kovasti tehnyt mieli vakuuttaa Tsygen olevan parasta A-ryhmää, mutta tajusi sentään tilanteen olevan surkea klassikkolainaukselle. Sen sijaan hän nappasi Tsygeä käsistä kiinni ja puristi lujaa.
– Sä olet mulle tärkeämpi kuin kukaan muu. Mä rakastan sua aivan älyttömästi, enkä kestä että olen niin helvetin tyhmä, että loukkasin sua näin. Pete on vain ollut kuvioissa niin pitkään. Se on niin kuin… aikaa sitten seinälle laitettu tapetti, ei sitä tule kyseenalaistettua. Mutta jos sua tää takki häiritsee, niin hankkiudun siitä heti eroon! Poltetaan se yhdessä!
Tsyge tirskahti ja katsoi Harria viimein suoraan silmiin.
– Ei tarvi polttaa, se on ihan hyvä takki. Mutta voisit luvata miettiväsi jatkossa, miten sun tekemiset vaikuttaa meidän suhteeseen?
– Lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon, ja jos sanani syön niin mörökölli minut vieköön!
Juhlallinen lupaus riitti, ja Harri jäi tavaroineen työhuoneelle. Lyhyen riidan päätteeksi Harri kaipasi kipeästi jotain, mihin purkaa hermostuneisuuttaan, joten hän alkoi heti käydä lävitse päivän materiaaleja. Tsygen liike oli edelleen mukaansatempaavaa, ja Harri kuunteli lumoutuneena materiaalin sekaan jääneitä naurahduksia, kirouksia ja keskustelunpätkiä, joihin kiteytyi niin aitoa ihmisyyttä, että melkein itketti.
Maailma tarjosi Harrille täydellistä kumppania kultalautasella, ja mitä hän teki? Yritti kampittaa tarjoilijan omalla typeryydellään. Tsyge ei vaatinut mahdottomia, eikä Petri voisi ikinä olla samanlainen luova, sitoutunut ja sydämellinen kumppani, jonka Harri oli monesti toivonut löytävänsä. Nyt jos koskaan piti antaa kaikkensa. Mörökölli saisi raahata Harrin vaikka Bhutaniin, jos hän sössisi tämän suhteen.