Olli oli ylittänyt itsensä. Camilla oli sunnuntaina ohimennen harmitellut, että huomiselle luvattu kaunis kesäpäivä kuluisi melkein kokonaan töissä ja että viikon aloittaminen tuntui jo valmiiksi raskaalta. Kun Camillan herätyskello soi aamulla puoli seitsemältä, ei aamu-uninen Olli yllättäen ollutkaan enää sängyssä. Keittiöstä kuuluva kolina paljasti, missä puuttuva poikaystävä oli. Unenpöpperöinen Camilla lähes hihkui ihastuksesta raahauduttuaan ruokapöydän ääreen. Esille oli katettu valikoima valmiiksi paloiteltuja hedelmiä, myslileipää, assamteetä, kaurajogurttia ja ylimakeita hunajamuroja, jotka olivat olleet Camillan suosikkeja jo pikkulapsena.
Camilla hihkaisi riemusta ja kapsahti hymyilevän Ollin kaulaan.
– Hyvää huomenta sullekin, kultsi, Olli naurahti. – Mä laitan vielä avokadoa pöytään, niin voit ottaa tarjoiluista kuvan.
Tarjoilujen asettelu kuvauskelpoiseksi kokonaisuudeksi vei niin pitkään, että hautumassa ollut assamtee ehti mennä hitusen kitkeräksi. Olli odotti kärsivällisesti, että Camilla ehti napata haluamansa määrän kuvia, ja napautti musiikin soimaan. Soundbarista alkoi soljua tuttua musiikkia, joka vei ajatukset toiselle puolelle planeettaa. Hedelmäviipaleita lautaselleen keräävä Camilla meinasi pyörtyä silkasta nostalgian huumasta.
– En ole kuunnellut Gang of Youthsia kertaakaan sen jälkeen, kun palasin Suomeen, hän huudahti silmät loistaen. – Ana ja Yolanda ei mitään muuta kuunnelleetkaan.
Jos musiikin oli mahdollista maistua meren suolalta ja satay-kastikkeelta, niin Ollin musiikkivalinta oli nappisuoritus. Rantakorttelin kimppakämppä Canggussa oli nähnyt monia unohtumattomia illanviettoja, jotka olivat aikaa sitten sekoittuneet yhdeksi täydellisyyttä huokuvaksi muistoksi. Vaikka Camilla oli tutustunut Olliin vasta saavuttuaan toista kertaa Balille pidemmän viisumin kanssa, sekoittui Olli osaksi kaikkia päiväntasaajan lämmössä saatuja kokemuksia.
– Mä tein tätä varten soittolistan. Jaanko sen sulle? Olli tiedusteli ja siveli Camillan niskaa.
Tällaisina hetkinä Olli tuntui kovin läheiseltä ja helposti rakastettavalta. Hyvien skeittauskelien myötä Ollia näki entistä vähemmän kotona. Camilla ei halunnut olla riippakivi tämän kaulassa, mutta toisin päin pieni roikkumishalukkuus ei olisi ollut haitaksi. Läheisen ihmissuhteen mentävä aukko elämässä ei aivan täyttynyt Ollista, vaikka tämä muuten olikin kiitettävän innokas aukontäyttäjä.
Toisaalta moni kupru oli tasoittunutkin matkan varrella. Parisuhdetaivaalle oli aiemmin kerääntynyt uhkaavia pilviä, kun Camilla oli päättänyt herätellä Ollia tämän omaan saamattomuuteen heittäytymällä itse hervottomaksi löysäilijäksi. Miksi hänen vastuullaan pitäisi olla kaikki ikävä ja arkipäiväinen vastikkeen maksamisesta lakanoiden vaihtamiseen?
Suunnitelma onnistui yli odotusten, joskaan ei aivan ennalta pohdittujen askelmerkkien mukaan. Ollista ei kuoriutunut supersiivoojaa ja konmarittamisen eksperttiä, mutta Camilla huomasi pystyvänsä oikein hyvin elämään epämääräisten vaatemyttyjen, suoraan tiskikoneesta napattujen puhtaiden lasien ja keittiön pöydälle kerääntyvien leivänmurujen kanssa.
Suuremmat voimat olivat Camillan puolella, sillä Filippa oli hehkuttanut siskolleen kotisiivoojan autuutta, mikä oli saanut Camillan tarttumaan toimeen poikkeuksellisen rivakasti ja tilaamaan siistijäenkelit asunnolle kerran viikossa. Näin erinomaisesta palvelusta maksaminen oli suoranainen ilo, ja kun kauppareissuihin kyllästynyt Olli innostui oma-aloitteisesti tilaamaan ostokset kotiovelle, oli täydellinen arki vain elämistä vaille valmis. Mitä iloa oli käydä palkkatöissä, jos kertyneillä rahoilla ei voinut ostaa itselleen helpompaa arkea ja käyttää vapaa-aikaansa lojumalla sohvalla, jonka mukavasta löhöilytuntumasta oli maksettu mansikoiden lisäksi merkittävä määrä euroja?
Nykyiset järjestelyt tekivät Camillan ja Ollin elosta vaivatonta, ja uudet vaatimukset olisivat turhaan sekoittaneet pakkaa tai saaneet kortit leviämään pitkin lattioita. Yhdessä oli parempi kuin omillaan, ja vaikka yksinoloon tottui, sai se Camillan sortumaan kyseenalaisiin päätöksiin, kuten vaaleanpunaista vakosamettia olevan kiinalaisen kokovartalounihaalarin tilaamiseen tai äänimaljarentoutusretriitille ilmoittautumiseen.
Olli kaatoi itselleen kulhollisen muroja ja alkoi syödä niitä kuiviltaan.
– Musta on tullut täällä niin laiska, voisin nukkua vaikka yli puolenpäivän, Olli valitteli. – Aikanaan me herättiin ennen auringonnousua, että ehdittiin rannalle ensimmäisenä. Ei tuntunut missään, kun pääsi nauttimaan upeista aalloista.
– Tuntui kuin koko ranta olisi ollut vain meille, Camilla vahvisti. – Kun rantaturistit vasta kömpivät sängystä, me palattiin jo syömään aamiaista pitkän kaavan mukaan.
– Eikä sittenkään ollut kiire minnekään, vaan saattoi mennä takaisin sänkyyn ja nousta vasta iltapäivällä opettamaan samoja laiskoja rantaturisteja surffaamaan päivän surkeimmissa aalloissa, Olli hihitteli ja lapioi raksuvia hunajarinkuloita suuhunsa.
Skit också. Mitä kellokin jo oli? Camillalla oli edelleen päällä pelkät alusvaatteet ja ohut teepaita, joka roikkui löysästi toisella olalla. Kirjastolla pitäisi olla viimeistään kahdeksalta. Vakipaikan varmistuttua Camilla oli vakaasti päättänyt, että kaikenlainen löysäily ja sääntöjen taivuttaminen saisivat jäädä ikiajoiksi. Pia oli kesälomalla, ja Petrin ja Camillan apuna oli viimeisen viikon ajan ollut erittäin epämotivoituneen oloinen sivari, jonka silmissä ainoat elonmerkit näkyivät lounastunnin alkaessa ja työpäivän loppuessa.
– Äh, täytyy alkaa valmistautua töihin. Tämä oli aivan ihana aamiainen, saat yllättää näin toistekin, Camilla ylisti ja keräsi astioita tarjottimelle.
Olli kurottautui pöydän yli ja tarttui Camillaa kevyesti ranteesta.
– Mitä jos et menisikään töihin tänään? Olli ehdotti. – Nautittaisiin elämästä hetki niin kuin ennenkin. Mä soitan kaupalle ja sanon, että tänään en pysty tulemaan. Ei sota yhtä miestä kaipaa, eikä kirjastot ja lautaliikkeet meidän poissaoloon kaadu.
– En halua jättää muita pulaan, Camilla protestoi ja katseli haikaillen avokadonviipaleita, joihin hän ei ollut edes ehtinyt koskea. Iltapäivään mennessä ne olisivat jo tummuneet, ja valmiiksi leikattu myslileipä olisi kuivahtanut.
– Kai teilläkin on vähän iisimpää tähän aikaan vuodesta? Lapsilaumat on kesälomalla, eikä ne sitä todellakaan kirjastossa vietä. Näin aurinkoisena päivänä myös jokainen kynnelle kykenevä aikuinen on biitsillä, mökillä tai vähintään torikahvilla. Näin kirkkaalla ilmalla vaan saattaa tulla ikäviä migreenioireita, kun on niin kuumakin, eikö ihan vähän päätä kivistä? Olli maanitteli.
Mikähän siinä on, että lusmuilun kielletyssä hedelmässä oli niin mehukas maku? Olli tarjosi siitä maistiaisia niin taitavasti, että raamatullinen käärme olisi luikerrellut kilpailusta lannistuneena kivenkoloon. Vai oliko todellinen houkutus Ollin seura, mahdollisuus napata takaisin pieni pala kadotettua paratiisia?
Jokaisella ihmisellä oli kriittinen piste, jonka jälkeen houkutuksista ei enää voinut kieltäytyä. Tulevaisuudessa tuo piste olisi paljon kauempana, mutta tänään Petri saisi sivarista varmasti sen verran irti, että hiljainen maanantai sujuisi kahden ihmisen voimin.
********************
Karma, tuo kuriton pikku perkele, puraisi tietysti saman tien nilkkaan. Työvuorolistan mukaan Petrin olisi tiistaina pitänyt saapua paikalle vasta yhdeksältä, mutta Camillan saapuessa hän oli jo salin puolella täydessä vauhdissa. Camilla laittoi tavaransa kaappiin ja meni katsomaan, mitä työkaveri hääräsi. Petri oli lastannut toisen liikkuvista kirjakärryistä puolilleen teoksia ja silmäili juuri papereita, jotka hän oli levittänyt siistiin riviin palvelutiskille.
– Huomenta. Oletkin jo ehtinyt aloittaa… jotain? Camilla kyseli varovasti ja käänsi yhden papereista itseään päin. Siinä oli ilmeisesti kirjaston omasta järjestelmästä tulostettu nimikelista, jonka teokset vaikuttivat ensi vilkaisulla hyvin sattumanvaraisilta.
– Jäikö teillä eilen näin paljon varauksia hakematta hyllystä? Camilla ihmetteli ääneen, vaikka vaisto kertoikin, että arvaus ei osunut aivan oikeaan.
Petrin perusasetus töissä oli yleensä kohteliaan positiivinen, työkavereiden kanssa myös kuivan humoristinen. Nyt tämän naamasta suorastaan paistoi se, että V-käyrä oli tehnyt poikkeuksellisen kaaren ylöspäin. Camilla ei edes uskaltanut kysyä, mihin aikaan Petri oli saapunut tänään kirjastolle.
– Ei, vaan tuossa on lista varauksista. Ja ei meidän kirjastoon matkalla olleista varauksista, vaan pääkirjastoon tarkoitetuista aineistoista, Petri puhisi, laittoi hyllystä hakemansa kirjan kärryyn ja teki pienen merkinnän yhteen listoista.
Camilla ei edes uskaltanut kysyä, mitä oli tapahtunut, mutta normaalisti vähäpuheinen Petri oli tänään erittäin verbaalisella päällä.
– Ei tietenkään ollut meidän moka, että tänne tuotiin kuljetuksessa iso kasa vääriä laatikoita, mutta olisi ollut mun homma tarkistaa, että kaikki on kohdallaan. Täällä oli eilen heti aamusta se etsivän vanhustyön järjestämä tapahtuma…
Voi ei. Selvästikään se ei ollut ensi viikolla, kuten Camilla oli työkalenteriaan tarkistamatta muistellut.
– Eikö he saaneet sitä omin voimin pidettyä? Camilla kysyi hyvin pienellä äänellä.
– Saivat saivat, ei siinä mitään. Mutta tänne löysi tiensä todella monta hyvin iäkästä asiakasta, joilla ei ollut kirjastokorttia tai jotka olivat aikaa sitten hukanneet sen. Tein parin tunnin sisään yli tusinan uutta korttia, mutta ei siinäkään mitään. Paljon enemmän aikaa meni siihen, kun jokaiselle piti kädestä pitäen selostaa, miten PIN-koodi toimii lainatessa ja miten varaukset uusitaan verkossa.
Tunnontuskista kärsivän Camillan mieleen nousi kauhistuttava näkymä puolisokeasta mummo- ja vaarilaumasta, joista valtaosa ei ollut koskaan edes avannut tietokonetta ja joita Petri koetti paimentaa yleensä niin huolella laitetut hiukset haralleen karanneina. Miksi Ollin oli pitänyt ehdottaa höntsäilyä juuri eiliselle eikä jollekin sellaiselle päivälle, jonka häpeän varjo ei vainoaisi koko loppuviikkoa?
– Muuten kaikki olisi voinutkin sujua, mutta en sitten ehtinyt yhtään katsoa mitä Eetu teki. Käskin sitä hyllyttämään aineistokiertoon tulleet kirjat, jotka ovat takana laatikoissa. Vähän ihmettelinkin, miten siinä hommassa niin kesti… Huomasin mokan vasta myöhemmin iltapäivällä, kun ensimmäinen asiakas yritti lainata varatuiksi merkattua aineistoa, Petri manasi. – Että ärsyttää, pitikin itse olla niin huolimaton, etten tarkistanut mitä se oli tekemässä! Jäin eilen tänne työajan jälkeen etsimään varauksia ja ison osan löysinkin ennen omatoimiajan loppua, mutta vielä pitää viimeiset noukkia ja laittaa matkaan pääkirjastolle.
Camilla nieleskeli nolouttaan niin, että kuivahtanut kurkku rahisi. Tässä kohtaa eilisen lusmuilun tunnustamisesta ei olisi hyötyä. Maito oli maassa, Petri oli paiseessa, Camillalle jäi tehtäväksi korjata se mitä korjattavissa oli.
– Minä voin jatkaa tästä, jos sinulla oli muuta tärkeää tekemistä, Camilla ehdotti.
Petri hymyili ensimmäistä kertaa sinä aamuna, mikä sai Camillan tuntemaan olonsa vieläkin syyllisemmäksi.
– Ei tää ollut sun virhe, mä hoidan tämän. Hoidat vain normaalit aamuhommat, ja jos ehdit niin laputa ja hyllytä eilen tulleet varaukset. Ne mä olen tarkistanut ja todennut, että ovat oikeassa paikassa.
Nolona Camilla jätti Petrin käymään läpi kirjalistaa. Samalla hän rauhoitteli omaatuntoaan: olisihan sama voinut käydä, vaikka Camilla oli paikalla. Oli myös aikamoista korjausliikkeen ylisuorittamista tehdä ylitöitä, vaikka päivän aikana olisi varmasti ehtinyt korjata asian. Pikkujuttu oikeastaan, ja tänään hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Parempi hyväksyä ne asiat, joita et voi muuttaa ja käyttää jatkossa viisautta, jotta et toista samoja virheitä.
Ja ottaa sen verran vastuuta omasta työstäsi, etteivät muut joudu sijaiskärsijöiksi, pieni sisäinen ääni muistutti Camillaa, ja oli ärsyttävän oikeassa.