Pihakoivun ohut lehtipeite ei estänyt upeasti helottavaa aurinkoa paistamasta suoraan Harrin silmiin. Harri vilkaisi ärtyneenä ulos ja nousi kiertämään sälekaihtimet kiinni. Tähän aikaan vuodesta ja iltapäivästä aurinko loimotti työhuoneen ikkunasta epämiellyttävällä korkeudella, ja jos Harrilla ei olisi ollut niin hyvä työdraivi päällä, olisi hän saattanut rojahtaa päiväunille sinapinkeltaiselle sohvalle.
Jos Aurinkoa ei laskettu, olivat tähdet tänään kohdillaan. Zagrebista oli tullut kauan odotettu sähköposti, ja paikallinen kuraattori vaikutti olevan näyttelyn toteutumisesta vähintään yhtä innoissaan kuin Harri itse. Jadranka ansaitsi tuhatkertaiset kiitokset siitä, että Shedding ja sitä myötä myös Viisto pinta olivat päässeet oikeiden ihmisten silmien eteen. Ilmassa oli myös vieno häivähdys ostohalukkuutta, joten matka-apurahahakemus pitäisi laittaa vetämään välittömästi.
Harri oli lisäksi keksinyt, mikä työn alla olevan teoksen liukumissa oli häirinnyt. Ongelman ydin oli liiallinen jämähtäminen alkuperäisen materiaalin asettamiin rajoihin. Taustakangasta vasten kuvatun Tsygen liikkeet olivat kaikessa sulavuudessaan nivelten, luuston ja jänteiden asettamien rajojen vankeja. Harri oli jo aiemmin käsitellyt raakamateriaalia niin, että Tsygen piirteet olivat liudentuneet persoonattomammiksi, mutta edes armoton efektien kanssa nysvääminen ei ollut häivyttänyt koreografian tympeää sivumakua tarkkaan toteutetuista liikesarjoista.
Tylsyyspäissään ja turhautuneena Harri oli päättänyt katsoa, millaisiin syvyyksiin algoritmit veisivät YouTuben suosituksia klikkailemalla. Riittävän monen videon läpi seilaaminen johti lopulta harrastelijasukeltajan kuvaamaan tallenteeseen, joka oli lyöty videopalveluun sellaisenaan, ilman ääniraitaa. Leikkaamattomassa amatöörifilmissä oli oma viehätyksensä. Valtavan pitkät, hitaasti heilahtelevat ruskolevät olivat lumonneet Harrin heilunnallaan. Taukoamatta aaltoilevat lehdet olivat vedessä jatkuvassa, saumattomassa liikkeessä, mutta säilyttivät silti muotonsa. Voima syntyi liikkeen loputtomuudesta. Työn alla olevaan teokseen tarvittiin juuri tuota, kehon rajojen häivyttämistä, vartalon kykyä soljua vaivattomasti kuin ajatus. Katkeamatonta virtaa voisi luoda animaation avulla, ehkä joka freimin läpäisevällä katkeamattomalla langalla, vai mieluummin suttuisella viivalla, joka eli koko ajan?
Harri oli käynyt heti työhön ja hahmotellut erilaisia tyylejä, joilla yksittäisistä pätkistä ja liikkeistä koottuun teokseen saisi ikuista jatkuvuutta. Juuri kun flow oli parhaimmillaan, puhelin alkoi väristä pöydällä. Kirosanoja säästelemättä Harri nappasi puhelimen käteensä ja valmistautui ärisemään kovaonniselle puhelinmyyjälle, tai vielä pahempaa, toimittajalle.
Soittaja olikin tuttu, vaikka sitäkin yllättävämpi. Mitä syytä Leilalla oli soittaa, kun vappu meni jo ja jouluun oli aikaa? Houkutus tunkea puhelin jääkaappiin tai sohvatyynyjen väliin oli valtava. Harri arvasi käyttävänsä loppupäivän puhelun aiheen pohtimiseen, jos jättäisi vastaamatta, joten parempi valita pienempi paha.
– Moi mutsi, Harri vastasi.
– No hei, soitinko pahaan aikaan? Leila kysyi.
– Ei tässä mitään, työhuoneella. Ehdin ihan hyvin puhua, Harri totesi. Olisi hyvän raivoamisen tuhlaamista tässä kohtaa valittaa Leilalle, miten käsittämättömän ärsyttävää oli joutua vastailemaan tyhjänpäiväisiin kohteliaisuuksiin kesken parhaan työfiiliksen.
– Ai, anteeksi kun häiritsin kesken uurastuksen!
– Ei mitään, kerro vaan mitä oli mielessä, Harri totesi ja tutki samalla luonnoksiaan. Merikasvit olivat hyvä lähtökohta uudelle lähestymistavalle, mutta olisiko jokin muu elementti vielä toimivampi? Kenties savu, joka saattoi muuttaa suuntaa nopeastikin ilman, että liikkeeseen tuli kulmikkuutta?
– Tämä vaatisi vähän pidempää keskustelua. Ehtisitkö tulla käymään?
– Mulla olis nyt aikaa, jos sulla oli jotain olennaista, Harri kartteli. Kaarinaan ei ollut Turusta kovin pitkä matka, mutta henkisesti sinne lähtö oli kuin ultrajuoksulle suuntaaminen Kalaharin autiomaahan.
– Tämä olisi varmaan parempi käydä kasvotusten läpi, Leila totesi.
Okei. Vaihtoehdot: Leila oli kuolemaisillaan, menossa uusiin naimisiin tai hurahtanut verkostomarkkinointiin. Harrin kannalta tapaaminen tarkoittaisi hautajaisjärjestelyistä sopimista, uuteen isäpuoleen tutustumista tai vaivaannuttavaa myyntiesittelyä lisäravinteista, kaikki yhtälailla huonoja mahdollisuuksia.
– Tämä ei ole niin päivän päälle. Jos katsot oman kalenterin läpi ja ilmoitat, milloin pääset? Leila jatkoi.
Harri myöntyi suunnitelmaan, joten Leila piti puhelun lupauksensa mukaan lyhyenä ja toivotti hyvää työpäivän jatkoa. Turha toivotus, sillä puhelu oli katkaissut ajatusten juoksun ja täyttänyt pään ikävillä ajatuksilla. Monivitamiineja olisi voinut tyrkyttää puhelimitsekin. Häille olisi varmaan ollut jo päivä sovittuna. Leila ei myöskään vaikuttanut soittavan viimeisillä voimillaan saattohoito-osastolta, joten ehkä kyse ei ollut hengenvaarasta. Mistä helvetistä sitten?
Harri puri hampaat yhteen ja palasi luonnosten pariin. Mitä hän oli äsken ajatellut, savua? Typerä idea, savu oli aivan liian altista haihtumaan pienimmästäkin tuulenvireestä, ja Tsygen keho oli silkkaa konkretiaa. Kynä naputti vasten piirtopöytää, kun Harri yritti saada kiinni teoksen lopullisesta muodosta. Mieli olisi tehnyt ulos röökille, mutta takintaskusta löytyi vain pari purkinpohjimmaista nikotiinipussia. Harri tunki toisen niistä ylähuuleensa ja istui takaisin pöydän ääreen. Keskittymiselle oli käynyt kuin savulle, se oli levinnyt minne sattuu, ja nyt jopa pöydän ääressä istuminen paikoillaan oli vaikeaa.
Hilseilevien maaliseinien ympäröivä työhuone oli tavallisesti paikka, jossa Harri viihtyi itsekseen vaikka vuorokauden ympäri. Nyt tila tuntui kolkolta ja yksinäiseltä. Seura voisi rauhoittaa, piristää tai ärsyttää, väliäkö sillä, mikä tahansa tunne olisi parempi kuin sisuksissa vellova ahdistus. Harri tarttui uudestaan kännykkäänsä ja aikoi soittaa Tsygelle, mutta empi viime hetkellä. Leila ei ollut tullut poikaystävän kanssa edes puheeksi, vaikka Harri itse oli käynyt Tsygen äidin luona kahvilla jo kolmannella seurusteluviikolla. Kaiken Leilaan liittyvän painolastin raahaaminen näkyviin veisi enemmän energiaa kuin mitä ahdistavan olon jakamisesta voisi kerryttää. Harri valitsi helpon tien ja valitsi tutumman numeron.
– Mutsi soitti mulle just, Harri sanoi ennen kuin Petri ehti kunnolla edes tervehtiä.
Petri oli aina tullut erinomaisesti toimeen Leilan kanssa, vaikka Harrilla oli kestänyt oma aikansa myös näiden kahden esittelyssä toisilleen. Tosin Petri olikin sellainen unelmavävy, että Leila oli jo ensimmäisen tapaamiskerran jutellut Petrille kuin vanhalle ystävälle.
– Ei tainnut olla ihan vain moikkailupuhelu? Petri kysyi, ja Harri melkein kiitti Petriä siitä, että tämä ymmärsi tilanteen puolesta sanasta.
Soiton sisällöstä ei ollut paljoa kerrottavaa, mutta Harrilla riitti kykyä muuhunkin kuin faktojen välittämiseen. Oli suorastaan hämmästyttävää, miten pahasti puolentoista minuutin keskustelu saattoi saada ihmisen epätasapainoon. Harri päätyi selittämään kaikki ylikierroksille pyörähtäneet pelkonsa ja arvuuttelunsa Petrille, joka antoi Harrin vuodatuksen hyökyä ylitseen ja vastaili vain sen verran, että kävi selväksi hänen edelleen olevan linjoilla.
– Nyt lähinnä mietin, että pitäisikö mutsin luo mennä vai skipata koko juttu ja pyytää sitä tiivistämään kerrottavansa vaikka tekstariin, Harri huokaisi lopuksi.
– Parempi mennä tietenkin, kun on selvästi jostain isommasta kyse, Petri moitti. – Onhan teillä ollut omat vaikeutenne, mutta ei ole koskaan myöhäistä parantaa tilannetta.
Harri ei jaksanut edes ärsyyntyä opettajamaisesta sävystä tai kuittailla takaisin Petrin omasta isäsuhteesta.
– Mä en vain oikeasti jaksaisi. Siellä me sitten istutaan kahvipöydässä helvetin vaivaantuneina ja mutsi tilittää jotain sekavaa, Harri tyytyi toteamaan.
– Käy silti kuuntelemassa, mitä sillä on asiaa. Voihan se olla jotain mukavaakin.
– En tiedä, mistä ammennat tota optimismia, mutta voisitko laittaa mullekin pari siivua?
– Myönnetään, ei tuollaisia puheluita soiteta mukavista asioista. Entä jos mä tulisin mukaan?
Niin houkutteleva ajatus. Petri voisi hoitaa smalltalkin, Harri tuolissa vääntelehtemisen. Mutta tuntui erittäin kyseenalaiselta raahata Petri mutsin luo ja selitellä sitten, että he eivät – taaskaan – olleet pariskunta vaan ihan vain kavereita. Saati sitten selittää kuviota auki Tsygelle jälkikäteen.
– Mä varmaan pärjään, mutta kiitos ajatuksesta.
Petri vannotti, että Harri kertoisi terveisiä Leilalle ja raportoisi vierailun lopputuloksen. Puhelun päätyttyä Harri hengitti hiukan helpommin, vaikka itse asia ei ollut edennyt puusta pitkään. Hän kaivoi kalenterisovelluksen esiin ja selasi mahdollisia päivämääriä tapaamiselle. Tällä viikolla oli melkoista haipakkaa, ensi viikolla kaksi vapaata arki-iltaa ja koko viikonloppu tyhjä. Leilalle voisi vaikka saman tien laittaa pari aikaehdotusta ensi viikolle eikä koko kuviota tarvitsisi ajatella kuin vasta päivien päästä.
Sen sijaan Harri tunki puhelimen takaisin taskuunsa, huokaisi ja vajosi sohvalle seuraamaan sälekaihtimien raosta tunkeutuvan auringonsäteen matkaa pitkin maalattua seinää.