– Tiedät varmaan, että sehän ei ole kuolemantuomio, ei sinne päinkään. Kävitkö katsomassa mun linkkaamaa sivua?
Harri ei ollut käynyt katsomassa Petrin linkkaamaa sivua. Koko Parkinson-asian ajattelu oli jäänyt hyvin vähälle, sillä Harrilla oli pitänyt kiirettä. Hän oli mennyt kaikkiin jokilaivailuihin, croquis-iltoihin ja näyttelyavajaisiin, joihin hänet oli kutsuttu, ja änkenyt puolitervetulleena kuokkavieraana vielä tutuntuttujenkin taidetapahtumiin.
Viime aikoina Tsygestä ei ollut riittänyt seuraa, sillä tämä valmistautui tärkeään koe-esiintymiseen. Yhteisinä hetkinä Tsyge lähinnä keskittyi puimaan harjoitustensa sujumista liike liikkeeltä, mihin Harrilla oli hyvin vähän sanottavaa, tai arvostelemaan kumppaninsa ruokailutottumuksia, mikä Harrin mielestä oli pelkkää kitkeryyttä siitä, ettei Tsygen tiukkaan ruokavalioon tällä hetkellä kuulunut yhtäkään ylimääräistä suupalasta. Joka tapaaminen tuntui päättyvän aina siihen, että joko Tsyge tai Harri oli epämääräisen ärtynyt, eikä Harrin henkinen kapasiteetti riittänyt kääntämään tilannetta parempaa suuntaan.
Kissanristiäisiä ei riittänyt joka päivälle, joten usein Harrin ainoa seuralainen oli hän itse. Verkkaisesti etenevät illat pystyi onneksi täyttämään työnteolla, ja nukahtaminen oli helppoa, kun sänkyyn meni vasta editoitavan videon alkaessa sumentua silmissä silkasta uupumuksesta. Väsymyksestä huolimatta Harri oli alkanut havahtua aamuyöllä sydämentykytyksiin, jotka helpottivat vasta monta minuuttia heräämisen jälkeen ja jättivät olon niin levottomaksi, ettei unen päästä meinannut saada kiinni.
Kahvia siemaileva Petri ei tuntunut odottavan vastausta kysymykseensä. Kesälomafiilis oli selvästi jo korkealla, sillä hieman kaularesorista rispaantuneen Springsteenin keikkapaidan ja shortsien lisäksi Petri oli antanut lyhyen kesäsängen jäädä leukapieleen. Hän ei ollut Harrin luo tullessaan edes taitellut siistimmin tuolin selkänojalla roikkuvaa ryppyistä flanellipaitaa, mutta oli sentään suoristanut ruokapöydälle häthätää pinotut bluray-elokuvat.
– Mä kävin sitä itse lävitse ja tutustuin pariin muuhunkin sivustoon. Voin saman tien etsiä sulle olennaisimmat kohdat, niin sun ei tarvitse kahlata kaikkea läpi, Petri sanoi.
Tieto lisää tuskaa, ja Harri oli omasta mielestään jo riittävän kivulloinen. Ainakin infodumppauksen taustalla oli vilpitön halu tehdä hyvää, kuten yleensä Petrin muussakin tekemisessä. Tänään Petri oli ollut takaamassa Harrin ruokahuollon seuraavaksi puoleksi vuodeksi, sillä he olivat käyneet autolla hakemassa aasialaisesta kaupasta kymmenen kilon riisisäkin, useamman pussin kuivattuja linssejä ja läjän halvimpia mahdollisia pikanuudeleita. Pyörällä pystyi kuljettamaan Harrin kokemuksen mukaan mitä erikoisimpia asioita, mutta joskus tahtoi päästä helpomman kautta. Jos ruokalastille olisi käynyt yhtä pahasti kuin viime kesänä tarakalla matkanneelle keittiöntuolille, olisi paikallisille linnuille riittänyt kuukausiksi syötävää T-sairaalan risteysalueella.
– Mä tutustun jossain kohtaa kun on paremmin aikaa, Harri valehteli ja tuijotteli mustan kahvinsa pintaan muodostunutta rasvalaikkua. – Varmaan mutsin kanssa tulee oireista puhetta sitä mukaa kun uusia ilmenee. Enemmän mä mietin… tai ihan sama, ei tämä ole sun murheesi.
– Tästä olen eri mieltä. Mulle ei ole yhdentekevää, miten sulla menee, ja kiinnostaa mua Leilankin hyvinvointi, Petri huomautti. Hän näytti hetken epävarmalta ennen kuin jatkoi.
– Toivottavasti et ärsyynny, mutta soitin itsekin Leilalle tässä yksi päivä ja vaihdettiin pitkästä aikaa kuulumisia. Tällä hetkellä tilanne taitaa olla hyvä. Leilahan on aloittanut lääkityksen ja arki sujuu normaalisti.
Tietämättään Petri osui suoraan siihen hermoon, jonka kipua Harri oli yrittänyt piilotella.
– Mutta entä sitten, kun ei enää suju? Harri ähkäisi. – Entä sitten, kun mutsi ei pääse enää tuolista ylös tai kaatuilee pitkin kämppää? Pitääkö mun ryhtyä omaishoitajaksi ja ahdistua itsekin hitaasti kuoliaaksi vai tunkea se mätänemään johonkin paskaan hoivakotiin, kun hyväänkään ei ole varaa?
Harri tajusi nyppineensä hermostuksissaan kynsinauhaansa vasta Pertin kurottuessa pöydän toiselta puolelta ja laskiessa oman kätensä Harrin käden päälle.
– Meinaatko, ettei Leilalla ole asiasta mielipidettä? Hänelle itselleen tuntuu olevan hyvin tärkeää huolehtia omista asioistaan mahdollisimman pitkään. Eikä tuntunut olettavan, että sä ryhtyisit molempien arkea pyörittämään. Rivien välistä tulkitsin, että tässä kohtaa Leilaa eniten kiinnostaisi olla sun kanssa paremmissa väleissä.
– Kiva että jotakuta kiinnostaa, Harri ynähti.
– Onhan teillä… ollut hankalaa. Ymmärrän sun näkökulman. Suhteet omiin vanhempiin on välillä vaikeita, Petri asetteli sanojaan ja näytti niin totiselta, että Harria alkoi naurattaa vakavasta aiheesta huolimatta.
– Jos sä kuvailet välejä omaan isääsi ”vähän vaikeiksi”, niin siinä tapauksessa mun ja mutsin suhde on kuin päiväkävelyllä olisi, Harri hihitteli.
Vakavanaamaisuus oli vaikeaa, kun keskustelukumppani kikatteli omiaan. Petri naurahti itsekin ja nojautui takaisin omalle puolelleen pöytää. Harri huomasi toivovansa, ettei Petri olisi samalla päästänyt irti kädestä.
– Kaikki on suhteellista. Mutta ymmärrän hyvin sun huolen Leilan suhteen. Oma isä on yllättävän hyvässä kunnossa yli kahdeksankymppiseksi ja pärjää hyvin, kun asuu Aukustin ja Anitan kanssa samassa pihapiirissä, mutta mitä sitten jos vaikka lonkka murtuu? En tiedä millä ilveellä sen saisi lähtemään kotoaan, jos kunto jossain vaiheessa heikkenee.
– Teitä on neljä raavasta veljestä. Jos jokainen ottaa yhdestä raajasta kiinni, niin voitte kantaa sen sinne?
– Voi olla haastavaa, pelkästään Y-tielle on kilometrin verran matkaa.
Petrillä oli aina ollut hämmästyttävä taito saada Harri raivoihinsa mitättömistä aiheista ja toisaalta saada hänet rauhoittumaan kaikkein suurimpien ongelmien äärellä. Kahvikupin pituinen juttutuokio oli parantanut Harrin mielialaa miljoonasti enemmän kuin kissanristiäisissä juokseminen. Oli hyvä päästä vaihtamaan ajatuksia jonkun kanssa, joka ainakin halusi yrittää ymmärtää.
Kohonnut tunnelma sai Harrin muistamaan, että elämässä oli positiivisiakin asioita. Ylimääräiset tunnit työn parissa olivat tuottaneet muutakin tulosta kuin kestosilmäpussit.
– Haasteista tuli mieleen, että olen saanut uuden teoksen valmiiksi! Harri julisti. – Työstän lopullista äänimaailmaa vielä mun luottotyypin kanssa, mutta tää on aika lähellä finalfinal-versiota. Haluatko katsoa?
Vastausta odottamatta Harri toi Petrin eteen pöydälle läppärin ja jäi itse seisomaan Petrin olkapään taakse. Vaikka Harri oli viimeiset viikot katsellut samaa pätkää kyllästymiseen asti, oli lopullisen työn näyttämisessä ensimmäistä kertaa muille aina vähän jännittävää. Hän piti katseensa tiukasti ruudussa, jottei olisi nähnyt vilaustakaan Petrin ilmeestä. Noin kahdeksan minuutin päästä Harri napsautti videon paussille.
– Tämän jälkeen alkaa sama matsku luupata. Mitä pidit? Harri kysyi tahtomattaan taas kynsiä nyppien.
Vähäsanaisuuteen taipuva Petri jäi tapansa mukaan hetkeksi miettimään, mitä kommentoisi, eikä yrittänyt täyttää hiljaisuutta tyhjillä kehuilla.
– Se oli todella hienosti toteutettu mutta samalla häiritsevä. Ihmisen ei kuuluisi liikkua tuolla tavalla. En tiedä, oliko tällä jotain sanomaa tai viestiä, mutta mulle jäi päällimmäiseksi sellainen olo, että haluaisin katsoa tätä vaikka kuinka pitkään ja toisaalta en yhtään pidempään. Ihan en tiedä, miksi sinä oli vedenalaisia ääniä mukana, mutta ei kai kaikkea tarvitse tajuta.
– Ei kun just noin, liike on se pointti, Harri innostui. – Mä en ala tätä sen enempää selittämään, mutta ääniraita oli ihan tarkkaan harkittu.
– Uskon. Olitko kuvannut tohon Tsygeä? Kuvaa oli vääristetty sen verran, että oli vaikea saada selvää.
– Just sitä, Harri ehti vastata, ja juuri silloin oveen koputettiin. – Täydellinen ajoitus, siellä filmin päätähti onkin.
Harri kiiruhti ovelle, ja Petri nousi samalla tuolilta. Hän vei kahvikuppinsa tiskipöydälle, jonka molempiin metallisiin altaisiin oli pesiytynyt unohdetun oloisia tiskejä. Harri avasi oven Tsygelle ja näki silmäkulmastaan, miten Petri järjesteli lautasia ja laseja siistiin pinoihin sekä sujautti likaiset ruokailuvälineet likoamassa olevaan kattilaan.
– Ai moi, Tsyge totesi huomatessaan Petrin.
– Moi moi, Petri tervehti nopeasti takaisin ja pesi nopeasti kätensä. Missään ei roikkunut pyyheliinaa, johon ne olisi voinut kuivata, joten Petri jäi ravistelemaan käsiään kömpelösti tiskialtaalle. – Mä olinkin tästä lähdössä.
– Okei, näkyilee, Tsyge huikkasi, viskasi treenikassin pienen asunnon nurkkaan ja leväytti itsensä makaamaan liioitellun rennosti Harrin sängylle.
Harri ehti hädin tuskin huikata kiitokset ripeäliikkeiselle Petrille, joka jo sulki ulko-ovea perässään kiinni. Pelkän kiittelyn sijaan pitäisi keksiä jokin tapa korvata tämän vaivannäkö. Ensimmäinen mieleen tuleva keino ei vain oikein sopinut tilanteeseen, jossa oltiin ihan vain kavereita. Mutta palkitsemista ehtisi pohtia toistekin, nyt oli aika olla aulis isäntä.
– Hei beibi, hän henkäisi yliampuvan seksikkäästi ja heittäytyi Tsygen päälle kapealle sängylle.
– No moi vaan sullekin. Mitäs te Petrin kanssa?
– Käytiin vain tekemässä kauppareissu, raahattiin kerralla niin paljon safkaa, että auto oli aikalailla pakollinen paha.
– Mäkin olisin voinut auttaa, oltaisiin saatu Olivian auto lainaksi. Mut kiva että homma hoitui.
Tsyge kiepautti kätensä Harrin selkään ja veti tämän tiukasti itseään vasten suudeltavaksi. Syleilyssä oli mukaansatempaavaa kiihkoa, joka sai ajatukset pakenemaan päästä samaa tahtia muihin kehonosiin virtaavan veren kanssa.
– Ihanaa olla täällä. Mua alkoi treenien jälkeen panettaa niin törkeästi, että tein kävellessä uuden vauhtiennätyksen, Tsyge henkäisi.
– Speedy on sairaan nopee, Harri havainnoi ja kuljetti kättään Tsygen paidan alla. – Menikö treenit hyvin?
Tsyge siveli toisella kädellään Harrin niskaa ja vaihtoi asentoaan sen verran, että Harri pääsi liu’uttamaan kätensä alemmas kohti housujen vyötäröä.
– Ihan jees. Mä haluaisin jo päästä lähtemään, vaikka tiedän, että nyt kannattaisi hyödyntää jokainen hetki harjoitteluun.
– Käytä edes vähän aikaa rentoutumiseen, Harri kehotti ja nyppäisi Tsygen farkkujen napin auki. – Mä olen itse ihan jumissa, kun olen tehnyt liikaa töitä ja muutenkin fiilis matalalla.
– Aijaa, mistä syystä?
– No siis, mun mutsin tilanteesta… Mutta ei sun tarvitse nyt sitä miettiä, Petri leikki taas hetken mun terapeuttia. Ainakin sen kanssa jutteleminen sai mun kierroksia vähän alas.
Tsyge nyrpisti nenäänsä kuin olisi arvioinut edellispäivänä tehdyn sushin syömäkelpoisuutta.
– Kyllä sä voit mun kanssa puhua myös näistä jutuista! Mä haluan tukea sua vaikeuksissa. Nyt on vaan ollut kiireistä, ja en oikein tiedä mitään Alzheimerista.
– Ei mutsilla ole… Ei sen väliä. Sulla on nyt tärkeämpääkin tekemistä, mikään ei saa haitata sun keskittymistä harjoituksiin! Varo vain, ettet mene ylikuntoon.
Tsygeä ei selvästikään haitannut, että huomio kääntyi tympeistä sairauksista hänen ponnistuksiinsa.
– Enemmän mä pelkään, että aikaero laittaa kropan sekaisin, mutta on siinä onneksi pari päivää aikaa tottua länsirannikon aikaan, Tsyge sanoi. – Ne tykkäsi tosi paljon meidän videosta, mutta ahdistaa, jos mokataan paikan päällä.
Harri keskeytti Tsygen housujen kanssa nypeltämisen ja siveli hellästi tämän vaaleita kutreja, jotka olivat vielä kosteat suihkun jäljiltä.
– Sä olet upea. Rennika on upea. Teidän esityksenne uhmaa luonnonlakeja ja on huikaisevaa katsottavaa, Harri sanoi ja suuteli kumppaniaan hellästi. – Mä haluaisin vain kietoutua suhun loppuelämäkseni ja unohtaa kaiken muun.
Ylenpalttinen ylistys sai Tsygen kiemurtelemaan tyytyväisyydestä.
– Älä hei, mä nolostun! En mä nyt niin ihmeellinen ole, Tsyge vähätteli, mutta vaikutti valmiilta vastaanottamaan lisää mairittelua.
– Sä olet ihmeellinen, ja mä olen täysin sun pauloissasi, Harri jatkoi paatostaan, jokaisen sanan virratessa suoraan sydämestä. – Ja lisäksi aivan mieletön inspiraation lähde. Tiesin jo ekalla tapaamisella, että haluan jollain tavalla ikuistaa sut kameralla, ja voin sanoa että lopputulos on paljon parempi kuin se teos, jota alun perin suunnittelin.
Maininta lopputuloksesta sai Tsygen valpastumaan.
– Onko se valmis? Mä haluan heti nähdä sen! Olen ollut ihan tulisilla hiilillä, kun et ole antanut mun katsoa keskeneräistä versiota, Tsyge intoili. Tunteen palo tarttui Harriinkin, joka kierähti pois kumppaninsa päältä ja asettautui sängyn laidalle istumaan.
– Se on mulla koneella auki. Jos kiimaltasi kestät, voidaan ensin nauttia taiteesta ja sitten vasta toisistamme, Harri vihjaili ja hiveli tiukkaan denimiin verhoiltua reittä.
Innostus oli kadonnut Tsygen olemuksesta lähes yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin. Tsyge katsoi pöydällä auki olevaa läppäriä, jonka ruutu ei ollut ehtinyt pimentyä Harrin pysäytettyä videon.
– Onko toi se video? Katsoitko sä sitä juuri Petrin kanssa? Tsyge kysyi äänellä, josta oli hyvin vaikea päätellä puhujan senhetkistä tunnetta.
Harri ei ollut aivan varma, mikä oli aiheuttanut Tsygen olemuksen yllättävän muutoksen.
– Joo? Pete on aiemminkin ollut usein yksi ensimmäisiä, joka näkee mun valmiit työt, Harri puolusteli, vaikka hänestä tilanteessa ei oikeastaan ollut puolustelemisen aihetta.
Tsyge näytti siltä, kuin Harri olisi juuri mätkäissyt tätä märällä pyyhkeellä suoraan haaroväliin.
– Näytit siis teoksen, jossa minä esiinnyn ja jota minä inspiroin ensimmäiseksi sille! Miksi te edes roikutte toistenne seurassa koko ajan? Tsyge tiuskaisi.
Muutama väärin valittu sana sai Harrin välittömästi puolustuskannalle.
– Mä saan näyttää teokseni ihan kenelle haluan ja milloin haluan! Mä otin susta ehkä pari tuntia materiaalia talteen ja käytin itse yli sata tuntia sen muokkaamiseen, joten mielestäni oon saan tehdä lopullisella työllä mitä tahdon, Harri sanoi ja veti kätensä pois Tsygen päältä.
– Joo, mutta kaikista maailman ihmisistä miksi just sille? Tsyge huusi ja repäisi itsensä ylös sängystä. – Jos mä kerran olen niin vitun spesiaali, että maailma järisee joka kerta, kun astun samaan huoneeseen sun kanssa, niin luulisi että se näkyisi jonkinlaisena erityiskohteluna!
– Ei se anna sulle oikeutta määrätä, mitä mä elämässäni teen, eikä varsinkaan missä seurassa! Mä en enää ikinä suostu karsimaan elämästäni ihmisiä siksi, että… että joku niin haluaa. Sä sanoit, että mulla on täysi käyttöoikeus kuvattuihin pätkiin, joten nyt on ihan turha heittäytyä siitä kitkeräksi.
– Ei se ole se pointti tässä! Tsyge rääkäisi. – Pointti on se, että mä olen näköjään ihan turha tyyppi sun elämässäsi. Mun edelle menee herra taiteilija itse, herra taiteilijan eksä, herra taiteilijan luova vapaus ja herra taiteilijan oikeus itsenäisiin valintoihin. Jos herra taiteilija vaikka vielä pitäisi lemmikkirottaa, niin sekin menisi varmaan mun edelle!
– Ainakaan lemmikkirotta ei olisi niin saatanan herkkänahkainen, että saisi lapsellisen kohtauksen yhden videopätkän näyttämisestä! Harri karjui takaisin.
Tsyge ponnahti ylös sängystä, napitti housunsa ja nappasi treenikassin nurkasta.
– Älä nyt jaksa, Harri huokaisi väsyneesti, vaikka tunsi sydämensä valahtavan ulos rinnasta.
– Tiedätkö, mä olen tosi väsynyt ja haluaisin nukkua tämän yön omassa sängyssä. Ei tarvi soitella perään, kaipaan nyt vain omaa rauhaa, Tsyge tiuski ja paineli sen pidemmittä puheitta ulos asunnosta.
Ulko-oven pamahtaessa kiinni Harri karjaisi ja heitti ensimmäisen käteen osuneen esineen kohti ovea. Kova kohtelu kohdistui tyynyyn, joka tömähti hyvin epätyydyttävästi lattialle jo ennen pientä eteistä. Harri syöksyi ylös sängystä ja paiskoi pettymyksen tuottanutta tyynyä lattiaan, seinään ja pöydänkulmaan niin monta kertaa, että vanha tyynyliina repesi pystysuunnassa kahtia ja tyynyn yhdestä kulmasta pursui täytettä.
Läppäri oli edelleen pöydällä kansi auki. Harri tuijotti sitä raivoisasti, mutta tyytyi läppäisemään kannen kiinni vain hieman liian lujaa. Harri rojahti kaikkein lähimpänä olevaan tuoliin ja puristi kärsinyttä tyynyä tiukasti sylissään.