Raakel-mummu oli kuollut melkein kaksikymmentä vuotta sitten, mutta silti Harri yhdisti äitinsä nykyisen asunnon ensisijaisesti isoäitiinsä. Nuorella Harrilla ei ollut motivaatiota laittaa kouluhommien vuoksi tikkuakaan ristiin, mutta ennen kuin läksyt oli tehty keittiön pöydän ääressä, ei mummulta herunut meheviä lihapullia tai herkullisia kaneliässiä. Lähes joka koulupäivän jälkeen ala-asteikäinen Harri oli suunnannut mieluummin mummun luokse kuin kotiin.
Raakel ei tinkinyt senttiäkään tiukasta läksylinjauksestaan yläasteen alkaessa, vaikka teini-Harri kuinka märisi vastaan. Harva pystyi kiittämään voisilmäpullia koulumenestyksestään, mutta ilman mummun leipomuksia Harrin yläasteen päättötodistus olisi voinut jäädä saamatta, tai ainakin siinä olisi koreillut pelkkiä vitosia. Jopa kuvaamataidon ysi olisi jäänyt saamatta ilman Raakelin apua, sillä pakolliset perspektiiviharjoitukset tulivat tehdyksi suklaakääretortun antamalla lisämotivaatiolla.
Harri oli lapsena kehittänyt hölmön tavan tilata hissi alakertaan, painaa hissi menemään ylös, hypätä itse pois kyydistä juuri ennen ovien sulkeutumista ja yrittää ehtiä portaita juosten neljänteen kerrokseen ennen hissiä. Mummu oli marmattanut Harrille turhasta rapuissa ravaamisesta ja hissipelleilystä, mutta ei kovin ankarasti. Hissistä loikkiminen oli jäänyt siinä kohtaa, kun mummu oli kuollut ja Leila oli muuttanut asumaan äidiltään perittyyn asuntoon, mutta portaita kulkeminen tuntui edelleen luontevimmalta tavalta päästä ylös. Siksi Harri lähti raahustamaan kerrostalon harmaita graniittiportaita ylöspäin.
Kaarinaan pyöräillessä sää oli ollut lähes iljettävän täydellinen, ja satakymppitien liikenteen möly oli polkiessa sekoittunut lintujen riemukkaaseen sirkutukseen. Farkkutakki oli pakko ottaa pois jo Piispanristin kohdalla, ja Harri oli kiinnittänyt sen vanhan Tunturinsa tarakalle. Portaiden kipuaminen auringonpaahteisessa rappukäytävässä nostatti uusia hikikarpaloita edellisten päälle. Harri soitti ovikelloa ja tunsi, kun otsalle ja päänahkaan puski uusia pisaroita.
Leilalla kesti juuri sen verran pitkään avata, että Harri ehti epäillä olevansa paikalla vääränä päivänä. Ovi raottui, kun Harri kelasi esiin äitinsä kanssa käytyä viestittelyä.
– Olithan sä täällä, en ollut ihan varma oliko se ovikello, kun soitit niin varovasti, Leila virkkoi ja avasi oven levälleen.
– En viittinyt alkaa rämpyttää, Harri totesi ja astui sisään pieneen eteiseen. Leila seisoi ovenraossa, kevyesti karmiin nojaten mutta suorana, katse kirkkaana, pitkät hiukset siistillä niskanutturalla, ja Harri ohitti tämän enempiä puhumatta.
Asunto oli silmiinpistävän muuttumaton. Harri potkaisi lenkkarit jalastaan ja kääntyi oikealle olohuoneeseen, jossa oli haaleanoranssilla sametilla verhoiltu sohva ja nojatuoli sekä tummanruskea kirjahyllyn ja kaapiston sekasikiö, jossa oli täytteenä menneiden aikojen menestysromaaneja ja kehystettyjä kuvia sukulaisista. Harri valahti oranssiin nojatuoliin ja tunki kännykän takaisin housuntaskuun.
– Otat varmaan kahvia, Leila totesi muodon vuoksi ja meni puuhailemaan keittiön puolelle vastausta odottamatta.
Olohuoneen ikkunoiden eteen oli vedetty ohuet valoverhot, jotka leikkasivat auringonpaisteesta vain kaikkein polttavimman terän. Parvekkeen ovi oli auki, mutta asunnossa oli silti tukalaa. Harri pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja kuivasi kätensä farkkujen sivuun. Ohut puuvillapaita liimaantui istuessa ihoon, joten Harri nousi sohvalta ja meni katselemaan kaapiston hyllylle nostettuja kuvia.
Eriparisissa kehyksissä oli kuvia ihmisistä, joista Harri tunnisti osan. Mummusta oli parikin otosta, joista toisessa oli mukana myös Harri itse, teini-iän kynnyksellä. Raakel oli pukeutunut parhaimpiinsa ja Harrillakin oli hiukset kammattuna, joten kuva oli varmaan otettu mummun kuusikymppisillä. Harri oli toisissakin kehyksissä, näyttelyavajaisista otetussa kuvassa, jossa alun hermostuneisuus oli juuri vaihtunut onnistumisen riemuun. Lisäksi hyllykössä oli kauan sitten kuolleiden tai muuten vaan epäkiinnostavien sukulaisten kuvia, ja kaikkien näiden vuosien jälkeenkin Leilan ja Valentinin hääkuva, jossa vastavihityt katsoivat kameraan perin vakavina.
Kuvahyllyn alla olevalla tasolla oli musta kansio, jota Harri ei muistanut ennen nähneensä. Hän poimi sen käteensä selailtavaksi ja tunnisti sen sisältämät lehtileikkeet saman tien.
– Jäi viime kerrasta häiritsemään, kun tiesin noita olevan enemmän kuin yhden kansion verran. Yhtään Valentinin alkuperäistä piirrosta ei ole edelleenkään tullut vastaan, enkä tiedä mistä enää etsisi. Kaikki semmoset sanomalehdetkin on jo varmaan lakkautettu, mihin hän aikanaan piirsi, niin ei voi toimituksistakaan kysellä.
Leila oli tullut Harrin huomaamatta keittiöstä olohuoneeseen. Jos Harri olisi kasvattanut parran ja hiukset olisivat olleet edelleen yhtä tuuheat kuin parikymppisenä, olisi häntä voinut helposti luulla hääkuvassa poseeraavaksi isäkseen. Ruumiinrakenteeltaan Harri muistutti enemmän äitiään, joka oli kuin kaislikossa seisova harmaahaikara.
– Ei voi mitään, jos ei oo niin ei oo. Kiva, että löysit näitä vielä lisää, Harri kiitti velvollisuudentunnosta. Tämänkö vuoksi hänet oli kutsuttu käymään? Kansion nyt olisi voinut antaa vaikka ovenraosta.
– Meinasitko käyttää niitä osana teosta? Leila kysyi ja kumartui lähemmäs Harria katsomaan mustavalkoisia piirroskuvia. Leilan mukana tuntui leyhähdys eukalyptusta. Juuri imeskellystä pastillista?
– Ehkä, katotaan. Enemmän vain kiinnostaa, mitä kaikkea isä aikoinaan teki, Harri kierteli ja sulki kansion hiukan napakammin kuin oli aikonut.
– Kahvi on varmaan tippunut, Leila totesi äkillistä liikettä hätkähtämättä.
Kirkkaankeltaisen keittiön pienelle pöydälle oli katettu valmiiksi kaksi tasseille asetettua kahvikuppia ja kakkulautaset, lusikat ja servetit. Mummu olisi nyökytellyt itse kattaukselle hyväksyvästi, sillä tämä oli aina panostanut esillepanoon. Joskus teini-ikäisenä Harri oli neljännen peräkkäisen pikkukupillisen ryystettyään erehtynyt ehdottamaan kahvimukien hankintaa ja oli saanut loppuvierailun ajan kuulla läksytystä moukkamaisuudestaan. Sirot ruusukuvioiset kupit olivat olleet mummun ylpeys, ja niiden kultauksia varjeltiin varovaisella käsintiskauksella. Tiedä missä ne olivat, sillä nämä kupit olivat isommat ja käytännöllisemmät, kiinalaista halpapaskaa, joka kesti kahvinjuonnin kolhut ja tiskikoneen aggressiot.
Harri istui pöytään ja jäi jäykistyi paikoilleen odottamaan, että äiti saisi hössötettyä tarjoilut paikoilleen. Oli turha katua Petrin seuratarjouksesta kieltäytymistä, mutta Harri ihan tosissaan pohti, saisiko Tsygen vielä soitettua paikalle henkiseksi hätäavuksi. Epämääräinen levottomuus vierailun todellisesta tarkoituksesta oli laantunut hetkeksi helteessä polkiessa, mutta nyt se tihkui pintaan viimeisten hikihelmien mukana. Tsygen ja Leilan tutustuttamisessa olisi ainakin riittänyt aihetta small talkiin koko vierailun ajaksi. Harri ei tiennyt, millaisen tällin äiti oli häntä varten tänään varannut, mutta mikä tahansa isku olisi ollut helpompi ottaa vastaan käsi Tsygen kädessä.
Tuppisuuna istuva poika ei estänyt Leilaa pitämästä keskustelua yllä.
– Katseltiin leikekirjan kuvat Aijan kanssa lävitse, saatiin monessa kohtaa hyvät naurut. En tiedä, onko nuo niin hauskoja, jos ei tiedä mihin vitsit viittaa. Ainakin aika paljon täytyy tietää sen ajan politiikasta, että joka jutun ymmärtää, Leila kertoi samalla kun siirsi tarjoilulautasella olevia Jaffa-keksejä syrjään ja asetteli sille paloja kaupan valmiiksi viipaloidusta pullapitkosta.
Leila tarttui lautaseen ja kääntyi tuomaan sen pöytään. Leilan kumartuessa lautanen osui pöytään hiukan liian vinossa kulmassa, ja vain Harrin nopea reagointi esti viipaleita liukumasta reunan yli.
– Sinäpä olit tarkkana, hyvä kun sait käden väliin. Vaikka ei se aina ole hyvä, että ensin tekee ja sitten vasta miettii. Muistat Hertan varmaan? Se kerran emännöidessä tönäisi hellalta valurautaisen paistinpannun, joka oli just ollut kuumalla levyllä, ja sen enempää miettimättä nappasi pannun reunasta kiinni ennen kuin tippuu lattialle. Vieläkin näkyy jäljet käsissä vaikka siitä on vuosia, Leila puheli ja siirtyi kaatamaan kahvia.
Harri ei juuri jaksanut keskittyä tarinaan ihmisestä, jonka hän muisti hämärästi vain siksi, että tämä oli joskus valittanut Harrille tupakantumppien kylvämisestä työväentalon rappusten eteen. Sen sijaan hän seurasi tarkasti äitiään, joka oli tarttumassa kahvipannuun. Oliko se vain Harrin kuvitelmaa vai liikkuiko Leila vähän kankeasti? Ja kun vasenta kättä katsoi tarkkaan, oikein tarkkaan, niin tärisikö se hiukan kun äiti kurotti kohti pannun kahvaa?
Leila kaatoi kahvin ja kävi itsekin pöytään istumaan. Läheltä katsottuna käsissä näkyi pientä mutta selvästi havaittavaa liikettä. Harri tunsi kovaa halua viskata vastakaadettu kupillinen kahvia päin keittiön kaapistoa.
– Oliko sulla joku syy kutsua mut käymään? Harri töksäytti äkkiä leukapielet kireänä.
Leilan pitelemä sokeriastia kolahti vasten pöydän lakattua pintaa, vaikka hän yritti laskea sen huolellisesti käsistään. Leila katsoi pitkään Harria, joka istui pöydän ääressä kädet puuskassa ja hartiat koholla, ja huokaisi syvään.
– Olihan mulla, Leila totesi, ja alkoi kertoa.
**********************************
Tsyge aloitti keskustelun vasta, kun Harri kömpi sänkyyn myöhään illalla.
– Onko sulla kaikki ihan okei? Tsyge kysyi ja siveli kädellään Harrin viileää käsivartta.
Ensimmäinen ajatus oli väittää, että kaikki on hyvin. Päivä painoi mielessä ja tuntui kehossa lyijynraskautena, ja ajatuskin vastaamisesta tuntui valmiiksi uuvuttavalta. Harri teki nopean sosiaalisen laskutoimituksen ja tuli siihen tulokseen, että tapahtumista olisi joka tapauksessa jossain kohtaa kerrottava, ja Tsyge todennäköisesti loukkaantuisi, jos kokisi joutuneensa pimentoon Harrin elämän käänteistä.
– Kävin mun mutsin luona tänään, Harri aloitti neutraalilla faktalla. Tsygen ilmeestä saattoi nähdä, että aloitus ei ollut niin tyhjänpäiväinen kuin Harri oli kuvitellut.
– Häh, onko sun äiti elossa? Tsyge möläytti.
– No joo? Se asuu Kaarinassa.
– Säkin oot aika vanha, niin ajattelin, että se on varmaan jo kuollut, Tsyge järkeili nuoruuden välinpitämättömällä itsevarmuudella. – Kun et ole ikinä edes maininnut sitä! Asuuko sun isäkin siellä? Miksi et ottanut mua sinne mukaan, mä olisin halunnut tavata ne!
– Mun isä kuoli aikoja sitten, ja tää oli vähän erikoinen käynti, Harri murahti. Uupumus teki hänet ärtyneeksi, ja keskustelu lähti jo alkuun kääntymään aivan väärille urille. Toisaalta Tsyge oli nähnyt sen vaivan, että oli kysynyt, joten Harri halusi osoittaa arvostavansa elettä. Pahan olon purkaisi parhaiten puhumalla, ja Tsygeltä saisi sieluntuskaa lievittävää sympatiaa ja lohduttelua.
– En ihan hirveän usein käy mutsin luona, mutta se halusi kertoa kasvotusten, että… sillä on todettu Parkinsonin tauti, Harri totesi hiljaa.
Tsygen käden tyynnyttelevä liike Harrin käsivarrella pysähtyi äkillisesti.
– Siis what, eiks se ole joku ihan kauhee! Tsyge huudahti. – Siis että siinä menee ihan liikuntakyvyttömäksi eikä tyyliin pysty itse syömään ja sit kuolee?
– Ei kai, tai en mä tiedä? Harri soperteli. – Mutsi sai diagnoosin vasta muutama kuukausi sitten ja jonkun lääkkeen siihen. Ei se tällä hetkellä ainakaan aiheuta muuta kuin vähän vapinaa ja lihasjäykkyyttä.
– Okei, tarviiko sun sit tyyliin hommata sille paikka hoitokodista?
– Ei se sanonut sellaisesta mitään. Ihan normaalilta se vaikutti, eikä se ole jäänyt vielä edes töistä pois.
Tsygen helpotuksen huokaus oli niin kuuluva, että Harri melkein odotti alakerran naapurin innostuvan taas paukuttamaan kattoaan harjanvarrella.
– No huh, mä ajattelin että sulla menee heti kaikki kuviot uusiksi. Sairaudet on niin kuumottavia ja ihan normaalit ihmiset menee niistä niin jumiin. Niinku haloo, voitaisko viis minaa jutella asioista ilman että mainitset tautejasi? Tsyge paasasi.
– Me ei ehditty kovin syvällisesti jutella, mitä tästä seuraa, mutta kyllä mutsi mainitsi jossain kohtaa hoitotahdon, ja…
Harri yritti jatkaa, mutta Tsyge nappasi hänet tiukkaan rutistukseen.
– Älä huolehdi tollasesta nyt! Murehditaan tätä sit joskus, kun se joutuu tyyliin pyörätuoliin. Käännä selkä tänne päin, että mä voin halata sua kunnolla, Tsyge maanitteli. – Vai tuletko mieluummin kainaloon makoilemaan?
Harrista tuntui äkisti siltä, että hänen ja Tsygen välillä oli niin paljon tyhjyyttä, ettei sitä voinut täyttää pelkällä halauksella.
– Mä voisin vaikka hetken vain maata itsekseni ja kuunnella musiikkia, Harri sanoi, ja Tsyge irrotti halausotteensa kuuliaisesti.
– Hyvä idea, mä nollaan yleensä jollain äänikirjalla, jos on liikaa mielen päällä. Haittaako, jos vähän kiehnään sun olkapäätä vasten? Tsyge sirkutti ja suuteli Harrin poskea.
– Ei haittaa, Harri sanoi poissaolevasti. Samalla hän muisti, että kännykkä oli jäänyt keittiön tasolle ja kuulokkeet varmaankin farkkutakin taskuun. Tsyge ei huomannut koko asiaa, vaan oli jo puskenut päänsä vasten Harria ja napannut tämän käden kevyesti omaansa. Kosketus lämmitti vain ihon pintaa, eikä se riittänyt sulattamaan sisimmän äkillisesti peittänyttä kylmää riitettä. Harri laittoi silmät kiinni ja vajosi ajatuksiinsa. Jostain kaukaa nousi muisto Raakel-mummun korvapuustien tuoksusta, ja kaipuu saada vielä kerran maistaa uunituoreita leipomuksia.