Asiakkaat saattoivat joskus äityä turhan tuttavallisiksi. Usein kyse oli siitä, että ihmisellä ei ollut muuta puheseuraa. Jutustelu asiakkaiden kanssa oli osa työtä, mutta pahimmat tapaukset saattoivat jäädä tiskille norkoilemaan ylipitkään ja viritellä loputtomiin keskustelua omasta elämäntarinastaan, satunnaisista uutisaiheista tai hämmentävistä salaliittoteorioista. Mikään määrä kohteliaita vihjauksia päivän kiireistä ei saanut tällaista kävijää ymmärtämään, että kuuntelijalla tiskin toisella puolella saattoi olla muitakin työtehtäviä kuin keskusteleminen. Ärsyttävää toki, etenkin kiireisinä päivinä, mutta yleensä harmitonta.
Aivan oma lukunsa olivat kävijät, jotka kuvittelivat vetovoimansa olevan niin valtavaa, että kuka tahansa kirjastotyöläinen oli muutamaa iskurepliikkiä vaille valmis lähtemään kenen tahansa tarpeeksi hurmaavan asiakkaan mukaan suoraan tiskin takaa. Tällaisia asiakkaita ei todellakaan ollut paljon, mutta he olivat lähes poikkeuksetta miehiä ja iskurepliikkien kohteet naisia, nuoria sellaisia. Oli suorastaan hämmentävää, miten moni tämän lajityypin asiakkaista kuvitteli ystävällisyyden ja hymyn tarkoittavan sitä, että asiakaspalvelija halusi päästä asiakkaan pöksyihin.
Siksi Camilla ei välittömästi ollut valmis hakemaan kollegaansa paikalle, kun sinänsä mukavannäköinen ja kohtelias nuorukainen tuli tiskille kysymään Piaa. Vierailu oli kuulemma ”yllätys”, eikä Camilla uskaltanut arvailla, oliko yllätys toivottu. Hän jousti sen verran, että lupasi käydä tarkistamassa, oliko Pia tänään paikalla – Camilla toki aivan hyvin tiesi Pian olevan takahuoneessa käymässä aineistoja läpi.
– Sinua kysytään salin puolella nimeltä, Camilla huikkasi aineistoja järjestelevälle Pialle.
– Voit sanoa että ei kiitos, mulle tulee kaikki mun haluamat lehdet jo ja mä en nyt tilaa yhtään mitään ja hyvää päivänjatkoa, Pia kuittasi ja siirsi käsittelemänsä elokuvakotelot kärryyn.
Camilla vaikutti niin epävarmalta siitä, miten jatkaa, että Pia jätti vitsailut sikseen.
– Okei, mimmonen tyyppi?
– Nuori mies, pitkä, vaaleanruskeat hiukset, aika harteikas, Camilla arvioi.
Pian kasvoilla välähti ilme, jota Camilla ei täysin osannut tulkita, muttei se ainakaan kertonut vierailun olevan lottovoitto Pian näkökulmasta.
– Mä käyn sanomassa, että sä et ole tänään töissä, Camilla ehdotti ja kääntyi mennäkseen takaisin salin puolelle. Sen sijaan, että Pia olisi jäänyt kiitollisena jatkamaan aineistojen järjestämistä, hyppäsi hän tuolista ylös niin että kirjakärryyn pinotut aineistot meinasivat pudota lattialle.
– Eikun siis tunnen sen, mä vain… Yllätyin. Tulen sun kanssa, Pia soperteli. Käytöksestä ei voinut päätellä, olisiko syytä varautua soittamaan hätäkeskukseen vai tarjoamaan vieraalle kupillinen kahvia, mutta Camilla arveli Pian pystyvän tekemään päätöksen omasta puolestaan.
Vierailija ilahtui silminnähden, kun Camilla saapui takaisin Pia mukanaan.
– Mä ajattelinkin, että olit työvuorossa tänään! Anteeksi kun tulin näin yllättäen… tai halusin kyllä yllättää sut, mutta toivottavasti ei ollut huono aika, mies selitti hiukan nolon näköisenä. – Ja mä toin sulle nämä!
Tulija vetäisi selkänsä takaa sellofaaniin pakatun kukkakimpun, jossa Camilla tunnisti olevan ainakin pioneja, neilikoita ja liljoja. Huolella järjestetyt kukat oli sidottu kauniisti roosanvärisellä satiininauhalla. Camilla henkäisi ihastuksesta, mutta Pia ojentui ottamaan kukkia yllättävän aneemisesti.
– Vau, tota… Kiitos, nämä ovat tosi hienoja, Pia totesi ilman erityistä tunteenpaloa.
Camilla oli häikäistynyt romanttisesta eleestä. Tässä kohtaa hän osasi jo arvata, että vierailija oli Pian poikaystävä, josta Camilla oli turhaan yrittänyt kysellä yksityiskohtia. Nyt Camilla muisti Pian kerran näyttäneen kuvan seurustelukumppanistaan, mutta jatkokysymykset suhteesta tämä oli vaivihkaa ohittanut tai pitänyt vastauksensa yleisellä tasolla. Pian antamien tietojen perusteella olisi hyvin voinut kuvitella kyseessä olevan mielikuvituspoikaystävä, joka käy toista koulua naapurikaupungissa.
– Ja huomasitko, että mukana oli pieni bonus?
Pia käänteli kimppua käsissään, ja hänen ilmeensä kirkastui hieman.
– Sait ne liput! Mahtavaa, iso kiitos minun ja kavereiden puolesta, Pia sanoi jo iloisemmin. – Olisit silti voinut mainita, että olet tulossa.
Seurustelukumppanin ilmaantuminen työpaikalle oli selvästi saanut Pian hämilleen, koska muuten hän olisi varmasti kiittänyt poikaystäväänsä maasta taivaaseen ihanasta yllätyksestä kesken työpäivän! Ollille ei olisi tullut mieleenkään tehdä jotain tällaista: näin kun asiaa oikein ajatteli, tämä ei ollut kertaakaan käynyt katsomassa Camillaa työpaikalla, vaikka Camilla oli silloin tällöin poikennut iltavuoroa tekevän Ollin luo tuomaan välipalaa tai muuten vain juttelemaan hetkeksi.
Osasikohan Olli edes laittaa Teräsrautelaa kartalle?
Sivusilmällä Camilla huomasi Pian edelleen siirtelevän kääreissä olevaa kimppua kädestä toiseen, aivan kuin tämä ei olisi oikein tiennyt, mihin sievät kukat olisi kannattanut asettaa. Hyvällä työpaikalla kollegat auttavat toisiaan, joten Camilla kävi toimeen Pian toipuessa yllätyskäänteestä.
– Onpa aivan ihana kimppu! Haluatko, että laitetaan nämä salin puolelle esille? Käyn katsomassa, löytyykö meiltä näille maljakko, Camilla ehdotti.
– Jos vaikka henksupuolen pöydälle? Pia ehdotti nopeasti.
Camilla meinasi protestoida sijoituspaikkaa, mutta ymmärsi Pian näkökannan. Asiakkaita oli joka lähtöön, ja kirjastosta katoili välillä mitä kummallisimpia asioita käsidesistä koristetyynyn päällisiin. Kukat olisivat paremmin suojassa takahuoneessa, joten Camilla teki kuten pyydettiin. Hän otti sellofaanikääreet talteen Pian kotimatkaa varten ja laittoi kimpun mukana tulleen kirjekuoren maljakon viereen.
Camilla palasi salin puolelle, missä Pia ja – Keijoko miehen nimi oli – olivat siirtyneet juttelemaan kopiokoneen luo. Tai oikeastaan Keijolla vaikutti olevan jokin pidempi tarina kesken, ja Pia kuunteli juttua käsivarren mitan päästä kohteliaasti hymyillen. Camilla istuutui tietokoneen ääreen katsomaan läpi myöhästyneistä kirjoista lähetettäviä paperisia maksumuistutuksia, ja kuuli sivukorvalla Keijon kuvailevan pitkää ajatusketjua, jonka tämä oli käynyt läpi pohtiessaan juuri oikeanlaista kimppua.
– Toisilla asiakkailla juttua riittää, Petri totesi yllättäen Camillan selän takana. Petri oli arvioinut palaavansa kokouksesta vasta myöhään iltapäivällä, mutta lähikirjastojen ajankohtaiset haasteet eivät näköjään olleet niin pahoja, että niitä olisi tarvinnut vatvoa koko päivää pääkirjastolla.
– Hän taitaa olla Pian poikaystävä, Camilla paljasti.
Petrin silmät kirkastuivat.
– Aivan, onhan tästä joskus ollut puhetta. Mäkin olen tainnut tehdä osani tämän suhteen eteen katsomalla Elisan perään treffien aikana.
Sen kummemmin kursailematta Petri käveli kopiokoneen luokse esittäytymään. Keijo – joka olikin Kerkko – kätteli Petriä samalla innolla kuin vävykokelas saattaisi vispata suvun päämiehen kättä ensimmäisellä perheillallisellaan. Tästä rohkaistuneena Camillakin tuli tekemään tuttavuutta, ja Kerkko väläytti Camillalle sydämellisen hymyn tervehtiessään.
Pia laittoi esittelyille nopean lopun.
– Tosi kiva että kävit ja kiitos oikeasti niistä lipuista, mutta mulla on oikeastaan hirveä kiire työjuttujen kanssa.
Camilla ei muistanut, että tänään olisi ollut ohjelmassa vierailevia ryhmiä tai muuta erityisen kiireistä, mutta toki kirjastossa aina töitä riitti. Pialla oli niin kadehdittava työmoraali! Ehkä oli ihan hyvä, että Olli ei ollut jatkuvasti pyörimässä kirjastolla. Camilla oli tehnyt tiukan päätöksen keskittyä työpäivien aikana itse asiaan ja pitää näppinsä irti puhelimesta. Lyhyen vieroitusjakson jälkeen päätöksen pitäminen ei ollut edes vaivalloista, ja oli mahtavaa huomata, miten työn imu vei mennessään ilman ylimääräisiä häiriöitä. Ollin kanssa työnteko olisi muuttunut nopeasti turhanpäiväiseksi jutusteluksi.
– Viestitellään vaikka illalla, Pia jatkoi, ja käytännössä raahasi Kerkon ulko-ovelle Petrin ja Camillan nenän edestä. Tuulikaapin lasiovien läpi näytti siltä, että Kerkko kurottautui kohti Piaa suudellakseen tätä, mutta Pia muutti eleen lennosta kankeaksi halaukseksi.
Camilla ja Petri seisoivat hiljaa paikallaan, kun Pia suuntasi takaisin kohti takahuoneessa odottavia aineistoja. Vaikka kukaan ei kysellyt yllätysvieraasta mitään, vastasi Pia silti.
– Mitä? Mä tykkään pitää työminän ja siviiliminän erotettuna, Pia töksäytti, ja sen enempää selittelemättä katosi omiin oloihinsa.
Petri karautti kurkkuaan ja suoristi paitaansa, joka oli alun perinkin suorassa.
– Että näin. Mukavan oloinen nuori mies, hän sanoi.
– Mukava ehdottomasti, Camilla vastasi. – Kohtelias.
– Ja hyvin hoidetut hiukset. Asiasta toiseen, puhuttiin sun tilanteesta ohimennen kokouksen jälkeen.
Kevyt kauhu nosti heti päätään, vaikka paniikille ei ollut syytä. Camilla oli hoitanut viime aikoina työnsä moitteetta, ja vaikka hän varmasti olisi voinut olla työssään oma-aloitteisempi, ei hän myöskään ollut aiheuttanut peruuttamatonta vahinkoa aineistoille, asiakkaille tai edes viherkasveille, joiden kastelu oli hänen vastuullaan. Mutta ei kai Petri olisi ottanut asiaa niin rennosti puheeksi, jos Turun kaupungilla olisi hinku päästä yhdestä työntekijästään eroon?
– Ymmärsin rivien välistä, että sun sopimukselle voisi olla tarjolla vakituista jatkoa, Petri sanoi. – Onko suhun ollut kukaan vielä yhteydessä?
Aika oli kulunut hämmästyttävän nopeasti, ja Camilla tuli vasta nyt ajatelleeksi, että hänen määräaikaisen sopimuksensa loppu häämötti parin kuukauden päässä. Työpaikasta huolehtiminen oli tuntunut kaukaiselta murheelta, ja hän oli ajatellut asioiden lutviutuvan tavalla tai toisella.
Pieni paniikki nosti nyt päätään, eikä pelkästään siksi, että töiden jatko ei ollut kiveen hakattu. Enemmän Camillaa jännitti ajatus vakinaisuudesta, jonka tuoma vastuu tuntui äkisti vuorenpainoiselta. Vakituiselta kirjastovirkailijalta odotettaisiin paljon enemmän omistautumista, tunnollisuutta ja täydellisyyttä. Vakituisesta työpaikasta ei voinut niin vain kävellä pois, jos homma alkaa tympiä – tai voi tietysti, mutta äkkipäätöksellä olisi ikäviä seurauksia tärkeäksi tulleille työkavereille ja omalle taloudelle.
Oliko tämä kohtalon hetki? Tässäkö oli raja, jonka yli astumalla menettäisi lopullisesti olennaisen osan vapaudestaan? Oliko näin iso asia sellainen, että Ollin kanssa pitäisi käydä vakavahenkinen keskustelu molempien tulevaisuudensuunnitelmista? Pitäisikö hänen viimein selvittää, miten verokortin tulorajaa muutetaan?
– Ei ainakaan vielä kukaan ole soitellut, Camilla tyytyi vastaamaan.
– Jos mä saisin päättää, niin sulle olisi ehdottomasti paikka täällä! Älä ainakaan kauhean tosissaan katsele muita hommia, ennen kuin kuulet jatkosta täällä.
Tämän sanottuaan Petri hymyili Camillalle vielä kerran rohkaisevasti, istuutui tietokoneen ääreen ja keskittyi lukemaan asiakkailta tulleita sähköposteja. Camilla oli hämillään. Ulkopuolisuuden tunne tai epäilyt omien taitojen riittävyydestä tuntuivat äkisti pikkujutuilta. Kerrankin hänellä olisi tilaisuus näyttää todelliset taitonsa työyhteisössä, joka ei koostunut isän firman työntekijöistä tai elämäntapasurffareista.
Tässä välissä olisi joka tapauksessa hyvä tarkistaa, minkälaisen työsopimuksen hän oli taloon tullessaan allekirjoittanut.