Valtava määrä säilytystilaa ja haluttomuus luopua parhaat päivänsä nähneistä tavaroista muuttui ongelmaksi vasta siinä vaiheessa, kun säilytystilakin alkoi olla parhaat päivänsä nähnyt. Vanha aitta sisältöineen oli saanut lahota rauhassa viljankuivaamon takana, kunnes Aukusti oli kyllästynyt katselemaan rottien temmellyskentäksi muuttunutta rakennusta.
Aukustin lapset olivat aloittaneet tyhjentämisen jo edellisenä viikonloppuna, mutta olivat saaneet ainoastaan alakerran tyhjäksi. Vuosikymmenien kerrostumien alta paljastui suuriin muovisäkkeihin homehtuneita vaatteita, rikkinäisiä työkaluja ja sininen mopedi, joka ei tässä kohtaa kulkenut enää kuin aitasta roskalavalle ja senkin matkan vain kantamalla. Aukusti oli koettanut innostaa lapsiaan jatkamaan tyhjennystä sillä verukkeella, että perinnönjaon yhteydessä olisi yksi homma vähemmän, mutta kukaan ei suostunut toiseen perättäiseen talkooviikonloppuun.
Silloin oli oikea aika valjastaa omat veljet apuun. Pöly leijui sakeana hylätyssä rakennuksessa, kun Aukusti ja Taisto viskoivat tavaraa parvelta Petrille ja Pertille, jotka heittivät tavarat yhteistyössä pihalle. Ylhäältä oli ujutettu ulos jonkun esivanhemman tekemiä huonekaluja, jotka olisivat oikein säilytettynä voineet olla suvun aarteita. Nyt veljekset nakkelivat jyrsijöiden pureskelemia ja ohuen homekerroksen peittämiä kalusteita ulos aitasta niin, että tuolien vanhat liitokset nitisivät. Kukaan ei halunnut olla ensimmäisenä taukoa pyytämässä, vaikka raskaiden tavaroiden viskominen sai talkoolaistenkin nivelet nitisemään. Kun kaikilla oli korkea työmoraali, jatkui huhkiminen kuivin suin ja särkevin lihaksin paljon senkin jälkeen, kun joku järkevämpi olisi myöntänyt väsymyksensä.
Siksi kaikki neljä olivat erityisen kiitollisia Anitalle, joka saapui tuomaan kahvia ja voileipiä. Anita pöyhi huvittuneena Aukustin tomuisia hiuksia mutta lupasi myös porukalle päivälliseksi karjalanpaistia.
– Mutta sillä ehdolla, että saatte työn valmiiksi ja rojut piiloon, ennen kuin tiedätte kyllä kuka yrittää niitä vielä pelastaa, Anita muistutti lähtiessään.
Veljekset syöksyivät tarjoiluiden kimppuun kuin eivät olisi ikinä ruokaa nähneetkään. Kevätaurinko lämmitti aitan portaille istahtaneita uurastajia, jotka eivät flunssankaan uhalla vaivautuneet vetämään takkia hikisen selän peitoksi. Pertti kaatoi kahvia ja Taisto löi jokaiselle leivän käteen.
– Täytyy sopia Lehtosen kanssa, että tulee hakemaan lavan pois jo ens viikolla, Aukusti pohdiskeli ja haukkaisi palan kinkkusämpylästä. – Tai katsotaa nyt, saadaanko tätä vielä tänäänkään tyhjäksi.
– Ihan hyvällä mallilla tää on, kun vielä vähän jaksetaan, Pertti arveli.
– Mulla ei ainakaan ole kiirettä kotiin, Petri sanoi ja pyyhkäisi hiestä kostuneita hiuksia sivummalle.
– Ainaskin sen puoleen olis parempi saada tää pois alta, kun heti viikon alkuun pitäis päästä aitoja korjaamaan, Aukusti pohdiskeli.
– Oltiinkos me se jo sinne sovittu? Hyvä kun sanosit, muuten mää olisin ilmaantunut paikalle vasta kun pyöritätte viimeistä verkkorullaa auki, Taisto sanoi ja ryysti kahvia vuoden 1994 maatalousnäyttelyä juhlistavasta mukista.
Petri tuli aina mielellään auttamaan maaseudun loppumattomassa työsavotassa. Usein hän suorastaan tyrkytti apuaan, jos sattui kuulemaan veljien suunnittelevan talkoohommia. Nämä saattoivat toppuutellen väittää, että Petrin oli turha ajella Vehmaalle pikkujuttujen takia kun lähempääkin löytyi apua, mutta yhtä hyvin olisi suostutella terrieriä pois ketunkololta. Halu olla mukana näkyi myös työtahdissa, joka oli vähintään sama kuin muilla tai jopa rivakampikin. Eipähän kukaan päässyt kuittailemaan, että siisti sisätyö laiskisti, vaikka totuuden nimissä kaikkein rankimpien talkoopäivien jälkeen hyllyttäminenkin sai käsivarret tärisemään.
– Oliko tämä jotain, missä tarvittaisiin lisäkäsiä? Petri ehdotti miettimättä lainkaan, millaista piinaa lisätalkoopäivät aiheuttaisivat kirjastotyöläisen raajoille.
– Me tehrään tätä varmaan pitkin viikkoa ja keskellä päivää, sulla on silloin omat työt. Eikä sun nyt sentään tartte sen takia vapaata ottaa, että saat meidän naapureidenkin aitoja rakennella, Aukusti naurahti.
– Toivotaan että saadaan tää nopeesti maaliin. Tarttis jossain välis ehtiä hakemaan puhristusainetta, tai kohta mun kasvihuoneilla kasvaa enemmän homesieniä kuin kurkkuja, Taisto sanoi.
– Mää olin ajatellut hakea Hankkijalta uudet haalarit, joten jos et sataa litraa kerralla tartte niin voin hakea sitä samalla, Pertti ehdotti.
Veljet alkoivat jutella keskenään uuden aidan rakentamisen vaivoista, työhaalareiden nykylaadusta ja puhdistusaineiden hinta-laatusuhteesta. Petri ei keksinyt aiheisiin lisättävää eikä kukaan hänen mielipidettään ollut kärttämässäkään, joten hän keskittyi sämpylänsyöntiin. Ei kai sitä voinut panna pahakseen, ettei kukaan täällä jutustellut aineistojen kelluttamisesta tai kokoelmien hoitamisesta.
Äkisti tuttu hahmo ilmestyi näkyviin viljankuivaamon takaa, ja Petri suoristi ryhtinsä kuin sähköiskun saaneena. Muut olivat niin keskittyneitä juttelemaan, etteivät he ensin kiinnittäneet huomiota veljen käytökseen, mutta kun Petri rykäisi pari kertaa kuuluvasti, huomasivat veljetkin mistä on kyse ja keskeyttivät juttunsa.
Kahvimukit ja puoliksi syödyt voileivät olivat äkisti tiellä, eikä niille meinannut löytyä luontevaa paikkaa kädestä tai aitan portailta. Jeremias vilkaisi poikiaan ja asteli jäykin askelin vanhalla tavaralla täytetyn lavan luo. Hänellä oli päällään ruskea nahkatakki ja saappaat, joihin saviset pellot ja risuiset metsät olivat jättäneet jälkensä.
– Heittelitte sitten isosetä Aaronin tekemät huonekalut menemään, Jeremias virkkoi ja loi veljeksiin niin paheksuvan katseen, että Petrin oli vaikea istua aitan portailla kiemurtelematta.
– Ei niistä enää käyttöön ole, kun ovat olleet niin huonolla säilytyksellä, Aukusti aloitti, muttei keksinyt muuta sanottavaa. Tilalla oli tehty sukupolvenvaihdos jo aikakausia sitten, mutta Jeremias oli jäänyt pihapiiriin asumaan, eri taloon sentään kuin vanhin poika ja miniä. Tervaskantokin olisi ollut kateellinen sitkeydestä, jolla Jeremias piti kiinni henkisestä isännän oikeudestaan, eikä niin pientä asiaa tilalla voitu tehdä, etteikö suvun päällä olisi ollut siihen sanansa sanottavana.
– Eli kaikki vain kaatopaikalle? Turha tietysti olettaa, että teistä kukaan osaisi arvostaa sitä käsityön määrää, mikä näihin on laitettu. Kaupasta vaan uutta hakemaan, kun vanhaan tulee ensimmäinen naarmu, Jeremias soimasi lapsiaan.
Moitteita seurasi epämukava hiljaisuus. Pertti ryki kurkustaan olematonta klimppiä ja Taisto alkoi mielenosoituksellisen kovaäänisesti jauhaa kesken jäänyttä voileipäänsä. Jeremias käänteli lavalla olevia huonekaluja tuhahdellen. Petri oli naurettavan kiitollinen siitä, että isä mulkoili lähinnä Aukustia, joka tilallisena oli tietenkin suurimmassa vastuussa väärinteosta.
– Jos siellä on joku vähän paremmassa kunnossa, niin mää voin kattoa saisiko sen vielä pelastettua. Saisit sen vaikka omaan tupaan esille, Aukusti ehdotti.
– Ei noista ole teidän viskomisen jälkeen käyttöön. Turhaa huitomista koko rojekti muutenkin. Jos tästä jollekin on hyötyä niin Lehtosen Masalle, joka ottaa kovan hinnan lavan vuokrasta ja tyhjentämisestä, Jeremias äksyili.
– Pakko aitta on ensin tyhjentää, jos meinataan se purkaa.
– Siinäpä kaiken turhuuden huippu! Tähän aikaa vuodesta on järkevämpääkin puuhaa.
Isän pauhaaminen oli kuin piiskaava räntäsade tai polttava paahde: ei sille mitään voinut, joten parempi vain suojautua parhaansa mukaan ja ottaa vastaan, mitä milloinkin tuli. Aukusti sai nauttia puuskista lähes päivittäin, joten hän oli niitä vastaan karaistunein.
– Ei pellot ole vielä tarpeeksi kuivuneet, että pääsis kylvämään, Aukusti puolustautui, mutta varsinaista taistelutahtoa äänessä ei ollut.
– Joten et tähdellisempää tekemistä keksinyt? Tämäkin aitta seisoisi varmaan seuraavat kolkytä vuotta vielä pystyssä, jos ette olisi sen kimpussa, Jeremias huipensi kannustuspuheensa.
Saarna oli niin tyhjentävä, ettei kenelläkään ollut täydennettävää. Jeremias jäi seisomaan lavan luo yrmeän näköisenä ja kädet puuskassa. Kun kukaan ei tehnyt elettäkään myötäilläkseen tai vastustaakseen isää, huokaisi Aukusti hiljaa ja otti ohjat käsiinsä.
– No, me jatketaan tää loppuun joka tapauksessa, kun kerran ollaan alkuun päästy.
Jeremias murahti vastaukseksi lähti talsimaan talolle päin enempiä virkkomatta. Veljekset seurasivat isän hidasta matkaa pois päin puhumatta, ääniraitana vain kevään ensimmäiset linnut ja Taiston tarkoituksellisen ponnekas voileivän maiskutus.
– No, semmosta tällä kertaa, Aukusti tokaisi. Taisto ei tarvinnut tätä suurempaa alustusta omien, Aukustia monipuolisempien ajatustensa ilmaisemiseen.
– Mää välillä mietin, mikä tota isää vaivaa. En kyl ketään muuta tunne, joka ei löyrä mitään hyvää sanottavaa ikinä mistään! Olisi pitäny kastella koko roska bensalla ja tuikata tuleen, niin ei äijä olis päässyt pätemään työn jäljestä.
– Ei sekään varmaan olisi kannattanut. Isä olisi varmasti moittinut meitä, että käytettiin kallista polttoainetta näin mitättömään nuotioon tai ettei poltettu aittaa juhannuksena kokon sijaan, Petri huomautti ja nolostui suorapuheisuudestaan.
Pertti ei siitä pahastunut, vaan hörähti nauramaan Petrin heitolle. Nauru tarttui Aukustiin, ja Taisto tönäisi nyt jo ujosti virnuilevaa Petriä kyynärpäällä kylkeen.
– Hyvä että täällä on yks järkeväkin, joka miettii meidän touhuja askeleen piremmälle, Taisto hekotteli. – Mutta jos ei kerran haeta kanisteria, niin pitää varmaan hoitaa tää hartiavoimin loppuun.
Sen enempää kehotusta työn jatkamiseen ei tarvittu, sillä kaikki kaipasivat tilaisuutta riuhtoa painostavaa jännitystä pois lihaksistaan. Petri jäi hetkeksi keräämään astioita kasalle ja vilkaisi suurta vihreää vaihtolavaa. Niin paljon selvittelemätöntä roinaa, joka tuotti ihmisille mielipahaa jo pelkällä olemassaolollaan. Sekamelskalta olisi ollut helpointa välttyä kotiin jäämällä, mutta siitä olisi pitänyt maksaa lopulta kovempi hinta. Parempi ottaa silloin tällöin yhteinen torjuntavoitto rasituksista kuin jättäytyä täysin joukosta pois.